● =Guelfit ja ghibelliinit.= Frankkilais-suvun sammuttua alkoi jälleen
ankara kilvoittelu Saksan kuninkaankruunusta. Toisella puolella oli
_Welf_ien suku, jonka hallussa olivat Baijerin ja Saksin herttuakunnat,
toisella taas _Hohenstauf_ien suku, joka omisti Frankenin ja Schwabenin
herttuakunnat. Kilpailu päättyi Hohenstaufien voittoon, joka suku sitten
pysyi Saksan valtaistuimella toista sataa vuotta (1138–1254). Mutta
senkin jälkeen Welfit ja Hohenstaufit olivat enimmäkseen
vihollissuhteessa toisiinsa, ja kummallakin suvulla oli kannattajansa.
Puoluejako siirtyi Saksasta Italiaan. Siellä sanottiin Welfien
kannattajia _guelfeiksi_ [gelfit] ja Hohenstaufien kannattajia
_ghibelliineiksi_ [gib-]. Myöhemmin Italiassa jälkimmäisellä nimellä
ymmärrettiin keisarinvallan kannattajia ja edellisellä paavinvallan
puolustajia.
[Illustration:
_Kuva 171._ Fredrik Barbarossa. Kiveen hakattu korkokuva eräässä
Baijerin luostarissa.
]
● =Fredrik Barbarossan luonne.= Hohenstaufi-keisareista maineikkain oli
_Fredrik I Barbarossa_ (1152–1190). Hänessä yhtyi uhkeaan ulkomuotoon
monta arvokasta hengen lahjaa. Hänen kookas vartalonsa ja jäntevät
jäsenensä, hänen korkea otsansa ja tuliset silmänsä herättivät
jokaisessa, joka häntä lähestyi, rakkautta ja kunnioitusta. Hiusten
vaalea väri, joka osoitti aitogermaanista syntyperää, oli parrassa
saanut punertavan vivahduksen, jonka takia italialaiset antoivat hänelle
nimen _Barbarossa_ (= Punaparta). Hänellä oli korkea käsitys
hallitsijantehtävästä, ja hän tahtoi kohottaa keisariuden samaan arvoon
kuin Kaarle Suuri aikanaan. Sitä tehdessään hänen täytyi taistella
Pohjois-Italian kaupunkeja, paavia ja omia vasallejaan vastaan.
● =Taistelut Lombardian kaupunkeja ja paavia vastaan.= Pohjois-Italian
eli Lombardian kaupungit olivat näihin aikoihin suuresti edistyneet.
Huomatuimmat olivat _Milano_, _Genova_ [džē´nova], _Venezia_ ja
_Firenze_. Niissä kukoistivat kauppa ja teollisuus, ja taloudellisen
hyvinvoinnin varassa niiden valtiollinen vapaus vaurastui. Henkinenkin
sivistys alkoi niissä nousta oraalle. Vaikka ne nimellisesti tunnustivat
jonkun piispan tai maallisen ruhtinaan herrakseen, niin todellisuudessa
ne olivat itsenäisiä. Kaupunkien asukkaat valitsivat itse
hallitusmiehensä, _konsulit_, ja päättivät kokouksissaan yhteisistä
asioista. Kaupunkien ympärille rakennettiin lujat muurit, ja porvarit
harjoittelivat aseiden käyttöä, niin että saattoivat puolustaa
kaupunkiaan aatelisten ratsujoukkojen hyökkäyksiltä.
Fredrik Barbarossa päätti hävittää kaupunkien itsenäisyyden ja vaati
niitä suorittamaan veroa saksalaiseen tapaan. Kaupungit kieltäytyivät
alistumasta hänen vaatimuksiinsa. Silloin keisari päätti pakottaa ne
siihen asevoimin. Se oli kuitenkin vaikea tehtävä. Hän tosin saavutti
voittoja, mutta pian kaupungit nousivat uuteen taisteluun. Lopulta hän
valloitti Milanon ja hävitti suuren osan kaupunkia maan tasalle.
□ Kaupungin hävityksestä Kölnin keisarikronikka kertoo seuraavaan
tapaan: Kun nälänhätä uhkasi piiritettyä kaupunkia, oli sen pakko
heittäytyä keisarin armoille. Eräänä aamuna kaupungin konsulit ja
kaksikymmentä korkeasukuista aatelista, kullakin paljastettu miekka
kaulassaan, vaelsivat keisarin leiriin ilmoittamaan kaupungin
kaikkinensa alistuvan keisarin tahtoon. Kolme päivää myöhemmin saapuivat
taas konsulit ja 300 kaupungin etevintä ritaria tuoden keisarille
kaupungin avaimet sekä 36 tornin ja linnan liput. Seuraavana päivänä
tuli kansa ja koko sotavoima, kuljettaen mukanaan lippuvaunuja, joiden
maston huipussa liehui valkoinen lippu. Kansa heittäytyi valittaen
maahan ja anoi armoa. Keisari katseli synkkänä ympärilleen
kuunnellessaan puhetta, jolla muuan konsuli koetti lepyttää häntä.
Viitaten kädellään hän käski kansan poistua lausuen, että se myöhemmin
saisi kuulla lähemmin kohtalostaan.
Päätökseksi tuli, että Milano uudistetun kapinan tähden oli kokonaan
hävitettävä. Asukkaat saivat pitää henkensä ja irtaimen omaisuutensa,
mutta heidän oli lähdettävä pois kaupungista. Kun väestö itkien ja
valittaen oli poistunut rakkaasta kodistansa, alkoi hirveä hävitys.
Monta päivää ja yötä katottomat pakolaiset saivat murheellisina
katsella, kuinka tulenliekit ja savupatsaat nousivat heidän entisistä
asunnoistaan. Ainoastaan kirkot ja vahvat kivitalot säilyivät tulen
hävitykseltä. Kun palo oli sammunut, voittajat tarttuivat rauta-aseisiin
ja rupesivat hävittämään kaupungin varustuksia. Muurit ja tornit
murrettiin maahan, vallihaudat täytettiin. Muutaman päivän kuluessa tuo
ennen niin kukoistava kaupunki oli muuttunut soraläjäksi, niin että moni
sen aikaisemmista vihollisistakin säälien katsoi sen kohtaloa.
● Fredrikin voitto ei tullut pysyväiseksi. Jonkin ajan kuluttua
Lombardian kaupungit liittoutuivat keskenään, paavi kannatti heidän
aikeitaan, ja _Legnano_n [lenjā´no] taistelussa he voittivat Fredrikin
joukot (v. 1176). Kaupungit pysyivät itsenäisinä; keisarin lähettiläs
vain nimellisesti vahvisti virkamiesten vaalit.
● =Henrik Leijona.= Welfin suvun päämies oli tähän aikaan _Henrik
Leijona_. Fredrik oli nuorena ruhtinaana rakentanut sovintoa Welfien
kanssa ja antanut Henrikille aikaisemmin menetetyn Baijerin
herttuakunnan takaisin. Kauan he elivät hyvässä sovussa. Mutta sitten
Henrik kieltäytyi lähtemästä viimeiselle Italian retkelle, joten keisari
joutuikin tappiolle taistellessaan Lombardian kaupunkeja vastaan.
Italiasta palattuaan Fredrik rankaisi tottelematonta vasallia
riistämällä häneltä molemmat herttuakunnat ja karkottamalla hänet
maasta.
● =Fredrikin loppuhallitus.= Fredrik Barbarossan viimeiset
hallitusvuodet olivat rauhallisia. Hän eli sovinnossa sekä paavin että
vasalliensa kanssa. Hänen onnistui lisätä sukunsa alueita solmimalla
avioliitto poikansa _Henrikin_ sekä Molempain Sisiliain perijättären
kesken. Fredrik Barbarossa kuoli Vähässä-Aasiassa, ollessaan
ristiretkellä Jerusalemiin.