● =Henrik IV ja simonia.= Otto Suuren kuoltua oli Saksan valtaistuimella
vielä sarja saksilaissukuisia keisareita. Suvun sammuttua mahtavat
suurvasallit korottivat valtaistuimelle Frankenin herttuan, ja
_frankkilaiset_ keisarit hallitsivat sitten yhtä mittaa n. 100 vuotta
(1024–1125). _Henrik IV_ (1056–1106) oli tämän suvun hallitsijoista
kolmas. Hän oli isänsä kuollessa vasta 6-vuotias, ja huonon kasvatuksen
takia hänestä tuli röyhkeä ja mielivaltainen kuningas.
Henrik menetteli omavaltaisesti kirkkoakin koskevissa asioissa. Tavaksi
oli tullut, että ruhtinaat asettivat virkoihin piispoja ja apotteja,
näillä kun oli suuret läänit hallussansa. Saattoipa tapahtua niinkin,
että virkoja myytiin rahasta, jolloin vallan kykenemättömät henkilöt
pääsivät korkeihin kirkon virkoihin. Tätä väärinkäytöstä sanottiin
_simoniaksi_, Apostolien teoissa mainitun Simonin mukaan, joka pyysi
ostaa hengen lahjoja rahalla. Henrik IV:kin nimitti häikäilemättä
henkilöitä piispanvirkoihin, harjoittipa simoniaakin. Mutta sitä ei
Roomassa tahdottu sallia, ja niin Henrik joutui kiivaaseen taisteluun
paavinistuimen kanssa.
● =Gregorius VII ja kirkonuudistus.= Henrikin mahtava vastustaja oli
paavi _Gregorius VII_ (1073–1085).
□ _Hildebrand_ oli Gregoriuksen nimi ennen hänen paaviksi tuloaan. Hän
oli syntyjään italialaisen paimenen poika. Varhain hän rupesi munkiksi
Rooman benediktiiniluostariin. Jo munkkina hän näki läheltä kirkon
silloisen alennustilan ja turmeluksen, ja hänessä heräsi halu tehdä
jotakin olojen korjaamiseksi.
Matkallaan Keski-Eurooppaan Hildebrand kävi Ranskassa ja oleskeli jonkin
aikaa sikäläisessä _Cluny_n [klyni´] luostarissa. Tämän luostarin munkit
noudattivat ankarampia sääntöjä kuin näihin aikoihin oli tavallista
muissa luostareissa. Clunyn luostarista sai alkunsa uudistusliike, joka
tarkoitti vallalle päässeiden kirkollisten epäkohtain poistamista.
Niinpä vaadittiin, että simoniasta luovuttaisiin, että papit samoin kuin
munkit eläisivät naimattomina ja että kirkon tuli käyttää omaisuutensa
yksinomaan Jumalan kunnian kirkastamiseksi, esim. mahtaviin
kirkkorakennuksiin ja kirkkojen taiteelliseen koristamiseen. Innokkaasti
saarnattiin myös _jumalanrauhaa_. Ei kukaan saisi käyttää aseita enempää
kuin kolmena arkipäivänä viikossa. Keskiviikkoillasta maanantaiaamuun,
samoin kuin suurten kirkollisten juhlain aikana, tuli vallita
jumalanrauhan.
Hildebrandiin tämä uudistuspyrintö teki syvän vaikutuksen. Ennen pitkää
hän sai tilaisuuden ruveta toimimaan sen toteuttamiseksi. Hänet
määrättiin näet _kardinaaliksi_. Kardinaaleja olivat siihen aikaan
Rooman pääkirkkojen papit ja lähimpäin hiippakuntain piispat, ja he
muodostivat paavin _kuurian_ eli _neuvoskunnan_.
● 1) Kardinaaliksi tultuaan Hildebrand sai aikaan muutoksen siinä
tavassa, jolla paavit valittiin virkaansa Siihen asti oli Rooman
aatelisilla ja Saksan keisarilla ollut suuri valta paavia valittaessa.
Nyt päätettiin, että _paavin vaalin toimittivat kardinaalit_. Siten
tahdottiin paavin asema tehdä riippumattomaksi maallisista
vallanpitäjistä. 2) Jotenkin samoihin aikoihin paavi riitaantui
Konstantinopolin piispan kanssa niin suuresti, että koko kirkko hajosi
kahtia (v. 1054) _roomalais-katoliseen_ ja _kreikkalais-katoliseen_
kirkkokuntaan.
3) Kohta paaviksi tultuaan Gregorius VII — kuten Hildebrand nyt itseään
sanoi — uudisti ankarassa muodossa _pappien naimattomuutta_ eli
_selibaattia_ (lat. caelebs [kēlebs] — naimaton) koskevat aiemmat
määräykset. 4) Samoin uudistettiin _simonian_ harjoittamista koskeva
kielto. 5) Paavi pyrki myös asemansa lujittamiseksi taivuttamaan
puolelleen Etelä-Italian normanneja, jotka vastikään olivat
valloittaneet Italian eteläisen niemimaan ja Sisilian saaren sekä
perustaneet oman valtakunnan, »_Molempain Sisiliain kuningaskunnan»_,
jonka lääninherraksi paavi tunnustettiin. 6) Pian hän myös _kielsi
maallikko-investituuran_, s. o. antoi määräyksen, että maalliset
ruhtinaat eivät saaneet asettaa virkoihin hengellisiä; se oikeus kuului
yksinomaan paaville ja kirkolle.
● =Investituurariita.= Henrik IV ei ollut halukas tottelemaan paavin
määräystä, joka uhkasi riistää suuren osan valtaa hänen käsistään. Ja
Saksan piispat, jotka pelkäsivät maallisten etujen menetystä, rupesivat
häntä kannattamaan.
Gregorius päätti turvautua vastustajansa lannistamiseksi tehokkaaksi
tunnettuun keinoon: hän julisti Henrikin pannaan.
[Illustration:
_Kuva 169._ Kuningas toimittaa piispan investituuran.
]
Pian näkyivät pannajulistuksen seuraukset. Piispa toisensa perästä
luopui Henrikistä, ja ruhtinaat, joita hän oli mielivaltaisesti
kohdellut, uhkasivat valita uuden kuninkaan, ellei paavi häntä pian
päästäisi pannasta. Henrikin oli pakko nöyrtyä. Hän lähti
Pohjois-Italiaan, jossa paavi Canossan linnassa silloin oleskeli.
[Illustration:
_Kuva 170._ Henrik IV Canossassa. »Kuningas rukoilee apottia ja pyytää
Mathildan apua.»
]
□ Henrik piti kohta riidan puhjetessa _Worms_issa piispain kokouksen,
joka julisti Gregoriuksen menettäneeksi virkansa. Tuomion loppusanat
kuuluivat: »Niin astu siis alas piispojemme kirouksien painamana ja
tuomiomme langettamana; lähde siltä apostoliselta istuimelta, jonka olet
itsellesi ryövännyt; Pietarin istuimelle on nouseva toinen, joka ei
käytä uskontoa väkivallan verhona, vaan opettaa Pietarin väärentämätöntä
oppia! Me, Henrik, Jumalan armosta kuningas, ja kaikki meidän piispamme
sanomme sinulle: astu alas, astu alas!»
Gregorius istui laskiaisena pääkirkossaan yli sadan italialaisen,
ranskalaisen ja burgundilaisen piispan sekä suuren apotti- ja
munkkijoukon ympäröimänä, kun Henrikin lähettiläät saapuivat hänen
puheilleen. Eräs lähettiläs astui esiin ja ojensi hänelle kuninkaan
kirjeen. Seurakuntaan kääntyen lähettiläs virkkoi: »Helluntaiksi saatte
kuninkaaltani uuden paavin ja isän, sillä tämä ei ole mikään paavi, vaan
raateleva susi». Muuan kardinaali huusi kiukustuneena: »Ottakaa hänet
kiinni!» ja kaupunginpäällikkö veti miekkansa tupesta. Vaivoin Gregorius
sai pelastetuksi lähettilään hengen. Mutta kuninkaalle hän vastasi
singahduttamalla häntä vastaan pannajulistuksen.
Muodoltaan pannajulistus oli juhlallinen rukous pyhälle Pietarille. Se
kuului: »Pyhä Pietari, apostolien ruhtinas, kallista korvasi puoleeni,
sitä rukoilen, kuule minua, palvelijaasi! Kirkkosi kunniaksi ja
suojelukseksi, kaikkivaltiaan Jumalan, Isän, Pojan ja Pyhän Hengen
nimessä, sinun valtuutuksesi voimasta riistän kuningas Henrikiltä,
keisari Henrikin pojalta, joka kuulumattoman röyhkeästi on noussut sinun
kirkkoasi vastaan, koko Saksan valtakunnan ja Italian hallituksen,
vapautan kaikki kristityt siitä valasta, jonka he ovat hänelle
vannoneet, ja määrään, ettei kukaan saa häntä kuninkaana palvella.»
Nyt Henrik nöyrtyi. Puolisonsa, pienen poikansa ja muutamain uskollisten
palvelijain seuraamana hän lähti Alppien yli Italiaan. Oli sydäntalvi.
Noissa kapeissa vuortensolissa tiet olivat ummessa, kaikkialla oli
vastassa jäätiköitä, jyrkänteitä ja pohjattomia kuiluja. Usein täytyi
miesten ryömiä nelin kontin, kun taas kuningatarta ja hänen poikaansa
häränvuotiin kiedottuina hinattiin jyrkänteitä alas. Mutta aika ei
sallinut odottaa otollisempaa vuodenaikaa. Vaivalloisen matkan
uuvuttamana kuningas Henrik vihdoin saapui perheineen Canossaan.
Taru kertoo, että Henrik yksin laskettiin linnanpihalle. Raskas
rautaportti kumahti kiinni hänen jälkeensä. Pihalla hänen täytyi riisua
yltään kuninkaallinen pukunsa: avopäin ja paljain jaloin,
katumuksentekijän karheaan villapaitaan pukeutuneena, hän tarinan mukaan
seisoi kolme päivää aamusta iltaan paastoten linnanpihalla, kyyneliä
vuodattaen ja rukoillen armahdusta. Mutta paavi katseli mielihyvin
linnan ikkunasta, kuinka länsimaiden mahtavin hallitsija nöyrtyi hänen
edessään. Muut linnassa olijat heltyivät ja pyysivät itkien armoa
kuninkaalle. Yhä Gregorius pysyi taipumattomana. Vasta neljäntenä
päivänä Henrik laskettiin sisälle. Itkien hän heittäytyi paavin
jalkoihin ja pääsi vihdoin kovilla ehdoilla pannasta. — Itse asiassa hän
lienee eräässä läheisessä kappelissa neuvotellut henkilöiden kanssa,
jotka sitten puhuivat hänen puolestaan paaville.
● Keisari palasi nyt Saksaan. Mutta taistelu alkoi uudestaan. Keisari
marssi sotajoukkoineen Italiaan ja rupesi piirittämään Roomaa.
Gregoriuksen oli lopulta pakko sulkeutua San Angelon [a´ndželo] linnaan,
entiseen Hadrianus keisarin hautarakennukseen. Henrik valitutti uuden
paavin, joka antoi hänelle keisarinkruunun. Keisarin lähdettyä Roomasta
Etelä-Italian normannit saapuivat Gregoriuksen avuksi. Mutta kun nämä
pahasti ryöstivät Roomaa, Gregorius ei rohjennut enää jäädä kaupunkiin,
vaan pakeni normannien mukana Etelä-Italiaan, jossa hän kuoli (1085).
Loppuun saakka vakuuttuneena asiansa oikeudesta hänen kerrotaan vähää
ennen kuolemaansa lausuneen: »Olen rakastanut oikeutta ja vihannut
vääryyttä, sen tähden kuolen maanpakolaisena.»
● =Wormsin konkordaatti.= Taistelu jatkui Gregoriuksen kuoltua. Kun
Henrik IV pariakymmentä vuotta myöhemmin kuoli, hänen poikansa
vuorostaan jatkoi taistelua. Viimein v. 1122 saatiin aikaan sopimus,
_Wormsin konkordaatti_. Siinä määrättiin, että pappien muodostama
tuomiokapituli oli valitseva piispat; sen jälkeen paavi oli antava
heille hengellisen vallan merkiksi sormuksen ja sauvan ja hallitsija
maallisen vallan merkiksi valtikan. Taistelu ei siis päättynyt
kummankaan taistelevan puolen voitoksi. Kiista keisarien ja paavien
välillä ei tähän päättynytkään; Wormsin konkordaattia seurasi vain
jonkinlainen välirauha.