[Illustration:
Säätyluokkien kehitys keskiajalla.
]
● =Läänityslaitoksen synty.= Niitä maatiloja, joita germaanit
kansainvaellusten aikana ottivat haltuunsa, sanottiin _allodium_eiksi.
Allodiumit olivat vapaan miehen täyttä omaisuutta. Kansainvaellusten
jälkeisinä rauhattomina aikoina olivat varsinkin pienten allodiumien
omistajat tukalassa tilassa, sillä he eivät voineet pitää puoliaan
mahtavia ja väkivaltaisia naapureitaan vastaan. Useat pientilalliset
antoivat sen tähden maansa jollekin naapurilleen päästäkseen hänen
suojelukseensa. Varhaisempina aikoina heistä tavallisesti tuli
suojelijansa maaorjia. Mutta myöhemmin, kun suurtilalliset keskinäisissä
sodissaan rupesivat arabialaisten esikuvan mukaan käyttämään ratsuväkeä,
he eivät tehneetkään suojaa etsiviä naapureitaan aina maaorjiksi, vaan
antoivat heille usein joko entisen tilansa tai muita alueita _lääniksi_
eli _beneficiumiksi_, jolloin läänin saaja sitoutui tekemään antajalle
ratsupalvelusta. Maa-alue oli lääninantajan eli _senjöörin_ (lat.
sĕ´nior = »vanhempi») omistama, mutta lääninsaajalla eli _vasallilla_
(sanasta vassus = »orja») oli siihen käyttöoikeus. Varsinaisen
viljelystyön suorittivat maaorjatalonpojat, sillä vasalli oli
aatelisherra, jonka toimena oli vain sotiminen.
Ennen pitkää rupesivat hallitsijatkin, jotka tarvitsivat sotiinsa
ratsuväkeä, jakamaan läänejä. Vähitellen katosivat toisissa maissa
kaikki allodiumit. Silloin syntyi käsitys, että kuningas omisti kaiken
maan, joka oli jaettu monilukuisina lääneinä vasalleille.
Karolinkilaisvaltakunnan hajotessa läänit, jotka aikaisemmin oli annettu
määrävuosiksi, muuttuivat _perinnöllisiksi_. Tällöin niistä ruvettiin
käyttämään nimeä _feodum_, jonka takia läänityslaitosta sanotaan myös
_feodaalilaitokseksi_.
Niitä vasalleja, jotka saivat lääninsä suoraan kuninkailta, sanottiin
_kruununvasalleiksi_ eli _suurvasalleiksi_. He olivat herttuoita,
kreivejä, piispoja ja apotteja. Nämä taas antoivat alueistaan pienempiä
läänejä toisille henkilöille, alavasalleilleen. Alavasallitkin jakoivat
usein vielä maansa lääneihin, joten heilläkin oli vasalleja. Sama
henkilö oli siis usein yhtaikaa lääninherra ja vasalli. Saattoipa käydä
niinkin, että lääninherra omassa vasallikunnassaan vastaanotti jonkin
alueen, jolloin hän oli vasallinsa vasalli. Olipa itse Ranskan kuningas
muun muassa erään apotin vasalli, koska hänellä oli lääninä luostarille
kuuluva tila. Myös saattoi sama henkilö olla kahden tai useamman
lääninherran vasalli.
[Illustration:
_Kuva 164._ Kuningas vastaanottaa vasallilupauksen.
]
□ =Lääninherra ja vasalli.= Kun lääninherra antoi läänin tulevalle
vasallilleen, se tapahtui määrätyin menoin. Niitä oli kolme. Ensin
lääninsaaja astui lääninantajan eteen, polvistui hänen jalkainsa
juureen, laski molemmat kätensä hänen toiseen käteensä ja lupasi tulla
_hänen miehekseen_. Sitä seurasi _vala_, jossa hän vannoi uskollisuutta
ja kuuliaisuutta tulevalle herralleen. Sitten tapahtui _investituura_
(»pukeminen», asuun pano), kun lääninherra antoi läänin vasallin
haltuun, ojentaen hänelle tämän merkiksi hansikkaan, puunoksan, turpeen
tai suuremmista lääneistä lipun.
Vasallin tärkein velvollisuus oli _sotapalvelus_ ratsain. Sitä oli
tehtävä vuosittain määräpäivät, tavallisesti 40 päivää vuodessa. Lisäksi
tuli _hovipalvelus_: vasallin tuli kutsuttaessa saapua lääninherran
hoviin, auttaa lääninherraa neuvoillansa sekä ottaa osaa lääninherran
lääninoikeuden istuntoihin ja alistaa asiansa sen tuomittaviksi.
Kuninkaan hovipäivistä kehittyivät myöhemmin säätykokoukset eli
valtiopäivät. Varsinaisesti verovelvollinen vasalli ei ollut, mutta
kumminkin hänen tuli _maksaa lunnaita_ lääninherransa vapauttamiseksi,
jos tämä oli joutunut vankeuteen, sekä _suorittaa apurahoja_, kun
lääninherran vanhin tytär meni naimisiin tai hänen vanhin poikansa
lyötiin ritariksi. — Toiselta puolen tuli vasallin tarvittaessa saada
lääninherralta apua ja turvaa, eikä lääniä saanut häneltä riistää, niin
kauan kuin hän pysyi uskollisena.
□ =Valtio hajanainen.= Läänityslaitoksen voimaan tultua valtio meni
hajalleen. Kuninkaan herruus oli nimellinen. Hän oli kyllä ylin
lääninherra, mutta todellinen hallitus- ja tuomiovalta oli kullakin
lääninsaajalla omalla alueellaan. Nämä lääninherrat, joita esim.
Ranskassa oli 10–20,000, olivat järkiään pikku kuninkaita. Tietenkään
kaikki eivät olleet yhtä mahtavia. Herttua tai kreivi, jonka
hallittavana oli muutamien satojen neliökilometrien laajuiset alueet
sekä lukuisa joukko alavasalleja, jotka kuuluivat hänen
ratsumiesjoukkoonsa, oli tietenkin mahtavampi kuin pieni paroni tai
senjööri, jolla ei ollut valtansa alla kuin jokin määrä
maaorjatalonpoikia. Mutta niin pitkälle kuin kunkin voimat riittivät,
hän oli herra maallaan. Kilpailu oli suuri näiden mahtavain herrain
kesken. Naapurit joutuivat vähän väliä sotiin, ja sangen tavallista oli
sekin, että lääninherran ja vasallin välinen uskollisuudenside katkesi,
jolloin tartuttiin aseisiin, koska mikään korkeampi mahti ei ollut sitä
estämässä.
● =Talonpojat.= Mahtavat herrat muodostivat erityisen säätyluokan,
ratsumiesluokan, »vapaiden» säädyn. He asuivat varustetuissa linnoissa,
liittivät ristimänimensä jälkeen lääninsä nimen ja sen eteen sanan _de_
[də], englanniksi _of_ ja saksaksi _von_, joka vastaa meidän kielen -sta
päätettä. Mutta alustalaiset, ollen ulkopuolella tätä »vapaiden»
luokkaa, viljelivät _maaorjatalonpoikina_ heidän maataan, suorittivat
heille veroja ja tekivät päivätöitä päätilalle eli kartanoon. Verojen
runsauden ja päivätöiden luvun herra sai määrätä oman mielensä mukaan.
Maaorja ei omistanut irtainta omaisuuttaankaan, vaan senkin herra
saattoi milloin hyvänsä häneltä ottaa. Naittamisoikeuskin oli herralla.
Kuitenkin maaorjuutta on katsottava edistykseksi ennen vallinneen
orjuuden rinnalla.
□ Alustalaisen piti jauhattaa viljansa herransa myllyssä, paistaa
leipänsä hänen uunissaan, pusertaa viinirypäleensä hänen
pusertimessaan — kaikki tietenkin veroa vastaan. Vaadittaessa hänen tuli
antaa yösija herralle ja hänen seuralaisilleen. Herralla yksin oli
oikeus metsästää kaikkina vuodenaikoina, ja usein hänen ja hänen
seuralaistensa hevoset tallasivat talonpoikain kukoistavat viljapellot,
mutta siitä hän ei joutunut vastuuseen. Kaikkia näitä talonpoikien
velvollisuuksia sanotaan _feodaalirasituksiksi_.
Seurauksena oli, että talonpojat elivät huonoissa oloissa. Maa tuli
huonosti viljellyksi, ja sodat, joita herrat alituiseen kävivät,
tuottivat paljon vauriota. Kadot olivat niinikään tavallisia, ja kun
liikeyhteys teiden kehnouden ja kulkuneuvojen puutteellisuuden takia oli
huono, ei tarpeen tullessa voitu saada viljaa varakkaammilta seuduilta.
Kaupankäyntiäkin häiritsi yleinen turvattomuus sekä lisäksi rosvot,
jotka vaanivat teiden varsilla. Linnanisännätkään eivät pitäneet
rosvoilemista häpeällisenä. Nälkävuosia sattui usein, ja silloin kuoli
kaikissa Euroopan maissa tuhansittain ihmisiä.
Joskus talonpojat, vimmastuneina herrojensa mielivallasta, hyökkäsivät
heidän kimppuunsa, raatelivat ja surmasivat heitä. Näin kävi, kun ei
ollut esivaltaa, joka olisi suojellut kansalaisia vääryydeltä, eikä
myöskään mitään voimaa, joka olisi ehkäissyt heidän hurjia tekojaan.
Valtio- ja yhteiskuntasiteet olivat ratkenneet ja yksilöt jätetyt oman
onnensa nojaan. Sellaisissa oloissa yhteiskunnan vähäväkiset kärsivät
enimmän.