● =Germaanien aiemmat asuinpaikat.= Niitä kansoja, jotka v:n 400
tienoilla tunkeutuivat Tonavan ja Reinin yli Rooman valtakunnan alueille
ja vähitellen anastivat sen maat, sanotaan yhteisellä nimellä
_germaaneiksi_. Germaanit olivat indo-eurooppalaista kansaa niin kuin
kreikkalaiset ja roomalaiset, joista he kuitenkin erosivat sekä
kieleltään että ulkomuodoltaan. He olivat näitä kookkaampia,
vaaleaverisiä ja sinisilmäisiä.
Caesarin aikoina germaanit asuivat nykyisessä Saksassa ja Tanskassa sekä
Norjan ja Ruotsin eteläosissa. Nämä maat olivat silloin toisen näköisiä
kuin nykyään. Kaikkialla kasvoi jylhää metsää, jossa alkuhärät, karhut
ja sudet majailivat. Vuolaat virrat halkoivat maata, ja niiden välillä
oli Pohjois-Saksassa ylipääsemättömiä soita. Vain sieltä täältä metsän
keskeltä pilkotti vähäinen viljelty maa-ala tai ryhmä pienoisia
puumajoja.
● =Germaanien elinkeinot ja tavat.= Germaanit harjoittivat metsästyksen
ja kalastuksen ohella karjanhoitoa, osasivatpa jo maatakin viljellä.
Heidän maanviljelyksensä oli kumminkin hyvin puutteellista, he kun eivät
ymmärtäneet syvältä muokata maata tai lannoittaa sitä. He kaatoivat
kasken, polttivat sen ja kylvivät siemenen tuhkaan. Kun vilja oli
korjattu ja ruoho syöty laitumelta, he muuttivat uusille asuinpaikoille.
Muuttaessaan he veivät usein talonsakin mukanaan, sillä ne olivat
keveitä puusta rakennettuja majoja. Kaupunkeja ei ollut ollenkaan, ja
kylätkin olivat pieniä.
Germaanit eivät vielä olleet järjestyneet valtioksi, kuten kreikkalaiset
ja roomalaiset. Kumminkin sukulaisuussiteet ja taistelu yhteisiä
vihollisia vastaan yhdistivät ihmisiä toisiinsa. Perheet, jotka
polveutuivat samasta kantaisästä, muodostivat _suvun_. Saman suvun
jäsenet pysyttelivät lapsineen samoilla asuinpaikoilla, viljelivät
yhdessä maata ja yhdessä taistelivat vihollista vastaan. Jos joku suvun
jäsen surmattiin, oli suvun velvollisuus kostaa hänen kuolemansa. Sitä
sanotaan _verikostoksi_.
[Illustration:
_Kuva 137._ Germaanikylä.
]
Suvut liittyivät vähitellen yhteisen päällikön johdossa _heimoiksi_.
Vuoden 200 tienoilla useat heimot yhtyivät _liittokunniksi_. Niinpä
muodostuivat eri liittokunniksi nykyisessä Hollannissa asuvat _frankit_,
Pohjanmeren etelärannalla majailevat _saksit_ sekä Itämeren ja Tonavan
alajuoksun välillä asustavat _gootit_, joista idempänä asuvia sanottiin
itägooteiksi, lännempänä asuvia länsigooteiksi.
Kansan johtajana oli _kuningas_. Hänen valtansa oli kumminkin vähäinen,
sillä yhteiset asiat, kuten kysymys sodasta ja rauhasta sekä maan
jakamisesta, päätettiin _käräjissä_, joihin kaikki perheenisät saivat
ottaa osaa. Niissä ratkaistiin myös henkilöiden väliset riita-asiat.
Sodan johto oli hallitsijan tärkein tehtävä. Toisinaan ei valittu
lainkaan kuningasta. Silloin asetettiin sotaan lähdettäessä _herttua_
sotajoukon johtajaksi.
[Illustration:
_Kuva 138._ Germaaniperhe.
]
□ Kuningas valittiin tavallisesti vanhasta arvoon kohonneesta suvusta.
Vaali tapahtui kansankokouksessa eli käräjillä, jotka pidettiin
taivasalla metsän aukeamassa tai avoimella niityllä. Siellä ei
äänestetty samalla tavoin kuin nykyajan kokouksissa, vaan hyväksyminen
ilmaistiin lyömällä kilpiin, vastustus äänekkäällä murinalla. Valittu
kuningas nostettiin kilvelle, häntä tervehdittiin raikuvin huudoin ja
hänelle annettiin keihäs saavutetun arvon merkiksi. Se sopikin
germaanikuninkaalle paremmin kuin kruunu tai muu koriste, koska hän
ennen kaikkea oli sotapäällikkö. Hän oli nyt ensimmäinen mies käräjillä,
ja hän saattoi paljonkin vaikuttaa asiain menoon, jos hän pyrki
edistämään yhteistä hyvää. Mutta kansan tahtoa vastaan hän ei mahtanut
mitään, sillä asiain ratkaisu oli kansan käsissä.
Valloitetusta maasta ja sotasaaliista germaanikuningas sai suuremman
osan kuin muut. Siksi hän saattoi ylläpitää _aseellista seuruetta_, jota
heidän kielellään sanottiin »hirdiksi». Siihen kuului noin pari sataa
harjaantunutta soturia. He vannoivat kuninkaalle uskollisuuden valan,
saivat häneltä aseet, söivät hänen pöydässään ja asuivat hänen
talossaan. Heillä itsellään ei ollut vaimoa eikä lapsia, ei taloa eikä
tannerta. Yhteiset ateriat syötiin suuressa salissa. Silloin juteltiin
äänekkäästi; milloin laskettiin pilapuheita, milloin keskusteltiin
vakavasti; vanhimmat urhot kertoivat muinaisista mittelöistä, ja
runoilijat lauloivat maineikkaista sankareista ja sankari-teoista.
Iltaisin he usein istuivat myöhään yöhön oluthaarikkain ääressä, ja
silloin saattoi toinen loukata toista, niin että tartuttiin aseisiin.
Yöksi jäi muutamia saliin. Istuimet työnnettiin seinille, ja miehet
heittäytyivät lattialle eläinten nahat peittoina. Jos aika oli epävarma,
he nukkuivat kilpi ja kypärä, haarniska ja keihäs sivullaan, valmiina
hyökkäämään vaaran uhatessa. He seurasivat kuningasta kansankokoukseen,
matkoille ja sotaretkille. Jos kuningas kaatui taistelussa, niin he
halusivat kiihkeästi kostaa hänen kuolemansa tai kaatua hänen viereensä
taistelutanterelle. Jos hän joutui vangiksi tai hänet karkotettiin
maasta, niin he seurasivat häntä vankeuteen ja maanpakoon. Mutta ne,
jotka jäivät henkiin päällikön kaatuessa, nostivat hänet korkealle
roviolle, jolla hänet poltettiin ratsuineen ja varustuksineen, koirineen
ja haukkoineen. Sitten luotiin paikalle mahtava hautakumpu, jonka ympäri
miehet laulaen ja ääneen huutaen ratsastivat. Mutta jos hän oli
merikansan kuningas, niin hänen ruumiinsa pantiin laivaan maston
juurelle aseineen ja koristuksineen; pään ympäri ommeltiin lippu, sitten
köydet, jotka sitoivat laivan rantaan, irroitettiin ja vainaja
lähetettiin meren syliin, josta jumalat saivat ottaa hänet luoksensa.
● Germaanienkaan keskuudessa kaikki eivät olleet samanarvoisia:
_vapaiden_ rinnalla oli myös epävapaita eli _orjia_. Orjaa kohdeltiin
tylysti, ja omistaja sai, jos halusi, tappaakin hänet. Orjat ja naiset
tekivät kaikki raskaimmat työt, hoitivat karjan ja viljelivät pellot;
vapaa germaanimies piti tällaisia töitä arvolleen sopimattomina.
Metsästys ja sodankäynti olivat hänen mielitoimiaan. Joutoaikansa hän
kulutti arpapelissä tai juomingeissa.
Veron maksaminen, joka roomalaisille keisarivallan aikana oli käynyt
ylen rasittavaksi, oli germaaneille tuntematon; vapaat miehet pitivät
sitä orjuuden merkkinä. Mutta valtion hoitoon ei varoja tarvittukaan,
kun ei ollut virkamiehiä, vaan kukin hoiti itse asiansa, ja
_sotapalvelus_ oli jokaisen vapaan miehen velvollisuus.
□ Perheenisä oli perheensä päämies ja hallitsi sitä kuin kuningas
valtakuntaansa. Vaimo oli hänen alamaisensa ja palvelijansa. Häneltä
vaadittiin ehdotonta uskollisuutta miestään kohtaan. Jos hän teki
itsensä syypääksi aviorikokseen, mies kutsui koko sukunsa koolle, riisui
sen nähden vaimonsa alasti, leikkasi hänen tukkansa ja karkotti hänet
ruoskan lyönneillä talostaan ja koko kylästä. Siveysrikokset olivat
harvinaisia, sillä yleinen katsantotapa tuomitsi ne ankarasti.
Uskollista ja kelpo vaimoa kohdeltiin kunnioituksella, ja mies antoi
arvoa hänen neuvoillensa. Sodassa vaimot olivat usein mukana, ja
taisteluissa he huudoillaan kiihottivat miesten urhoollisuutta,
ottivatpa itsekin toisinaan osaa taisteluun. Uskoivatpa germaanit, että
naisessa oli jotain yliluonnollista, että hän saattoi nähdä tulevaisia
asioita ja tapahtumia. Muutamia naisia kunnioitettiin sen vuoksi
jumalallisina olentoina.
[Illustration:
_Kuva 139._ Germaanien käräjät.
]
● =Germaanien uskonto.= Germaanien muinainen _uskonto_ oli heidän
sotaisen luonteensa mukainen. Se oli alkuaan luonnonvoimien
palvelemista. Pääjumala oli _Wodan_ eli _Odin_. Hän antoi sodassa onnea,
ja hänen luokseen _Walhalla_an pääsivät taistelussa kaatuneet
urhoolliset miehet. Sielläkin he yhtä mittaa ottelevat ja juovat
kuohuvaa simaa. Ukkosen jumala oli _Donar_ eli _Thor_. Salamat olivat
hänen nuoliaan, ja kun hän vaunuineen ajoi taivaan kantta, syntyi
pelottava jyrinä. Naisjumalia olivat _Freija_, rakkauden jumala, sekä
kaunis ja siveä _Hulda_, joka kulkiessaan talviöinä kylvi lumen maahan.
_Valkyyriat_ taas ratsastivat taistelun telmeessä kiihottaen soturien
intoa sekä kantaen kaatuneita sankareita Wodanin luokse Walhallaan.
Vielä oli lukematon joukko ylempiä ja alempia jumaluusolentoja.
Vuorissa, lehdoissa, lähteissä ja noroissa, järvissä ja joissa asui
haltijoita ja henkiä. Maan alla ja vuorenrotkoissakin oli _kääpiöitä_ ja
_tonttuja, näkkejä_ ja _keijukaisia_. Niiden vastakohtana olivat
_jättiläiset_, jotka asuivat ihmisten kammona erämaissa. Temppeleitä
germaaneilla ei ollut, vaan he palvelivat jumaliaan pyhissä lehdoissa,
niinkuin meidänkin pakanalliset esi-isämme, uhrein ja rukouksin.
● =Germaanit saavat vaikutteita roomalaisilta ja kreikkalaisilta.=
Germaanit joutuivat keisariajalla yhä vilkkaampaan yhteyteen
roomalaisten ja kreikkalaisten kanssa. Reinin ja Tonavan rannoille
roomalaiset perustivat leiripaikkoja ja uudisasumuksia, ja germaanien ja
roomalaisten kesken syntyi kauppayhteys, joka vuosien vieriessä
vilkastumistaan vilkastui. Kreikkalais-roomalaisen sivistyksen siemenet
kylvettiin tällöin germaanien maahan. Niinpä he oppivat kreikkalaisilta
kirjoitustaidon; heidän kirjoitustaan sanotaan _riimukirjoitukseksi_.
Riimukirjaimet eivät ole pyöreitä, vaan melkein järkiään
teräväkulmaisia. Tämä johtuu siitä, että germaanit pergamentin ja
papyruksen puutteessa leikkasivat kirjaimet puuhun tai hakkasivat ne
kiviin.
[Illustration:
_Kuva 140._ Germaaninen koruraha riimukirjoituksineen.
]
Roomalaisten kauppiaiden, käsityöläisten ja sotilaiden mukana
_kristinuskokin_ alkoi tulla tunnetuksi germaanien keskuudessa. Jo ennen
kuin germaaniheimot saapuivat Rooman valtakunnan alueelle, olivat toiset
niistä omaksuneet uuden uskon ja tunnustivat areiolaisten oppia. Niinpä
»goottien Mooses» _Wulfila_ alkoi neljännen vuosisadan keskivaiheilla
saarnata kristinoppia länsigooteille. Wulfilan kuolematon teko oli
Raamatun kääntäminen gootin kielelle.
● =Germaanit pyrkivät Rooman alueelle.= Kuta enemmän germaanien luku
lisääntyi, sitä vaikeampi heidän oli tulla toimeen kaskenpoltolla
entisessä kotimaassaan. Heidän mielensä paloi »etelän ihanaan maahan»,
jonka rikkaista kaupungeista ja aaltoilevista viljavainioista he olivat
kuulleet kerrottavan. Toisinaan kokonaiset heimot, miehet, vaimot ja
lapset, matkasivat kohti Rooman valtakunnan rajoja. Tiet olivat silloin
täynnä kansaa. Miehet kulkivat edellä ratsujen selässä, vaimot ja lapset
seurasivat jäljessä härkien, aasien tai hevosten vetämissä vankkureissa,
joissa myös omaisuus ja ryöstetty saalis kuljetettiin. Jo Mariuksen
aikana teutonit ja kimbrit yrittivät tunkeutua Italiaan asettuakseen
sinne asumaan, mutta heidät voitettiin ja karkotettiin takaisin. Caesar
teki Galliasta kaksi retkeä germaanien maahan herättääkseen heissä
kunnioitusta Rooman valtaa kohtaan. Keisariajalla roomalaiset ja
germaanit törmäsivät usein vastakkain. Vielä roomalaiset edistyneemmän
sotataitonsa takia olivat voimakkaammat, ja usein heidän legioonissaan
urhoollisia germaanejakin taisteli palkkasotureina omia heimolaisiaan
vastaan. Mutta v:n 400 tienoilla germaanit heittäytyivät Tonavaa ja
Reiniä vastaan niin monilukuisina ja niin valtavalla voimalla, että
Rooman legioonain oli pakko väistyä heidän tieltään.
_Suuri germaaninen kansainvaellus_ oli alkamassa.