● =Kuningas ja herttuat.= Karolinkisen suvun sammuessa Saksassa (v.
911) tämä valtakunta oli jakautuneena _moneen lääniin_, joissa
herttuat ja kreivit sangen itsenäisinä hallitsivat. Saksan
huomattavimmat herttuakunnat olivat seuraavat: _Saksin_ herttuakunta
Reinin ja Elben välillä, jossa jäykkä saksilainen heimo asui;
_Schwabenin_ herttuakunta, joka käsitti nykyisen Württembergin ja
Badenin; _Frankenin_ herttuakunta Mainin ympärillä, jossa Reinin
itäpuolelle jääneet frankit asuivat, sekä _Baijerin_ herttuakunta,
baijerilaisen heimon asuma-ala. Lotharin valtakunnan hajaannuttua
kuului Saksaan myös _Ylä-_ ja _Ala-Lothringenin_ herttuakunnat. Eri
herttuakuntain asujaimet olivat säilyttäneet omat lakinsa ja tapansa,
ja he puhuivat kukin omaa kielimurrettansa. Tämä heimojen eroavaisuus
höllensi yhteydentunnetta ja oli osaltansa itsenäistyttämässä
herttuain asemaa. — Monet mahtavat kirkkoruhtinaat, piispat ja apotit,
olivat arvossa, vallassa ja oikeuksissa kohonneet maallisten
ruhtinaitten rinnalle heidän vertaisikseen. Mahtavimmat olivat
_Mainz_in, _Trier_in ja _Köln_in arkkipiispat.
[Illustration:
Saksan läänit.
]
Kuninkuus ei karolinkilaissuvun sammuttua ollut enää perinnöllinen, niin
että kruunu ja hallitsijanvalta ilman muuta olisi mennyt perintönä
isältä pojalle, vaan kuningas valittiin, joskin tavallisesti samasta
suvusta. Vaalin toimittivat arvokkaimmat ruhtinaat, jotka sitä varten
kokoontuivat _Frankfurt am Mainin_ kaupunkiin. Kuningas oli tosin
valtakunnan päämies, mutta hänen valtansa oli useinkin varsin vähäinen.
● =Vasallit kukistetaan.= _Saksilaisen suvun_ (919–1024) kuninkaista
voimakkain oli _Otto I_ (936–973), joka on saanut nimen _Suuri_. Hän ei
tyytynyt pelkkään kuninkaannimeen, vaan hän pyrki todella hallitsemaan
valtakuntaa. Tässä pyrinnössä hänellä olikin menestystä. Niskoittelevat
herttuat hän asevoimin pakotti kuuliaisiksi. Hän asetti myös tärkeimpien
kirkonvirkain haltijat.
● =Saksalaisuus leviää itään.= Tähän aikaan saksalaisuus levisi yhä
kauemmas itään. Kansainvaellusten jälkeen _slaavilaisia_ kansoja asui
Keski-Euroopassa aina Adrian mereen ja Elbe jokeen saakka lännessä. He
olivat pakanoita ja sekä taloudellisessa että henkisessä sivistyksessä
naapureitaan Saksan germaaneja jäljessä. Kirkon lähetystoimi ulotettiin
heidänkin keskuuteensa, ja Saksan kuninkaat kannattivat sitä.
Saksalaisia uudisasukkaita siirtyi näihin rajamaihin, jotka vähitellen
saksalaistuivat. Näin Saksan valtakunta laajeni itään. Saksin
itäpuolelle muodostui _Nordmark_, josta sitten Brandenburg sai alkunsa,
ja Baijerin itäpuolelle _Ostmark_, joka oli Itävallan perusmaa. _Böömin_
tšekkiläiset, jotka myös ovat slaaveja, pakotettiin niin ikään
tunnustamaan Saksan keisarin yliherruutta, mutta kansallisuuttaan he
eivät menettäneet. _Puolalaiset_, jotka asuivat Oderin ja Veikselin
välissä, käännettiin kristinuskoon, mutta Saksan herruus ei siellä
tullut pysyväiseksi. Otto Suuri voitti myös suomalais-ugrilaisen
_magyarien_ [ma´djarit] kansan, joka n. v. 900 oli asettunut Unkariin ja
sieltä teki ryöstöretkiä Saksan alueelle; mutta Saksan keisarin valta ei
sielläkään jäänyt pysyväiseksi. Unkarissa pääsi kuitenkin kristinusko
voitolle vuoden 1000 vaiheilla.
● =Otto Suuri Italiassa.= Italiassa vallitsi karolinkilaisvaltakunnan
hajottua vielä suurempi hajaannus ja sekasorto kuin Saksassa. Siellä
asui kansainvaellusten ajoilta alkaen monta eri kansallisuutta, ja maa
oli jakautuneena useaan eri ruhtinaskuntaan. Yhteistä hallitsijaa ei
ollut, mutta kuninkaankruunusta kyllä monet kilpailivat. Silloin Otto
Suuri saapui Italiaan järjestämään sekavia oloja, valloitti osan maata
ja julistautui Italian kuninkaaksi. Myöhemmin (v. 962) paavi kruunasi
hänet, niin kuin ennen oli tapahtunut Kaarle Suurelle, Rooman
keisariksi. Siten sai alkunsa Saksan kuninkaiden keisarin arvo. Tavaksi
tuli, että Saksan kuninkaaksi valittu matkusti Roomaan saamaan paavilta
keisarinkruunun. Saksan valtakuntaa sanottiin »pyhäksi Rooman
keisarikunnaksi». Keisarien Italian herruus aiheutti kumminkin paljon
sotia ja selkkauksia estäen heitä lujasti kiinnittämästä huomiotaan
Saksan asioihin.
□ =Otto ja Adelheid.= _Adelheid_ oli Italian viimeisen
karolinkilaiskuninkaan leski, vielä nuori ja kaunis. Muuan
Pohjois-Italian kreivi _Berengar_, joka Paviassa oli huudattanut itsensä
Italian kuninkaaksi, koetti taivuttaa Adelheidia poikansa puolisoksi,
saadakseen siten karolinkien kruununvaatimukset omalle suvulleen. Kun
Adelheid ei tähän suostunut, hän sai osakseen tylyä kohtelua ja viimein
hänet pantiin vankeuteen.
Garda järven rannalla olevassa linnassa Adelheid istui neljä kuukautta
surussansa ja odotti pelastusta. Muuan hurskas pappi, joka ennen oli
ollut hänen palveluksessaan, sääli hänen onnettomuuttaan. Hän kaivoi
linnan muurin alitse salaisen käytävän, vapautti Adelheidin ja vei hänet
pienessä veneessä Garda järven yli. Monta vaaraa kestettyään pakolaiset
saapuivat Canossan lujaan linnaan, jonka muuan Berengarin vihamies
omisti.
Pian Berengar tuli sotajoukkoineen Canossaan ja rupesi piirittämään
linnaa. Silloin Adelheid lähetti sanan Otolle, Saksan kuninkaalle,
pyytäen häntä tulemaan Alppien yli auttamaan vainottua naista. Otto
riensikin vasalleineen Italiaan. Pavia antautui, ja Berengar pakeni
pelästyneenä erääseen syrjäiseen linnaan. Mutta Otto pyysi ihanaa
Adelheidia puolisoksensa ja lähetti veljensä noutamaan häntä
juhlallisesti Canossasta. Adelheid suostui, ja Paviassa vietettiin upeat
häät. Kuninkaan voima loisti kuin auringon kirkkaus ja kuninkaallisen
puolison lempeys kuin ihana valo.
□ =Otto Suuri ja paavi.= Siihen aikaan kuin Otto Suuri kruunattiin
keisariksi, oli paavina 21-vuotias nuorukainen, nimeltä _Johannes_. Tämä
juopotteli päiväkaudet ikäistensä kanssa ja vietti muutoinkin
paheellista elämää. Niin oli turmelus saanut valtaa kirkossa.
Berengarin hätyyttäessä Kirkkovaltiotakin paavin oli pakko turvautua
Otto kuninkaaseen. Kun Otto sitten voitokkaana saapui Roomaan, otettiin
hänet juhlallisesti vastaan. Paavi suuteli ja kätteli häntä, ja yhdessä
he menivät Pietarin kirkkoon hartautta harjoittamaan. Otto pelkäsi
kumminkin petosta ja virkahti aseenkantajalleen: »Kun minä polvistun
apostolin haudalle, on sinun koko aika pidettävä miekkasi pääni päällä,
sillä minä tiedän edeltäjieni usein kokeneen, että roomalaiset ovat
uskottomia.» Mitään pahaa ei kumminkaan tapahtunut, ja seuraavana
sunnuntaina Otto kruunattiin keisariksi.
Tuskin Otto oli poistunut Roomasta, kun paavi Johannes katui, että oli
kruunannut hänet keisariksi, ja liittyi hänen vastustajiinsa. Kun Otto
sitten saapui takaisin Roomaan, niin paavi säikahtyneenä pakeni
Apenniinien vuoriseutuihin. Silloin keisari kristikunnan korkeimpana
hallitsijana kutsui koolle Italian piispainkokouksen ja lähetti paaville
näin kuuluvan kirjeen: »Otto, Rooman keisari ja Saksan kuningas,
Johannes XII:lle, Rooman piispalle. Olen kysynyt piispoiltasi, miksi
olet paennut minua Roomasta, ja olen saanut kuulla heiltä sinusta
sellaisia asioita, että häpeän luetella niitä. Olet häpäissyt pääkirkon
pidoilla ja noppapelillä, juonut paholaisen maljan ja huutanut avuksesi
Juppiteria, Venusta ja muita pahoja henkiä. Sen tähden haastan sinut
vastaamaan kokouksemme eteen Roomaan.» Kun paavi ei haastetta totellut,
hänet julistettiin menettäneeksi virkansa ja toinen paavi valittiin
hänen tilalleen.
Keisarin lähdettyä Roomasta Johannes palasi ja ryhtyi jälleen paavin
toimiin. Jonkin ajan kuluttua hän äkkiä kuoli, ja roomalaiset kuulivat
kauhukseen, että pyhän Pietarin kelvoton seuraaja oli Herran
ehtoollisetta mennyt ajasta iankaikkisuuteen.
Turhaan Otto oli koettanut korottaa paaviutta rappiosta. Turmelus oli
niin suuri, että sen poistamiseksi tarvittiin ennen kaikkea sisäinen
uudistus.