● =Hunnit.= Suurten kansainvaellusten lähtökohtana oli _hunnien_, erään
mongolisen raakalaiskansan, hyökkäys Eurooppaan.
□ Hunnit saapuivat neljännellä vuosisadalla Kaspian meren
pohjoispuolitse Itä-Eurooppaan, asettuen joksikin aikaa Kaakkois-Venäjän
aroille. Heidän ulkomuotonsa kuvataan kammottavan rumaksi: heillä oli
leveät kasvot, hyvin ulkonevat poskiluut, pienet silmät, suuret korvat
ja litteä nenä. Ravinnokseen he käyttivät kasvien juuria ja raakaa
lihaa, joka tehtiin mureaksi siten, että se ratsastettaessa pidettiin
satulan alla. Vaatteitaan he eivät milloinkaan muuttaneet eivätkä
pesseet, vaan pitivät niitä siksi, kunnes ne repaleina putosivat päältä.
Miehet olivat aina hevosen selässä: siinä he söivät ja joivat, siinä he
nukkuivatkin. Taistelussa hunnit olivat pelottavia: hirveästi huutaen he
ratsastivat hajallisina joukkoina päin vihollista kadotakseen samassa
näkymättömiin, kunnes uudistivat hyökkäyksen. Kaukaa he ampuivat teräviä
luukärkisiä nuolia, mutta lähelle tultuaan he taistelivat miekoin. Jos
he saivat voiton, niin he useinkin surmasivat kaikki viholliset ja
hävittivät kaiken, mikä eteen sattui.
● =Länsigootit.= Hunnit eivät kauan tyytyneet asumaan Venäjän aroilla,
jonne aluksi olivat asettuneet. He halusivat lännen rikkaampiin maihin,
joista maine oli levinnyt heidänkin keskuuteensa. V. 375 he hyökkäsivät
goottien kimppuun. _Itägootit_ joutuivat vuosikymmeniksi heidän valtansa
alaisiksi; _länsigootit_ pakenivat. He saivat Itä-Rooman keisarilta
luvan asettua Tonavan eteläpuolelle, nykyiseen Bulgariaan. Keisari
Theodosius lupasi maksaa heille palkkaakin, jos he puolustaisivat
valtakunnan rajaa muiden kansojen hyökkäyksiltä.
[Illustration:
_Kuva 141._ Alarikin sinetti. Kaiverrettu
jalokivi.
]
Parikymmentä vuotta länsigootit pysyivätkin rauhallisina uudessa
kotimaassaan. Mutta sitten he lähtivät jälleen liikkeelle, matkan
määränä Italia. Heidän johtajanaan oli nyt nuori, mainetta ja
sankaritekoja tavoitteleva _Alarik_ kuningas. Ensi yritys tunkeutua
Italiaan epäonnistui. Mutta jonkin vuoden kuluttua Alarik gootteineen
saapui uudestaan, ja v. 410 täytyi Rooman, tuon mahtavan
maailmankaupungin, jota Pyrrhos ja Hannibal turhaan olivat yrittäneet
valloittaa, antautua goottien armoille. »Mitä tiheämmässä ruoho kasvaa,
sitä helpompi sitä on niittää», Alarik oli sanonut, kun häntä
pelotettiin Rooman väen paljoudella. Gootit olivat nyt valtiaina siinä
kaupungissa, jossa germaanit ennen muinoin sotavankeina kulkivat
keisarien riemusaatossa; ja ylhäiset roomalaiset, joiden esivanhemmat
olivat sirkuksessa huvikseen katselleet germaanimiekkailijain taistelua
joko toisiaan tai villipetoja vastaan, tarjosivat gooteille
kultamaljoista viiniä. Rooman silloinen keisari _Honō´rius_ oleskeli
toimetonna lujasti linnoitetussa _Ravennassa_ ja kulutti aikaansa
hoitamalla siipikarjaa.
Ryöstettyään kaupunkia kolme päivää gootit jatkoivat kuninkaansa
johtamina matkaansa etelään Roomasta. Jo mietti Alarik uusia
valloitusretkiä, kun hän äkkiä kuoli.
□ Pyhä Pietari — niin kansa sanoi — oli rangaissut Alarikia Rooman
ryöstöstä. Surren gootit valmistivat sankarilleen kuninkaallisen haudan.
He johtivat seudulla kulkevan pienen joen urastaan ja muurasivat sen
tyhjään uomaan hautakammion. Sinne vietiin Alarik hevosen selässä
istuen, täysissä sotavarustuksissa sekä kuninkaallisessa asussa, ja
kaikki hänen aarteensa hänen mukanaan. Sitten hauta muurattiin umpeen ja
joki johdettiin takaisin entiseen uraansa. Orjat, jotka olivat
toimittaneet työn, surmattiin, jottei kukaan saisi tietoa siitä
paikasta, jossa suuri länsigoottien kuningas aarteineen lepäsi.
● Alarikin kuoltua länsigootit lähtivät Italiasta ja vaelsivat
Etelä-Galliaan. Sinne he perustivat v. 419 valtakunnan, joka sittemmin
laajeni niin, että siihen kuului koko Pyreneitten niemimaa. Siellä he
hallitsivat lähes 300 vuotta ja omaksuivat vähitellen roomalaisten
sivistyksen ja kielen.
● =Vandaalit.= Niihin aikoihin, jolloin länsigootit hyökkäsivät
Italiaan, kutsuttiin Rooman legioonat pois Reinin varsilta puolustamaan
tätä valtakunnan päämaata. Mutta silloinpa monet germaanikansat pääsivät
joen poikki Galliaan ja anastivat kaikki Rooman läntiset maakunnat.
Näitä kansoja olivat myös _vandaalit_. Vandaalit kulkivat Gallian halki
Pyreneitten niemimaahan jo ennen kuin länsigootit sinne tulivat. Viimein
he menivät salmen poikki Pohjois-Afrikkaan, jonne perustivat
lyhytikäisen valtakunnan. Sieltä he meren yli saapuivat hävitysretkelle
Italiaan ja ryöstivät Roomaa parin viikon ajan mitä julmimmalla tavalla.
Useissa kielissä merkitsee sana »vandalismi» vieläkin raakaa
hävittämistä. Pohjois-Afrikassa vandaalit pian veltostuivat ja
menettivät n. 100 vuoden kuluttua maansa _Itä-Rooman_ keisarille. Pian
he hävisivät jäljettömiin.
□ »Kaikista tuntemistani kansoista — muuan roomalainen kirjailija
lausuu — on vandaalien kansa turmeltunein. Valloitettuaan Afrikan he
rupesivat ottamaan päivittäin lämpimiä kylpyjä, kattamaan pöytänsä
hienoimmilla herkuilla, mitä maa ja meri saattoi tarjota. He pukeutuivat
silkkiin ja koristivat itseään lukuisilla kultahelyillä. Päivänsä he
kuluttivat teattereissa, kilpa-ajoissa ja sentapaisissa leikeissä, mutta
heidän mielitoimenaan oli metsästys. Tanssijat, ilveilijät, näyttelijät
ja soittajat, sanalla sanoen kaikki, jotka osasivat tarjota silmälle ja
korvalle nautintoa, saapuivat heidän luokseen kuin kotiinsa. Taloja
ympäröivät komeat puutarhat lähteineen ja pensaineen. He rakastivat
juominkeja ja irstasta elämää.» Mutta sepä olikin heidän tuhonsa.
● =Attila.= Majailtuaan noin 70 vuotta Tiszan [tĭsa] ja Tonavan
välisillä tasangoilla nykyisessä Unkarissa hunnit lähtivät jälleen
liikkeelle. Heidän kuninkaansa oli _Attila_, joka kopeasti vaati
Länsi-Rooman keisarilta puolta hänen valtakuntaansa.
□ Hunnilaisylimykset olivat tähän aikaan jo omaksuneet roomalaisten
loistokkaan ulkonaisen esiintymisen. Heillä oli kullalla ja hopealla
koristetut vaatteet, ja he söivät kulta- ja hopea-astioista
herkkuruokia. Mutta Attila käyttäytyi toisin. Hän pukeutui
yksinkertaiseen pukuun; hänen ruoka- ja juoma-astiansa olivat puusta, ja
liha oli hänen tärkein ruokansa. Hän tahtoi näet säilyttää hunnien
vanhat tavat. Puisella istuimella hän otti vastaan Itä-Rooman keisarin
lähettilään, joka hunnien oloista on näkemänsä perustuksella kertonut.
Hänen sodankäyntinsä oli raakaa kuin hunnien konsanaan. Kerskuen hän
nimitti itseään »Jumalan vitsaksi», ja ylvästellen hävittämiskyvyllään
hänen kerrotaan sanoneen: »Ei kasva ruoho siinä, mihin Attilan hevonen
on tallannut.»
● Hävittäen kylät ja kaupungit Attila saapui laumoineen Reinin yli
Galliaan. Monen germaanikansankin oli pakko taistella hänen joukoissaan.
Tuho näytti uhkaavan koko länsiroomalaista sivistystä. Mutta onneksi
Rooman maaherra sai Gallian germaanit taistelemaan yksissä voimin
roomalaisten kanssa Attilaa vastaan. Ja _Katalaunisten_ kentällä Seinen
yläjuoksun rannalla hänet perin pohjin voitettiin (v. 451).
Seuraavana vuonna Attila teki hyökkäyksen Italiaan. Murhaten ja ryöstäen
hänen hurjat soturinsa samosivat Pohjois-Italiaan aikoen hyökätä Roomaa
vastaan, jonka asukkaat pelkäsivät perikatonsa lähenevän. Mutta Rooman
silloinen piispa meni keisarin lähettiläiden kanssa Attilan leiriin ja
taivutti hänet, lahjoja ja veroakin lupaamalla, kääntymään takaisin.
Attila palasi Unkariin, jossa hän pian sen jälkeen kuoli. Silloin
hunnien valtakunta hajosi, ja orjuutetut kansat, niiden joukossa
itägootit, vapautuivat.
● =Itägootit.= Vandaalit ja hunnit olivat ainoastaan ryöstäneet Italiaa;
itägootit sitä vastoin ottivat sen joksikin aikaa haltuunsa. Kun he
kuninkaansa _Te´odorik_in (488–526) johdossa saapuivat (v. 488) tähän
kaikkien germaanikansain ihailemaan maahan, hallitsi siellä entinen
germaaninen palkkasoturien päällikkö _Odovakar_. Hän oli v. 476 syössyt
valtaistuimelta _Länsi-Rooman viimeisen keisarin_ _Rōmulus
Augu´stuluksen_, jonka jälkeen palkkasoturit huusivat hänet kuninkaaksi.
Kaksitoista vuotta Odovakar hallitsi yksin Italiaa ennen itägoottien
tuloa. Sen jälkeen Odovakar ja Teodorik jonkin aikaa hallitsivat
yhdessä. Mutta sitten Teodorik surmasi eräissä pidoissa Odovakarin ja
kohosi yksin Italian valtiaaksi.
□ Teodorik hankki itselleen vallan tekemällä julman rikoksen. Mutta
hänen kunniakseen on mainittava, että hän käytti valtaansa
hallittaviensa eduksi. Teodorik oli sivistyneempi kuin useimmat muut
germaanikuninkaat. Hän oli nuorena oleskellut Konstantinopolin hovissa
panttivankina ja siellä oppinut roomalaista sivistystä ja valtiotaitoa.
Hallitsijaksi tultuaan Teodorik vaati, että maassa noudatettaisiin lakia
ja _oikeutta_. »Ken loukkaa oikeutta, hän tekee vääryyttä minulle»,
kerrotaan hänen sanoneen. Ja usein hän lausui tahtovansa suojella
vähäväkisiä suurten ja mahtavain väkivallalta. Germaanikansojen
keskuudessa oli ollut tapana, että itsekukin puolusti oikeuttaan ja
asevoimin kosti sille, jolta oli kärsinyt vääryyttä. Teodorik kielsi
näin tekemästä. Tuomioistuimilla vain oli oikeus rangaista rikollista
lain mukaan. Eräille germaaneille, jotka asuivat Tonavan pohjoispuolella
ja jotka tunnustivat hänet hallitsijakseen, hän kirjoitti kerran: »Minä
pyydän, että taistelette vihollista vastaan ettekä keskenänne. Miksi
tartutte aseeseen, kun teillä on oikeamielinen tuomari? On väärin nousta
sukulaistansa vastaan; hänen puolestaan tulisi mieluummin kunnialla
kuolla. Tehkää niinkuin gootit tekevät: he saattavat kyllä taistella
vieraissa, mutta kotona he elävät rauhassa!»
_Uskonnoltaan_ Teodorik oli areiolainen, mutta toisuskoiset olivat
hänestä yhtä hyviä alamaisia. »Minä en saata pakottaa ihmistä uskomaan
toisin kuin hän itse tahtoo», oli hänen tapana sanoa. Juutalaisillekin
hän soi lain turvan. »Jos tahdomme olla sivistyneitä ihmisiä, emme voi
menetellä väärin niitä kohtaan, jotka vielä vaeltavat pimeyden tiellä»,
hän sanoi. Hänen hallitessaan ei ketään vainottu uskonnon takia.
Teodorik oli peloton soturi, mutta hän rakasti _rauhaa_ enemmän kuin
sotaa. »Jokaisen valtakunnan tulee kaivaten toivoa rauhaa», hän sanoi.
»Sillä siitä kaikki hyötyvät. Rauha on hyvien toimien äiti. Se
lahjoittaa ihmisille monenkaltaista onnea, se enentää varallisuutta, se
edistää sivistystä. Se, joka ei halua rauhaa, ei ymmärrä, mikä on hyvää
ja hyödyllistä.» — »Toiset kuninkaat huvittelevat ryöstämällä
kaupunkeja; he kokoovat suunnattomat saaliit. Minä puolestani tahdon
valtani sellaiseksi, että voitetut kansat eivät huomaisi olevansa
kukistettuja.» Niin turvalliset olivat olot Italiassa, että kauppiaat
voivat säilyttää kultansa ja hopeansa ulkosalla yhtä varmasti kuin
muulloin lujissa linnoissa, ja pelotta saattoi jokainen hoitaa
tehtäviään, olipa yö taikka päivä. Kaupunkien muuriaukkoihin ei ollut
tarpeen rakentaa portteja, ja entisetkin portit saivat olla auki.
Teodorik tahtoi käyttää rauhan ajan herättääkseen eloon Rooman entisen
_sivistyselämän_. Teitä, jotka olivat joutuneet rappiolle, parannettiin,
ja autioiksi jääneet pellot otettiin uudelleen viljeltäviksi. Hän
kutsutti kuvanveistäjiä ja maalaajia pääkaupunkiinsa Ravennaan, jonne
hän rakennutti kauniita kirkkoja ja muita taloja. Ja hän käytti suuria
summia vanhojen rakennusten ja veistosten korjaamiseen. Hän keräsi
ympärilleen laulajia ja näyttelijöitä, runoilijoita ja oppineita.
_Boë´thius_ kirjoitti tähän aikaan »Filosofian antamasta lohdutuksesta»,
josta tuli haluttu hartauskirja vuosisadoiksi. Siinä hän m. m. lausuu:
»Maallinen onni vaihtuu; pysyvästi hyvää on yksin elämä Jumalassa. Huono
ihminen on orja, ja ihminen rankaisee kovimmin itseään tekemällä pahaa.
Mutta hyvä ihminen on vapaa, ja hän omistaa onnen, jota kukaan ei voi
häneltä riistää.»
Tämän kirjansa Boëthius kirjoitti vankeudessa, jonne hän oli joutunut
aiheettomasti syytettynä petollisesta vehkeilystä Konstantinopolin hovin
kanssa. Ehtimättä kirjoittaa teostaan loppuun hänet tuomittiin kuolemaan
ja mestattiin. Tämmöinen teko himmensi sitä lempeyden mainetta, jonka
Teodorik oli itselleen hankkinut. Hän kuolikin omantunnon vaivaamana v.
526. Satoja vuosia hänen kuolemansa jälkeen germaanikansat kertoivat
vielä tarinoita urhoollisesta sankarista »Bernin Didrikistä», s. o.
Veronan Teodorikista.
● =Langobardit.= Noin 30 vuotta Teodorikin kuoleman jälkeen itägootit
menettivät maansa _Itä-Roomalle_, mutta pian saapui Italiaan uusi
germaanikansa, _langobardit_ (568), joista Lombardia on saanut nimensä.
He ottivat haltuunsa melkein koko Pohjois- ja Keski-Italian ja
hallitsivat maata enemmän kuin 200 vuotta.