● =Britannian kelttiläiset.= Keisariajalla roomalaiset ulottivat
valtansa Galliasta salmen yli Britanniaankin. Siellä asui kelttiläistä
kansaa, samaa, jonka roomalaiset olivat jo aikaisemmin laskeneet
valtansa alle Galliassa ja Espanjassa. Roomalainen sivistys ja latinan
kieli eivät päässeet oikein kotiutumaan tähän kaukaiseen maahan, ja
kristinuskokin saapui sinne myöhään. Mutta uusi usko alkoi kumminkin
vaikutuksensa jo roomalaisvallan aikana, ja varsinkin Irlannin
kelttiläisistä tuli hartaita kristityitä, jotka sitten innokkaina
lähetyssaarnaajina levittivät kristinuskoa muidenkin kansain keskuuteen.
● =Anglosaksit.= Irlanti säilyikin rauhassa kansainvaellusten
myrskyiltä; mutta Englanti sai uudet asukkaat. Sinne saapui n. v. 450
nykyisestä Luoteis-Saksasta kaksi germaanisukuista kansaa, anglit ja
saksit, joita yhteisesti sanotaan _anglosakseiksi_ (Englanti = »anglien
maa»). He anastivat maat, muodostaen monta pientä kuningaskuntaa, ja
kelttiläinen väestö pakeni Walesin [ue´lz] vuoristoon taikka Englannin
kanaalin yli Bretagnen [brəta´nj] niemimaahan.
Palveltuaan noin puolentoista vuosisataa Odinia ja Thoria anglosaksitkin
saivat tiedon _kristinuskosta_, ja n. v. 600 he kääntyivät uuteen
uskoon. Uuden opin levittäjistä on mainittava ennen muita
benediktiinimunkki _Augustī´nus_, josta sitten tuli Canterburyn
[kä´ntə̄bəri] arkkipiispa.
□ Anglosaksien käännyttämistä kristinuskoon harrasti innokkaasti
silloinen Rooman paavi Gregorius Suuri. Tarina kertoo, että Gregorius,
ollessaan vielä munkkina, näki Rooman torilla muutamia vaaleaverisiä
nuorukaisia orjiksi myötävien joukossa. Kummastellen heidän vaaleata
tukkaansa ja vaaleahkoa ihonväriään hän tiedusteli heidän syntyperäänsä.
Kuultuaan heidän olevan pakanallisia angleja Britanniasta hän virkkoi:
»Kuinka surullista, että ihmiset, joilla on enkelien nimi ja ulkomuoto,
kuuluvat pimeyden ruhtinaan valtakuntaan!»
Gregorius aikoi itse lähteä lähetysmatkalle Britanniaan. Se aie jäi
häneltä kumminkin toteuttamatta. Mutta paaviksi tultuaan hän sai aikaan,
että joukko munkkeja Augustinuksen johdossa lähti saarnaamaan uutta
oppia anglosakseille. Muuan heidän kuninkaansa ottikin lähetyssaarnaajat
ystävällisesti vastaan sallien heidän harjoittaa käännytystyötä.
● =Beowulf-laulu.= Vaikka anglosaksit olivatkin ottaneet kristillisen
kasteen, säilyi heissä kauan sotainen into. Sitä todistaa muun ohessa
vielä tallella oleva anglosaksilainen runoteos. Siinä kerrotaan
_Beowulf_ sankarista ja hänen urotöistään. Näin kertoo vanha tarina:
□ _Hroar_, Tanskan kuningas, istui korkeassa ja koristetussa salissaan
ja piti pitoja miehilleen runoilijain laulaessa. Mutta syvällä järven
pohjassa asui _Grendel_ jättiläinen, ihmisten vihollinen. Yöllä hän
saapui vedellisestä luolastaan, astui saliin ja tarttui uroiden
nukkuessa erääseen heistä vieden hänet mukanaan. Ja niin hän teki
seuraavinakin öinä.
Nuori _Beowulf_ sai sanoman anglosaksien maahan tästä onnettomuudesta.
Hän oli kaikkia ikäisiään väkevämpi. Viidentoista nuoren sankarin kera
hän purjehti Tanskaan ja haastoi taisteluun tuon yöllisen hirviön. Hroar
otti hänet iloisesti vastaan, ja illan tullen tanskalaiset asettuivat
levolle, mutta Beowulf miehineen jäi saliin odottamaan jättiläisen
tuloa.
Nuori sankari riisui yltään rautapaitansa ja kypärinsä sekä koristetun
miekkansa. Aseettomana, käsivoimin hän halusi taistella jättiläisen
kanssa. Niin hän heittäytyi pitkäkseen lavitsalle ja hänen viereensä
moni muu merisankari. Ei kukaan uskonut saavansa enää lämmitellä
kotilieden ääressä.
Jo astui sumuisesta suostaan Grendel hirviö, suuri kuin vuori, kohti
uroiden kultaista salia saalista vainuten. Se tarttui rautaiseen
ovenripaan, mursihen sisään ja seisoi lattialla silmät säihkyen
kammottavaa tulta. Jo sieppasi se yhden joukosta, surmasi ja joi veren.
Se astui lähemmäksi Beowulf sankaria ja tarttui häneen. Silloinpa
Beowulf nousi äkisti ja iskeytyi jättiläiseen. Tämä ei ollut milloinkaan
kokenut moista voimaa ja koetti paeta. Salissa nousi ryske ja telme,
tanskalaiset säikkyneinä vapisivat, lavitsat liikkuivat liitoksistaan.
Mutta Beowulf ei päästänyt otettaan. Silloin jättiläisen jänteet
katkesivat, ja menetettyään toisen käsivartensa hän pääsi pakenemaan
järven alaiseen luolaansa. Mutta Hroar piti juhlan Beowulfin kunniaksi,
lahjoitti hänelle kultaisen lipun, kultaisen sotisovan ja kallisarvoisen
miekan sekä ratsuja kahdeksan.
Pitojen päätyttyä Beowulf sankari miehineen asettui tanskalaisten kera
levolle. Mutta yöllä saapui jättiläisen äiti kostamaan poikansa
puolesta. Ennen kuin uroot selvisivät hämmästyksestään, hän oli
tart-tunut erääseen sankariin ja vienyt hänet mukanaan. Murheissaan
Hroar valitti sankarin kuolemaa. Mutta Beowulf lohdutti häntä:
»Älä murehdi, vanha ystävä, on parempi kostaa kuin huollen suruun
vaipua! Kerran kohtaa kuolo itsekutakin; paras on voittaa mainetta, joka
elää kautta aikojen. Nouse, valtias, etsikäämme Grendelin äiti, ja minä
vannon, ettei hän voi lymytä minulta enempää maan alle kuin metsän
korpeen tai meren syvyyksiin!»
Järven pohjassa olevasta luolasta Beowulf löysi viimein jättiläisen
äidin. Hirveä taistelu syntyi. Mutta se päättyi voitoksi sankarin
väkevän. Jättiläisen miekan hän toi mukanaan ja antoi sen Hroar
kuninkaalle. Iloiten kuningas ylisti nuoren sankarin mainetyötä, mutta
muistutti samalla vakavasti elämän katoavaisuudesta näin sanoen:
On kukassaan
miehuutes kotvan, mutt’ kohtapa kumoon
voi taittaa tarmosi peitsi ja tauti,
palava tuli tai pauhaava vesi,
kaatava kalpa tai noutava nuoli
tai iän taakka — tai silmies loisto
pimentyy, peittyy; ja pianpa kuolo
sulkee sun, soturi, ruhtovin sylin.
● =Beda Venerabilis.= Mutta elipä tähän aikaan jo huomattava oppinutkin
anglosaksien maassa: kristitty munkki _Bēda_ _Venerā´bilis_
(»kunnianarvoinen»), josta tuli englantilaisen tieteen isä. Hän
kirjoitti suuren joukon latinankielisiä kirjoja, joita keskiajan nuoriso
kouluissa luki. Mutta hänen kuuluisin teoksensa on »Anglien kansan
kirkkohistoria», jossa hän kuvailee heimonsa vaiheita Caesarin ajoista
aina omaan aikaansa asti. Ilman tätä kirjaa tietomme anglosaksien
varhaisemmista vaiheista olisivat monin verroin niukemmat.
□ Viimeiseksi työkseen Beda käänsi Johanneksen evankeliumin anglosaksien
kielelle. Kaksi viikkoa ennen pääsiäistä v. 735 hän sai vaikean
tukehtumiskohtauksen, ja sen jälkeen hänellä oli kovia tuskia. Vaikka
hän suuresti heikkeni, hän jatkoi työtään. Kun muut kehoittivat häntä
säästämään voimiaan, hän vastasi: »Tahtoisin, ettei mikään asiani jäisi
teille epäselväksi, kun kerran olen poissa.» Yöllä vasten helatorstaita
hän saneli kuumeentapaisella innolla käännöstään. »Vielä puuttuu yksi
luku», sanoi kirjuri. »Meidän täytyy jatkaa, ota kynäsi ja kirjoita!»,
Beda kehoitti kuumeisena. Pienestä kammiosta ei kuulunut muuta kuin
kynän rapinaa ja sairaan raskasta hengitystä. Ja yön pitkät hetket
lyhenivät. »Nyt puuttuu vain pari riviä», kirjuri sanoi. »Kirjoita,
kirjoita!» kuiskasi kuoleva. »Nyt koittaa uusi päivä, ja nyt on kaikki
valmista», virkkoi nuorukainen. »Sinä sanot oikein, nyt koittaa uusi
päivä, ja nyt on _kaikki_ täytetty. Kohota minut istualleni — auta minua
rukousmatolle!»
Oppilaat kantoivat mestarinsa rukousmatolle ristiinnaulitun kuvan eli
_krusifiksin_ alle, jota aamunsarastuksesta kalpeneva hopealamppu
valaisi. Polvistuneena Beda lauloi siinä heikolla äänellä: »Glō´ria in
exce´lsīs Dĕ´ō» (= kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa), samoin kuin hän
oli tehnyt joka päivä viidenkymmenen neljän vuoden kuluessa. Ääni petti
vihdoin, laulu kuoli hänen huuliltaan, ja heikosti huokaisten vanhus
vaipui oppilaittensa syliin.