● =Skandinavian muinaisuus.= Samaan aikaan kuin Länsi-Euroopan maat
karolinkilaisvaltakunnan hajotessa ja läänityslaitoksen voimaan
päästessä olivat heikkouden tilassa, saapui sinne Skandinaviasta, johon
historiassa Ruotsin ja Norjan lisäksi Tanskakin luetaan, sodan-ja
saaliinhaluisia miehiä polttamaan ja ryöstämään.
Skandinavian germaanit olivat tähän aikaan vielä _pakanoita_.
_Yhteiskuntalaitoksessa_ sitä vastoin tapahtui muutos, kun pikku
kuninkaat kukistettiin ja heimot yhdistettiin saman kuninkaan
hallittaviksi. Niin syntyi Skandinaviaan kolme kuningaskuntaa: Ruotsi,
Norja ja Tanska, johon myös nykyinen Etelä-Ruotsi kuului.
[Illustration:
_Kuva 165._ Viikinkilaiva.
]
□ Sadut kertovat, että _Ruotsissa_ lopetti heimokuninkuuden jo 7:nnellä
vuosisadalla (600-luvulla) Upsalan kuningas _Ingjald_. Hän piti pidot
isänsä kuoleman johdosta ja kutsui niihin muut heimokuninkaat. Oli
tapana, että poika, ennen kuin astui isänsä istuimelle, juoma-astia
kädessä juhlallisesti lupasi suorittaa jonkin sankarityön ja vasta sen
jälkeen joi maljansa pohjaan. Ingjald nousi, kohotti juomasarvensa ja
vannoi laajentavansa valtakuntansa kahdenkertaiseksi joka ilmansuuntaan
taikka sitten panevansa henkensä alttiiksi. Illalla, vieraiden maatessa
humaltuneina, hän sytytti tuleen talon, jossa heimokuninkaat nukkuivat;
ne, jotka pelastuivat palosta, hän hakkautti kuoliaiksi. Tämän-kaltaisia
keinoja käyttäen hänen sanotaan surmauttaneen kaikkiaan 12 pikku
kuningasta, »pettäen heidät viekkaasti rauhan ollessa, josta sai nimen
_Illråde_» (»Pahaneuvo»).
[Illustration:
_Kuva 166._ Muinaisskandinavialainen riimukivi kirjoituksineen.
]
_Norjassa_ yhdistämistyön suoritti kuningas _Harald_ 9:nnen vuosisadan
(800-luvun) loppu-puoliskolla. Hänen sanotaan nuorena vannoneen, ettei
leikkauttaisi tukkaansa, ennen kuin Norja oli kokonaan hänen
hallittavanaan. Hän lähtikin sotaan pikku kuninkaita vastaan, voitti
heidät ja taivutti ylhäiset miehet joko hyvällä tai pahalla valtansa
alle. V. 872 hän sai voiton viimeisistäkin vastustajistaan. Nyt Norja
oli hänen; hän leikkautti tukkansa, joka 10 vuotta oli saanut vapaasti
kasvaa, ja sai nimen _Harfagri_ (»Kaunotukka»).
Samoihin aikoihin tapahtui _Tanskankin_ yhdistäminen.
● =Viiklnkiretket (800–1000).= Näihin aikoihin Skandinavian maat olivat
vielä köyhiä, ja maanviljelys oli alkeellisella kannalla. Yhä
lisääntyvän väestön oli vaikea saada kotona riittävää elatusta. Silloin
monet lähtivät vieraisiin maihin ryöstösaalista etsimään. Tällainen
elatuksen hankkiminen myös tyydytti pohjan-miesten, normannien, sotaista
luonnetta, ja moni mahtava ylimyskin rupesi mielellään ryöstöretken
johtajaksi. Näitä retkiä sanotaan _viikinkiretkiksi_. Skandinavian
kansat tekivät niitä itään, etelään ja länteen melkein lakkaamatta n.
vuodesta 800 n. vuoteen 1000.
_Ruotsalaiset_ viikingit kulkivat etupäässä Itämeren ja Suomenlahden
takaisiin maihin, Suomen sekä Viron- ja Liivinmaan rannikoille ja kauas
nykyisen Venäjän sisäosiin. Matkasivatpa nuo rohkeat seikkailijat
Venäjän jokia pitkin Mustalle merelle ja Konstantinopoliin, jopa
Kaspianmerelle saakka. Näin he tulivat kosketukseen Itä-Rooman
keisarikunnan ja arabialaisten kanssa ja toivat kotimaahansa hedelmiä ja
kankaita sekä aseita ja jaloja metalleja. Ruotsin viikingit perustivat
myös Ilmajärven rannalle 9:nnellä vuosisadalla Venäjän valtakunnan.
[Illustration:
_Kuva 167._ Normannilaisia sotilaita.
]
_Norjalaiset_ purjehtivat pääasiassa länteen hävittäen ja valloittaen
Britannian pohjoispuolella olevia saaria sekä Skotlannin ja Irlannin
rannikoita. Toiset matkasivat Islantiin ja asettuivat sinne asumaan.
Islannista jatkettiin matkaa Grönlantiin, jopa Pohjois-Amerikan
itärannallekin.
Islannissa viikinkipäälliköt miehineen jatkoivat vapaata
sankari-elämäänsä. Pitkinä talvi-iltoina kuunneltiin hartaina jumalais-
ja sankarirunoja sekä kertomuksia etevistä päälliköistä. Siten säilyi ja
kehittyi Islannissa se kertovainen runosto, joka tunnetaan
_Edda_-runojen nimellä ja joka on luonut valoa Skandinavian kansain
muinaisuskontoon ja muinaisiin oloihin.
[Illustration:
Viikinkiretket.
]
_Tanskalaiset_ suuntasivat kulkunsa yleensä Englannin, Saksan ja Ranskan
rannikoille, purjehtivatpa he Välimerelle ja aina Napoliin saakka.
Ranskan jokia pitkin he kulkivat syvälle sisämaahan, uskalsivatpa
hyökätä varustetun pääkaupunginkin kimppuun.
● Kesällä v. 885 kerrotaan suurten viikinki- eli normannijoukkojen taas
kerran kulkeneen Seine-jokea ylös ja ryöstäen hävittäneen maata. Kun he
syyskuussa ennättivät Pariisin edustalle, he ihmeeksensä huomasivat,
että sen asukkaat eivät aikoneetkaan tällä kertaa päästää heitä
kaupunkinsa sivuitse etemmäksi sisämaahan. Pariisi sijaitsi vielä siihen
aikaan yksinomaan Seine-joen saaressa. Saaren ympärille oli äskettäin
rakennettu uudet muurit, ja ne kaksi siltaa, jotka pohjoisessa ja
etelässä johtivat joen rannoille, oli varustettu vahvoilla torneilla.
Normannit vaativat, että heidät nyt niin kuin ennenkin päästettäisiin
aluksineen vapaasti siltojen läpi, luvaten jättää kaupungin siitä
hyvästä koskematta. Mutta Pariisin piispa vastasi, että hän ja kreivi
_Odo_, joiden haltuun keisari oli kaupungin uskonut, aikoivat sitä
miehuullisesti puolustaa.
Tämä vastaus suututti normanneja. Jo seuraavana päivänä he ryntäsivät
pohjoisen sillan tornia vastaan, ja kaksi päivää taisteltiin sitkeästi.
Soturit, munkit ja papit kilvoittelivat urhoollisuudessa ja itse piispa
haavoittui. Vihdoin ryntääjät ajettiin takaisin, ja heidän oli pakko
ryhtyä säännölliseen piiritykseen. Sen kestäessä he valmistivat korkean
liikkuvan hyökkäystornin, jonka vierittivät sillan päätä vastaan. He
tekivät itselleen katoksia raaoista vuodista, yrittivät kaivamalla
uurtaa sillan suojatornin perustukset ja päästivät palavia puulauttoja
siltaa kohden. Mutta kaikki yritykset olivat turhia. Pariisilaisten
miehuus pelasti sekä sillan että suojatornin, ja normannien täytyi
polttaa kojeensa ja peräytyä leiriinsä. Kymmenen kuukautta leirissä
oltuaan he viimein vetivät kevyet laivansa maalle, kuljettivat ne,
kiertäen kaupunkia, ylisille vesille ja lähtivät hävittämään Burgundia.
[Illustration:
_Kuva 168._ Viikinkiläismiekan kahva.
]
● Niin suuri oli Ranskassa viikinki-kauhu, että kirkoissa joka pyhä
rukoiltiin: »Pohjanmiesten raivolta varjele meitä, laupias Herra
Jumala!» Viimein maa pääsi heistä rauhaan siten, että erään heidän
päällikkönsä _Rollo_n sallittiin (v. 911) asettua asumaan
Pohjois-Ranskaan, jonka kuningas antoi hänelle lääniksi. Normanneista
_Normandian_ maakunta sitten sai nimensä. Uudessa kotimaassaan normannit
kääntyivät kristinuskoon ja omaksuivat ennen pitkää ranskan kielen ja
ranskalaiset tavat.
● =Alfred Suuri (871–901).= Englannissa viikingit saivat suuremman
vallan kuin muissa länsimaissa, kunnes kuningas _Alfred_ vapautti maan
joksikin aikaa tanskalaisherruudesta.
Muutamia vuosia sen jälkeen kun Alfred 22-vuotiaana oli noussut
valtaistuimelle, tanskalaiset viikingit saapuivat entistä lukuisampina
hätyyttämään anglosakseja. Anglosaksit pitivät vastarintaa turhana, ja
vuosia kesti, ennen kuin Alfred sai joukkonsa järjestetyiksi viikinkien
kukistamiseksi.
□ Epätoivo sydämessä nuori Alfred pakeni Lounais-Englantiin, jossa hän
yksinäisenä ja valepukuun pukeutuneena harhaili kaukaisessa
metsäseudussa. Hänen kansansa piti häntä jo kuolleena. Samaan aikaan
tanskalaiset hävittivät maata, ja kaikkialla vallitsi laittomuus ja
epäjärjestys. Masentuneet anglosaksit eivät tienneet, miten pääsisivät
vapaiksi villeistä vieraistaan. Silloin Alfred näyttäytyi
urhoollisimmille heistä, ja hänet otettiin ilomielin vastaan. Salaa
lähetettiin sanoma kaikille, jotka vielä tahtoivat taistella vapauden
puolesta, että he kokoontuisivat aseistettuina määrättyyn paikkaan.
Sillä välin, niin tarina kertoo, Alfred kuningas asuskeli paimenmökissä,
yhä pukeutuneena valepukuun, ettei ennen aikojaan tulisi ilmi. Siinä hän
taas kerran istui lieden ääressä jousia ja nuolia vuoleskellen. Paimenen
vaimo, joka paraikaa leipoi, pyysi häntä pitämään silmällä leipiä, jotka
olivat uunissa paistumassa; hänen itsensä piti mennä hetkiseksi muihin
toimiin. Mutta kuningas ajatteli enemmän kansansa pelastamista kuin
leipien paistumista, ja vaimon palatessa leivät olivat palaneet. »Sinä
laiskuri», vaimo suuttuneena huudahti lyöden häntä leipävartaalla,
»leipäämme kyllä osaat syödä, mutta sitä paistamaan sinussa ei ole
miestä». Samassa kuninkaan lähettiläät astuivat sisään tuoden sen
sanoman, että anglosaksilaiset soturit jo olivat kokoontuneet ja
odottivat vain kuningasta. Siten talonpoikaisvaimo sai tietää, ketä hän
niin kovakouraisesti oli kohdellut. Vaimo säikähti, mutta kuningas
kiitti hymysuin isäntäväkeänsä ja lähti sotajoukkoonsa, joka
taisteluintoisena odotti häntä määräpaikassa.
● Suuressa taistelussa Alfred viimein voitti viikingit. Heidän
päällikkönsä suostui kastettavaksi kristinuskoon, mutta Englannin
koillinen osa jäi heidän haltuunsa.
Tämän jälkeen Alfred ryhtyi innokkaasti järjestämään maansa
_hallitusta_. Sitä tehdessään hän säilytti entiset kansan vapautta
turvaavat laitokset, sillä hänen periaatteensa oli, että »anglosaksien
tulee olla vapaat, niin kuin heidän ajatuksensakin». Valtio oli jaettuna
_kreivikuntiin_, joita johtivat _kreivit_ ja heidän apunaan _šeriffit_.
Jokaisessa kreivikunnassa oli tuomioistuin, jonka paikkakunnan
huomattavimmat maanomistajat muodostivat. Niistä on saanut alkunsa
Englannin _valamiesoikeus_ (jury-oikeus).
_Henkisestä sivistyksestä_ Alfred piti hyvää huolta. Häntä on siinä
suhteessa verrattu Kaarle Suureen. Hän oli itse oppinut ja käänsi mm.
latinankielisiä kirjoja anglosaksin kieleen. Luostareita rakennettiin
sekä miehille että naisille; niihin perustettiin kouluja, ja Alfredin
tarkoituksena, tosin saavuttamattomana, oli, että »koko kansan vapaa
nuoriso, jolla siihen oli varoja, oli velvoitettava jotakin oppimaan
sinä ikäkautena, jona sillä ei vielä ollut muuta tekemistä».
● =Myöhempi tanskalaisvalta Englannissa (1013–1042).= Enemmän kuin sata
vuotta Alfredin kuoleman jälkeen anglosaksien vapaus säilyi. Mutta
11:nnen vuosisadan alussa tanskalaiset valloittivat heidän maansa
jälleen. Kolmatta vuosikymmentä hallitsi Englantia Tanskan kuningas
_Knuut Suuri_, joka samalla oli myös Norjan kuningas. Hän oli alussa
julma ja ankara, mutta saatuaan valtansa vahvistetuksi hän osoittautui
lempeäksi, sääti suopeita lakeja tai uudisti Alfred Suuren säätämiä eikä
sallinut tanskalaisten sortaa anglosakseja. V. 1042 tanskalaisvalta
päättyi, ja anglosaksit valitsivat kotimaisen kuninkaan.
● =Ansgarius, Skandinavian apostoli.= Viikinkien julmat hävitys-retket
herättivät Keski-Euroopan kansat ajattelemaan skandinavialaisten
käännyttämistä kristinuskoon. Ludvig Hurskaan hallitessa
benediktiinimunkki _Ansgarius_ ryhtyi saarnaamaan kristinuskoa näissä
pohjoisissa maissa.
□ Ansgarius oli kotoisin Pohjois-Ranskasta. Hän jäi aikaisin orvoksi ja
joutui erääseen luostarikouluun kasvatettavaksi. Aluksi vallattomat
leikit kiinnittivät enemmän hänen mieltänsä kuin koulutehtävät. Mutta
eräänä yönä, niin pyhä taru kertoo, hän näki unessa joukon kauniita,
valkeihin pukeutuneita naisia vaeltavan viheriällä niityllä. Muuan
heistä oli muita ihanampi, ja hänellä oli kruunu päässä. Poika arvasi,
että se oli Neitsyt Maria. Muiden joukosta hän tunsi äitinsä.
Riemuissaan hän aikoi juosta äitinsä syliin. Mutta hän ei voinut
liikahtaakaan paikaltaan: hän oli kiinni loassa, ja kuta enemmän hän
ponnisteli irti päästäkseen, sitä syvemmälle hän vaipui. Silloin hän
purskahti katkeraan itkuun. Mutta pyhä neitsyt kysyi häneltä:
»Tahtoisitko mielelläsi tulla äitisi luo?» »Tahtoisin», poika nyyhkytti.
»Silloin sinun on luovuttava», Maria virkkoi, »lapsellisesta
vallattomuudestasi, sillä ei kukaan, joka sellaista rakastaa, pääse
meidän seuraamme». Siitä hetkestä lähtien Ansgariuksesta tuli vakava
lapsi. Hän lopetti sekä kujeet että leikitkin, luki ahkerasti ja rukoili
usein. Kumppanit ihmettelivät sitä muutosta, joka hänessä oli
tapahtunut.
Jo 13-vuotiaana Ansgarius tuli munkiksi. Hän pukeutui munkkikaapuun,
ajeli päälakensa paljaaksi ja lupasi uhrata elämänsä kokonaan Jumalalle.
Tänä aikana muuan tapaus järkytti pahoin hänen mieltänsä. Hän sai
kuulla, että keisari Kaarle Suuri, eräs maailman mahtavimpia valtiaita,
oli kuollut. Ansgarius oli kerran poikasena nähnyt tuon mainion
hallitsijan kaikessa loistossaan, ja hän tiesi, kuinka laajalle hänen
valtansa ulottui. Hänestä näytti kuin ei keisarin vallalla ja voimalla
ääriä olisikaan. Ja nyt tuo mahtava valtias oli poissa. Väkevämmin kuin
ennen hän tunsi kaiken maallisen mahdin ja komeuden katoavaisuuden. Hän
ajatteli omaa kuolemaansa, ja pelko valtasi hänen mielensä.
Vanhemmaksi tultuaan Ansgarius alkoi kiihkeästi toivoa kerran saavansa
kuolla marttyyrikuoleman kristinuskon puolesta. Se toivo tosin ei
toteutunut, mutta rohkea pakanain apostoli hänestä kumminkin tuli.
Eräänä päivänä keisari Ludvig Hurskas kutsutti Ansgariuksen luoksensa.
Keisari tahtoi levittää kristinuskoa pohjoisten pakanain keskuuteen ja
vapauttaa maansa rannikot heidän hävityksiltään. Hän kysyi
Ansgariukselta, tahtoiko tämä lähteä kauas pohjoiseen saarnaamaan
Jeesuksen evankeliumia pakanallisille tanskalaisille. Sellainen matka
oli monen mielestä sama kuin varma kuolema, mutta Ansgariuksen mielen
valtasi syvä ilo.
● Ansgarius lähti ensin Tanskaan ja sieltä Ruotsiin. Svealaisten
kuningas otti hänet ystävällisesti vastaan, sallien hänen esteettömästi
saarnata uutta oppia, joka oikeus hänelle Tanskassakin oli suotu.
Palavalla innolla sekä suurella taidolla Ansgarius osasi taivuttaa
pakanallisia tanskalaisia ja ruotsalaisia luopumaan Odinin ja Thorin
palveluksesta. Mutta pakanuutta hän ei kuitenkaan saanut tyyten
hävitetyksi, siksi syvällä sen juuret olivat näidenkin kansain mielessä.
Ansgarius kuoli v. 865. Vasta kolmisen sataa vuotta sen jälkeen, 12:nnen
vuosisadan keskivaiheilla, voi sanoa Ruotsin lopullisesti muuttuneen
kristityksi maaksi. Tanskaan ja Norjaan uusi usko juurtui jonkin verran
aikaisemmin (n. v. 1000).