● =Rooma kristikunnan keskus.= Kun suuret germaanien kansainvaellukset
panivat hajalle Länsi-Rooman valtakunnan, Rooma lopullisesti lakkasi
olemasta maailman pääkaupunki. Mutta juuri samaan aikaan Rooma kohosi
_kristikunnan pääkaupungiksi_, siksi paikaksi, josta kristinuskoa
levitettiin yhä kauemmas pakanakansain keskuuteen ja josta koko
länsimaista katolista kirkkoa voimakkaasti hallittiin. Siellä asui
Rooman piispa, joka pyhän Pietarin seuraajana kohosi koko katolisen
kristikunnan päämieheksi ja jota sanottiin _paaviksi_. Itämainen eli
kreikkalais-katolinen kirkko sitä vastoin erkaantui yhä täydellisemmin
lännen kirkosta ja Rooman paavien alaisuudesta, vaikka lopullinen
kirkkokuntain ero tapahtui vasta paljon myöhemmin.
[Illustration:
_Kuva 150._ Pyhän Pietarin tuoli Pietarin kirkossa Roomassa. Renkaat
kantotankoja varten.
]
● =Gregorius Suuri (590–604).= Kirkon sisäisen järjestyksen
lujittamisessa ja sen ulkonaisen vallan vahvistamisessa oli paavi
_Gregō´rius Suurella_ huomattavat ansiot.
□ Gregorius oli ylhäistä roomalaista virkamiessukua. Hän sai hyvän
kasvatuksen, ja vanhemmat toivoivat hänen saavuttavan mainetta
valtion virkamiehenä. Hän kohosikin 35 vuoden ikäisenä Rooman
kaupunginpäälliköksi, ja jonkin aikaa hänen nähtiin kulkevan
kaduilla jalokivillä koristetussa silkkipuvussa. Mutta maallinen
mahti, loisto ja komeus eivät viehättäneet häntä. Gregorius halusi
yksinäisyyteen, ja isänsä kuoltua hän vetäytyi maatiloilleen
Sisiliaan. Sinne hän perusti kuusi luostaria ja Roomassa
sijaitsevaan taloonsa seitsemännen, jonne itsekin asettui munkkina
elämään, noudattaen kuuluisan sukulaisensa, pyhän Benedictuksen,
esimerkkiä. Mutta pian hänen oli jätettävä luostari, kun Rooman
piispa nimitti hänet lähettilääkseen Konstantinopoliin, jossa hän
oleskeli seitsemän vuotta, nauttien hovin suosiota ja arvonantoa.
Kotiin palattuaan hän meni jälleen luostariin, jonka apotiksi hänet
pian valittiin.
V. 590 roomalaiset valitsivat hänet paaviksi. Kerrotaan, että Gregorius
ensin kieltäytyi vastaanottamasta tätä ylhäistä virkaa, ja että hän
pakeni kaupungista piileskellen metsässä kolme vuorokautta. Levottomina
hänen paostaan roomalaiset etsivät häntä, ja säteilevän valkoinen
kyyhkynen — niin tarina kertoo — lensi heidän edellään tietä osoittaen.
Riemusaatossa he veivät piispansa kaupunkiin, jossa hänet juhlallisesti
vihittiin Pietarin kirkossa.
[Illustration:
_Kuva 151._ Gregorius Suuri.
]
Paaviksi tultuaan Gregorius säilytti lempeän ja armahtavaisen
mielenlaatunsa. Niillä varoilla, joita hän sai paavillisista tiloista
sekä omista perintötiloistaan, hänelle kävi mahdolliseksi antaa almuja
köyhille, joista maallinen esivalta ei enää pitänyt huolta. Jokaisen
kuukauden ensimmäisenä päivänä jaettiin kirkkojen ja luostarien
esipihoilla tarvitseville viljaa, viiniä ja juustoa. Ennen kuin
Gregorius maistoi hänen eteensä pantua ruokaa, hän otti siitä vähän ja
käski viedä sen niille köyhille, jotka seisoivat hänen ovensa suussa.
Kuultuaan kerran, että kerjäläinen oli kuollut nälkään Rooman kadulla,
hän sulkeutui moneksi päiväksi huoneeseensa uskaltamatta lähestyä
alttaria. Sellainen tapaus tuntui hänestä osoittavan, että kirkon varoja
oli huonosti hoidettu. Vaikka hän oli kristikunnan päämies, kutsui hän
itseään nimellä »Jumalan palvelijain palvelija» (lat. _servus servô´rum
Dĕ´ī_).
1) Paavin toimessa Gregorius osoitti harvinaista jäntevyyttä. _Paavin
valta_ oli yhä kohoamassa. Italiassa toimitettiin tuskin ainoatakaan
_piispan vaalia_, ennen kuin oltiin varmoja Gregoriuksen suostumuksesta,
ja se käsitys pääsi vallalle, että piispalla piti olla virkaansa paavin
hyväksyminen. Ennen pitkää paavi vahvisti kaikki piispat virkoihinsa.
Niitä kirkon jäseniä vastaan, jotka eivät alistuneet paavin tahtoon, hän
saattoi rangaistuskeinona käyttää _pannaa_ eli kirkonkirousta. Pannaan
julistettu ei saanut käydä pyhällä ehtoollisella; häntä ei saatu vihkiä
avioliittoon; hänen lapsiaan ei kastettu, ja jos hän pannanalaisena
kuoli, niin häntä ei haudattu siunattuun maahan. Kirkonkirous saattoi
kohdata kokonaisia seurakuntia, jopa koko valtakuntaakin. Sitä sanottiin
silloin _interdiktiksi_. Interdiktiin julistetulla alueella lakkasivat
kaikki kirkolliset toimitukset. Tällaisia rangaistuksia peläten ihmiset
taipuivat paavin ja pappien määräyksiin.
2) Gregorius järjesti katolisen _jumalanpalveluksen_ entistä
loistavammaksi ja juhlallisemmaksi. Erittäin vaikuttavana osana oli
_kirkkolaulu_, jonka Gregorius järjesti valikoimalla kirkkovuoden juhla-
ja pyhäpäiviksi raamatusta laulettaviksi sopivia lauselmia. Sävelmät
kehittyivät yhä juhlallisemmiksi. Kirkkokuoro esitti vaikeammat
sävelmät. N. s. gregoriaaninen kirkkolaulu on meidän virsi- ja
koraalilaulumme pohjana. Jumalanpalveluksen keskeisin toimitus oli
Herran ehtoollinen, jota kaikkine siihen kuuluvine menoineen sanottiin
_messuksi_.
□ Jumalanpalveluksessa seurakuntalaiset seisoivat tai olivat polvillaan
lattialla, sillä kirkoissa ei ollut penkkejä. Juhlallista valoa levisi
kirkkoon vahakynttilöistä, joita paloi kattokruunuissa sekä pyhimysten
kuvain eteen sijoitetuissa kynttiläjaloissa. Kirkon itäpäässä oli
_alttari_, jolle koruompeleilla kirjailtu valkea liina oli levitetty.
Alttarilla oli hopeinen _ehtoolliskalkki_ sekä astia pyhää _leipää_
varten. Alttarin edessä seisoi pappi. Hänellä oli yllään valkea vaate,
joka ulottui maahan asti, sekä polviin päättyvä kullalla kuvitettu
messukasukka. Messussa pappi laskeutui polvilleen ja kohosi jälleen,
kääntyi välistä seurakuntaan, välistä taas alttariin päin sekä pirskotti
pyhää _vihkivettä_ seurakuntalaisten päälle. Hänen ympärillään
kirkonpalvelijat heiluttivat _suitsutusastioita_, joista hyvänhajuista
tuoksua levisi kirkkoon. Pappi luki latinankielisiä rukouksia, ja
kuoripojat lauloivat. Sitten pieni kello kilisi, pappi otti pyhän astian
alttarilta, kohotti sen ilmaan ja kehoitti läsnäolevia »ylentämään
sydämensä». Hartaina seurakuntalaiset lankesivat polvilleen ja
vastaanottivat pyhän ehtoollisen.
[Illustration:
_Kuva 152._ Pyhäinjäännössäiliö.
]
● 3) Gregorius _opetti_, että herranehtoollisen nautitseminen on _uhri_,
se on Kristuksen kärsimisen veretöntä uudistamista. »Joka kerran kun
uhraamme Kristukselle hänen kärsimisensä uhria, toistamme me hänen
kärsimistään omien syntiemme päästöksi.» Mutta pyhän sakramentin
nauttimiseen tulee liittyä hyviä töitä, ihmisten on myös uhrattava
Jumalalle maalliset etunsa ja aikeensa sekä sydämensä syntiset
taipumukset.
[Illustration:
_Kuva 153._ Suitsutusastia.
]
Gregoriuksen käsityksen mukaan sielu ihmisen kuoltua joutui
_kiirastulen_ vaivaan puhdistuakseen synneistä. Kumminkin saattoivat
papit lieventää vainajan tuskia ja lyhentää puhdistusaikaa messuillaan.
Tämä oppi tuotti sittemmin kirkolle ja luostareille suunnattomia
rikkauksia, varakkaat henkilöt kun eläessään testamenttasivat
omaisuutensa kirkolle, jotta papit ja munkit heidän kuoltuaan lukisivat
sielumessuja heidän puolestaan.
Oppi _pyhimyksistä_ ja _pyhäinjäännösten_ ihmeitä tekevästä voimasta
juurtui tähän aikaan katoliseen kristi-kuntaan. Konstantinopolista
palatessaan Gregorius toi mukanaan kallisarvoisina pyhäinjäännöksinä
Andreaan ja Luukkaan käsivarret, ja paaviksi tultuaan hän lähetteli
ruhtinaallisille henkilöille suuriarvoisimpina lahjoina Kristuksen
ristin siruja.
[Illustration:
_Kuva 154._ Pyhäinjäännöslipas.
]
4) Gregorius harrasti myös innokkaasti _lähetystointa_. Hänen aikanaan
_areiolaisuuden valta heikkeni_. Langobardit hylkäsivät sen ja jo
aikaisemmin oli länsigoottien kuningas Espanjassa omaksunut katolisen
opin. Gregorius niin ikään harrasti, niin kuin jo aikaisemmin on
mainittu, _pakanain käännyttämistä_.
● =Bonifatius.= Gregoriuksen kuoleman jälkeen alettiin levittää
kristinuskoa nykyiseen Saksaan. Tämän maan varsinainen kääntäjä oli
_Wynfrith_ [ui´nfriþ] eli _Bonifā´tius_, »saksalaisten apostoli». Hänen
toimestaan kristinusko sai 8:nnen vuosisadan (700-luvun) alkupuolella
lopullisen voiton Keski- ja Etelä-Saksassa. Lisäksi koko
frankkilaisvaltio hänen toimestaan jaettiin hiippakuntiin, joiden
piispat velvoitettiin kuuliaisuuteen paaville, ja luostareissa pantiin
voimaan benediktiinisääntö. Täten torjuttiin vaara roomalais-katolisen
kirkkokunnan hajoamisesta moneen kansalliskirkkoon. Bonifatiuksen
itsensä paavi nimitti arkkipiispaksi.
□ Bonifatius oli anglosaksilaisen maanviljelijän poika. Hän meni nuorena
benediktiiniluostariin ja 30-vuotiaana hänet vihittiin papiksi. Hänet
valtasi niin kuin niin monen muunkin luostariveljen vaellushalu, ja hän
päätti lähteä ventovierasten joukkoon työskennelläkseen Jumalan
valtakunnan leviämisen hyväksi ja pelastaakseen sielunsa.
Hän lähti ensin friisien maahan vaikuttaakseen sikäläisten pakanain
joukossa. Huomattuaan työnsä turhaksi hän teki matkan Roomaan, jossa
vaihtoi alkuperäisen Wynfrith nimensä latinankieliseen Bonifatius nimeen
ja saavutti paavin suosion. Kun paavi huomasi anglosaksilaisen munkin
harvinaisen kyvyn, hän lähetti hänet taivuttamaan saksalaiset katolisen
kirkon yhteyteen. Bonifatius lähti Thüringeniin aloittaen työn, jolla
oli suuri merkitys kristinuskon ja katolisen kirkon leviämiselle.
Ollessaan kahdeksannellakymmenennellä Bonifatius halusi jälleen lähteä
lähetysmatkalle. Annettuaan piispan tehtävät eräälle oppilaalleen hän
suuntasi matkansa Mainzista Reiniä pitkin friisien maahan nykyiseen
Hollantiin. Siellä Bonifatius kärsi marttyyrikuoleman. Kun eräs
pakanallinen friisi veti miekkansa piispaa vastaan, tämä piti
evankeliumikirjaa päänsä suojana. Hän tahtoi, kuten legenda kertoo,
kuolemassa suojata itseään tällä kirjalla, jonka lukeminen oli elämässä
tuottanut hänelle iloa. Kuolettavasti haavoitettuna hän kehoitti
seuralaisiaan herkeämään taistelusta.