● =Erakot.= Jo varhain tavataan kristittyjen joukossa niitä, jotka
karttoivat elämän nautintoja ja elivät naimattomina. Se käsitys tuli
vallitsevaksi, että ruumis tarpeineen ja haluineen oli jotakin alhaista
ja synnillistä ja että se oli esteenä ihmisen lähestyessä Jumalaa.
Kieltäytymällä avioelämästä ja kiduttamalla ruumistaan ihminen lähestyi
siveellistä ihannetta. Tällaista itsensä kiduttamista sanotaan
askeesiksi (kreikk. a´skēsis = harjoitus) ja niitä, jotka sitä
harjoittavat, _askeeteiksi_.
Aluksi askeetit elivät seurakuntansa yhteydessä ja omaistensa parissa.
Mutta kun seurakuntiin liittyi paljon nimikristittyjä, mikä vaikutti
turmiollisesti niiden elämään, ja kun askeesin harjoitus kävi vaikeaksi
toisten seurassa eläjälle, niin he läksivät kotoaan ja asettuivat
yksinäisyyteen asumaan. Aluksi he oleskelivat kotiseutunsa lähistössä,
mutta sitten he muuttivat kauas erämaahan. He saivat nimen _eremiitta_
(erē´mos = autiomaa), mutta meidän kielessä heidän nimenään on _erakko_.
Ensimmäinen kristitty erakko oli egyptiläinen _Antō´nios_, joka syntyi
kolmannen vuosisadan keskivaiheilla Aleksandriassa ja saavutti
harvinaisen korkean iän.
□ Antoniuksen vanhemmat, jotka olivat kristittyjä, saattoivat kehua sekä
ylhäisestä sukuperästään että rikkaudestaan. Mutta Antonios ei pannut
sellaiselle arvoa. Hän tahtoi mieluummin elää »yksivakaisena miehenä
majassaan». Ainoastaan kirkossa hän kävi ahkerasti vanhempainsa kanssa.
Kun vanhemmat olivat kuolleet, Antonios, joka silloin oli noin 20 vuoden
vanha, eräänä päivänä meni kirkkoon syviin mietteisiin vaipuneena. Hän
ajatteli opetuslapsia, jotka olivat jättäneet kaikki seuratakseen
mestariaan, ja ensimmäistä seurakuntaa, jossa kaikki oli yhteistä.
Kirkossa hän kuuli luettavan Jeesuksen sanat rikkaalle nuorukaiselle:
»Myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna köyhille, ja sinulla on oleva
aarre taivaassa!» Sanat vaikuttivat häneen niin, että hän myi perimänsä
maatilan ja jakoi rahat köyhille. Vietettyään jonkin aikaa askeettista
elämää kotikaupungissaan hän asettui erääseen hautaluolaan, jonne muuan
ystävä toi hänelle leipää. Sieltä hän siirtyi suureen autiomaahan, jossa
asui elämänsä loppuun saakka, saavuttaen pyhän miehen maineen ja
herättäen lukemattomissa muissa halun seurata hänen esimerkkiään.
Monet kristityt alkoivat nyt Antonioksen tavoin viettää erakkoelämää
autiomaissa. Mutta Antiokiassa eli mies, _Simeon_ nimeltään, joka erosi
maailmasta asettuen kaupungin edustalla olevan 18 metrin korkuisen
pylvään päähän. Siinä hänen kerrotaan eläneen kolmattakymmentä vuotta,
ja pylvään juurelle vaelsi joukoittain ihmisiä anomaan hänen
siunaustaan. Erakon kuoltua asetettiin hänen kuvansa jonkinlaiseksi
taikakaluksi kaikkialle itämaille, ja Simeon »pylväspyhimyksen» pylvään
ympärille rakennettiin suuria rakennuksia, mm. majataloja niille
ihmisille, jotka saapuivat pyhiinvaeltajina eli toivioretkeläisinä tälle
pyhälle paikalle rukoilemaan.
● =Luostarit.= Kun erakkoja ilmestyi autiomaihin runsaasti, niin että
toisin paikoin oli erakkomaja erakkomajan vieressä, muodostui heidän
kesken jonkinlaista yhdyselämää. Antonioksen maanmies, entinen
pakanallinen sotilas _Pakum_, laati 4:nnen vuosisadan (300-luvun)
alkupuolella muutamia sääntöjä eräälle erakkoryhmälle, joka asettui
asumaan Niilin saarella olevan kylän raunioille. Näin syntyi ensimmäinen
erakkoyhdistys eli _luostari_ (ruots. kloster, latin. claustrum =
suljettu). Tällaisten yhdistysten jäseniä alettiin sanoa _munkeiksi_
(kreikk. monakh´os = yksineläjä, erakko). Heidän esimiehensä sai nimen
_apotti_, joka merkitsee »isää».
Aluksi luostareissa asui yksinomaan miehiä. Mutta jo Pakumin kerrotaan
perustaneen sisarelleen luostarin, ja pian kohosi itämailla yhteisiä
asuntoja naisillekin. Naispuolisia luostarinasukkaita sanottiin
_nunniksi_, joka nimi merkitsee »siveää» tai »pyhää»; naisluostarin
johtajaa sanottiin _abbedissaksi_.
Egyptistä luostarilaitos levisi nopeasti muuallekin itämaihin. Piispa
_Basĭ´leios_ Vähässä-Aasiassa antoi sitten yhteisen luostarisäännön,
jonka mukaan idän munkkien elämä järjestyi ja jota myöhemmin meidänkin
maamme kreikkalais-katolisissa luostareissa on noudatettu.
● =Pyhä Benedictus.= Kesti jonkin aikaa, ennen kuin munkkilaisuus
juurtui länsimaille. Vasta kun _Benedi´ctus Nursialainen_ v. 529 perusti
_Monte Cassī´non_ luostarin Italiaan, länsimaitten munkkilaisuus
järjestyi vakaalle kannalle ja kohosi suureen historialliseen
merkitykseen.
□ Benedictus oli varhaisesta lapsuudestaan saakka vakavamielinen, ja
koko elämänsä ajan hän halveksi maailmaa kuten kuihtunutta kukkaa. Hänet
lähetettiin Roomaan oppimaan ajan korkeinta sivistystä, mutta
nähdessään, kuinka moni opintoja harjoittaessaan hairahtui paheiden
poluille, hän päätti erota maailmasta ja mennä yksinäisyyteen
miettimään, miten parhaiten kelpaisi Jumalalle. Ei rakkaus nuoreen
neitoon liioin voinut pidättää häntä, kun hän 18 vuoden iässä uskollisen
imettäjänsä seuraamana lähti Abruzzein vuorille. Siellä legenda eli
pyhimystaru tietää kertoa hänen tehneen ihmeellisiä töitä, ja siellä
sielun vihollinen ilmestyi hänelle ihanan naisen muodossa vietelläkseen
häntä syntiin ja paheeseen.
Hän asettui erääseen jyrkässä kalliossa olevaan ahtaaseen luolaan.
Kallion juurella syöksyy esiin vähäinen virta purkaakseen nopeasti
kiitävän vedentulvansa Tiberiin. Eräs hurskas munkki, joka asui ylempänä
samalla vuorenselänteellä, laski joka päivä nuoralla kehnon ateriansa
jäännökset Benedictukselle. Virran vilpoisella vedellä hän sammutti
janonsa. Jotkut paimenet, jotka ensin olivat pitäneet nahkaan puettua
erakkoa petoeläimenä, kertoivat naapuriseuduilla siitä hengellisestä
ruoasta, jota he saivat joka kerran, kun tulivat hänen luokseen.
Legenda kertoo paikkakunnan papin käyttäytyneen ynseästi hurskaita
erakkoja kohtaan, heidän maineensa kun herätti hänessä kateutta, ja
Benedictus päätti vihdoin siirtyä toiselle paikkakunnalle. Hän lähti
kauemmas etelään ja asettui Campaniaan, puolitiehen Rooman ja Napolin
välille. Vuorelta oli viehättävä näköala Abruzzien jylhään
kallioseutuun. Benedictuksen tullessa tähän paikkaan oli vuorella
ikivanha Apollolle pyhitetty temppeli, ja seudun asukkaat kokoontuivat
sinne uhraamaan pakanallisille jumalille. Hän muutti Apollon temppelin
rukoushuoneeksi, ja asukkaat kerääntyivät pian vanhalle uhripaikalle
kuuntelemaan evankeliumia ristiinnaulitusta Vapahtajasta. V. 529
Benedictus rakensi tälle paikalle Monte Cassinon luostarin, josta tuli
monien eri maissa olevien luostarien emäluostari. Hänen sisarensa
asettui läheisyyteen asumaan, mutta hurskas veli ja hurskas sisar
tapasivat toisensa vain kerran vuodessa ja silloin aina ulkopuolella
luostaria, jonka kynnyksen yli ei yksikään nainen saanut astua.
Legenda kertoo, että Benedictus myöhään eräänä iltana, seisoessaan siinä
tornissa, jossa hänellä oli makuusijansa, ja hartaasti katsellessaan
ulos yön pimeyteen, yhtäkkiä keksi ylhäältä tulevan, päivänvaloa
kirkkaamman valon, »ja koko maailma, yhteen auringonsäteeseen koottuna,
näyttäytyi hänen silmiinsä.» Tätä tapausta _benediktiinit_,
Benedictuksen munkkikuntaan kuuluvat munkit, pitivät sitten todistuksena
siitä, että heidän suuri munkki-isänsä oli aavistanut veljeskuntansa
leviävän koko maailmaan, joka täyttyisi sen valosta.
● Niitä ohjeita ja määräyksiä, joilla Benedictus järjesti munkkiensa
elämän, sanotaan _Benedictuksen säännöksi_. Jokaisen, joka haluaa
liittyä veljeskuntaan, tulee sitoutua sitä noudattamaan. Hänen tulee
tehdä kolme munkkilupausta: hän lupaa 1) pysyä luostarissaan, 2) elää
köyhänä ja naimattomana ja 3) olla apotille sekä luostarin laeille
kuuliainen.
□ Ken haluaa ruveta benediktiiniksi, hänen pitää neljä tai viisi päivää
turhaan kolkuttaa luostarin portille, ja usein hänet käsketään tiuskivin
sanoin menemään tiehensä. Kun hän viimein pääsee sisälle, hän ensin saa
asua vierasmajassa, sitten noviisien eli uusikkojen huoneessa, jossa
joku kokenut munkki pitää häntä visusti silmällä päästäkseen selville
siitä, etsiikö hän todella Jumalaa ja onko hän taipuvainen
kuuliaisuuteen ja altis kärsimään kaikenlaista vaivaa. Jos hän kahden
kuukauden kuluttua yhä edelleen haluaa päästä munkiksi, luetaan hänelle
se sääntö, jota hänen luostarissa on noudattaminen. Jos hän tätä sääntöä
säikähtää, hän vielä voi palata maailmaan. Mutta jos hänellä on
rohkeutta käydä eteenpäin luostarielämän tietä, viedään hänet jälleen
uusikkojen huoneeseen. Puolen vuoden perästä hän saa uudelleen kuulla
säännön, ja kun neljä kuukautta on tämän jälkeen kulunut, on koe- eli
uusikkoaika, joka siis on kestänyt kokonaisen vuoden, päättynyt, ja
hänelle luetaan sääntö kolmannen kerran. Jos hän yhä pysyy aikeessaan,
hän siitä päivästä alkaen ei saa luostaria jättää eikä lakata
noudattamasta säännön määräyksiä.
Luostarissa ruhtinaan ja orjan pojat olivat samanarvoisia, ja munkeilla
piti kaiken olla yhteistä, kuten ensimmäisellä seurakunnalla. Puku
vaihteli olinpaikan ja vuodenajan mukaan. Säännöllisiä vaatekappaleita
olivat paita ja kaapu, joka talvella oli vahvemmasta, kesällä ohuemmasta
kankaasta; väriltään kaapu oli ensi aikoina valkea, sittemmin musta.
Työssä ollessaan munkki piti kaavun päällä lyhyttä, mustaa, hihatonta
päällysvaatetta. Jos hänen oli tehtävä hevosmatka, sai hän luostarin
vaatevarastosta housut, jotka hänen kotiin palattuaan oli annettava
takaisin pestyinä. Vuode laitettiin isohkoon makuuhuoneeseen, joka oli
aina valaistuna. Vuoteen muodostivat matto, päänalus, lakana ja peite.
Ruoka oli kehnoa, mutta ylellistä verrattuna idän erakkojen niukkaan
ravintoon. Kukin munkki sai kaksi ruoka-annosta päivässä, ja jos
luostarin puutarhasta riitti, myöskin hedelmiä ja vihanneksia
jälkiruoaksi. Noihin kahteen jokapäiväiseen ruoka-annokseen kuului
kalaa, munaa ja palkohedelmiä, myöhemmin silloin tällöin myös
metsälinnun lihaa. Jokainen munkki sai niinikään päivittäin määrämitan
viiniä. Ateriat olivat yhteisiä ja niiden aikana luettiin ääneen.
Keittiössä jokainen veli palveli vuoroviikkonsa, ellei apotti häntä
siitä muiden tointen takia vapauttanut.
Päivä oli tarkasti jaettu työtä, hartautta ja lepoa varten. »Laiskuus on
sielun vihollinen», sanotaan Benedictuksen säännössä, ja rukouksen ja
työn säännöllinen vaihtelu sekä työajan järkiperäinen jako olivat sen
vahvoja puolia. Osa päivää kului talousaskareihin, toinen puutarha- ja
peltotöihin, ja työajan lomassa oli lepohetkiä ja jumalanpalveluksia.
Viimeksimainittuja oli 8 vuorokaudessa, 7 päivällä ja 1 yöllä.
Benediktiinit ovat tehneet suuren työn _lähetyssaarnaajina_
levittäessään kristinuskoa monien pakanakansain keskuuteen.
Ennen kaikkea he kuitenkin olivat loistavia esikuvia ja _hyväntekijöitä_
ympäristöllensä. Minne he saapuivat »risteineen ja auroineen», siellä
voitiin heidän vaikutuksensa havaita sekä maassa että kansassa. Ei
yksikään matkustaja turhaan kolkuttanut luostarin porttia, sillä
Benedictus oli opettanut munkkejaan ottamaan vieraan vastaan, niinkuin
hän olisi Kristus. Benedictus teroitti munkkiensa mieliin, että heidän
velvollisuutensa oli virvoittaa köyhiä, vaatettaa alastomia, käydä
sairaiden luona ja haudata kuolleita. Sen tähden köyhät ja sairaat
voivat turvallisesti käydä luostarissa.
[Illustration:
_Kuva 149._ Luostarin piha.
]
Armeliaisuudentöiden kanssa rinnan tehtiin työtä _aineellisen
sivistyksen_ palveluksessa. Benediktiinimunkit kaatoivat metsiä,
kuivasivat soita, muuttivat nummia hedelmällisiksi vainioiksi ja
viljelivät puutarhoja. Kun he suurimmaksi osaksi elivät kala- ja
kasvisruoilla, niin he harrastivat varsinkin kalastusta ja
puutarhanhoitoa. Mutta mehiläishoitokin menestyi luostareissa, ja
Pohjois-Euroopan luostarien asukkaat vaihtoivat itselleen etelän
munkeilta viiniä ja vahakynttilöitä. Useat munkit olivat myös taitavia
käsityöläisiä.
Lopuksi on mainittava luostarien vaikutus _henkisen sivistyksen_
kohottamiseksi. Luostarista tuli tavallisesti koko seutunsa keskus, ei
ainoastaan lähetysasema, vaan myös koulu. Ympäristön asukkaat veivät
lapsensa munkkien luo, jotta nämä antaisivat heille opetusta lukemisessa
ja kirjoittamisessa, vieläpä muissakin tiedoissa ja taidoissa. Aikojen
kuluessa benediktiinit uhrasivat yhä enemmän voimia kirjalliseen
työskentelyyn; he jäljensivät muinaisajan kirjailijain ynnä kirkkoisien
käsikirjoituksia sekä sepittivät ajan tapahtumista laajoja kertomuksia
(kronikoita) ja vuosikirjoja (annaaleja), joista on ollut mitä suurin
hyöty myöhemmän ajan historiantutkimukselle. Ne veljet, joilla oli
taiteellisia lahjoja, saivat työskennellä maalareina ja arkkitehteinä.
Benediktiiniveljeskunnan rinnalla kaikki muut länsimaiden
munkkiyhdistykset joutuivat varjoon. Tämän munkkikunnan sanotaan
antaneen kirkolle 24 paavia, 200 kardinaalia, 1,600 arkkipiispaa, 1,600
pyhimystä ja 16,000 kirjailijaa. Mutta tälle veljeskunnalle kävi
kuitenkin samoin kuin myöhemmin monelle muulle: rikkaus ja valta
tuottivat sille tuhon. Hempeät ja veltot elämäntavat sekä ylellisyys
saivat valtaa benediktiinien keskuudessa. Kun toinen sukupolvi
tarmokkaalla työllä oli hankkinut luostarille suotuisat elinehdot,
seurasi sitä usein toinen, joka kerätyillä rikkauksilla eli
suurellisesti. Luostarielämä saattoi myös synnyttää raskasmielisyyttä ja
henkistä tylsyyttä. Muuan luostariveli kuvaa tällaista sieluntilaa näin:
»Usein kun olet yksinäsi kammiossasi, valtaa sinut jonkinlainen
toimettomuus, henkinen velttous ja sisäinen kyllästyminen. Olet
vakavasti tyytymätön itseesi, olet taakkanna itsellesi. Sinulla ei enää
ole sisäistä iloa, joka ennen teki sinut niin onnelliseksi; se makeus,
joka sinussa ennen oli, on muuttunut karvaudeksi. Rikas kyynellähteesi
on ehtynyt, hengellinen kevääsi on kuihtunut. Sielusi on särkynyt, eikä
sinulla ole mitään keinoa, millä saada se levolliseksi. Lukeminen ei
sinulle maistu; rukouksen makeus on ohi.»