● =Juliaaniset ja flaaviset keisarit.= Augustukselta ei jäänyt poikaa,
joten keisarinarvo joutui hänen poikapuolelleen _Tiberiukselle_, jonka
suku yli 50 vuoden pysyi vallassa. Nämä _juliaaniset_ keisarit (14–68)
olivat julmia ja luulevaisia hallitsijoita, joista toiset tuntuvat
suorastaan huvikseen panneen toimeen ihmisteurastuksia. Juliaanisista
keisareista viimeinen oli _Nĕ´ro_, jonka aikana tulipalo hävitti Rooman.
Kun kansa epäili keisaria sen sytyttäjäksi, hän syytti kristittyjä ja
pani toimeen ensimmäisen kristittyjen vainon.
Neron kuoleman jälkeen sotajoukko valitsi keisariksi _Flā´vius
Vespāsiā´nuksen_, joka oli kunnollinen ja voimakas hallitsija. Hän
rakennutti Roomaan Colosseumin, pani alulle Britannian valloittamisen,
teki Palestiinasta maakunnan ja hävitti Jerusalemin. Vespasianuksen suku
eli _flaaviset_ keisarit hallitsivat lähes 30 vuotta (69–96). Heidän
aikanaan tapahtui Vesuviuksen tuhoisa purkautuminen.
□ =Caligula ja Nero.= Augustuksen jälkeen hallitsi Roomaa monta
kunnotonta keisaria. Mielettömin kaikista oli _Calĭ´gula_, joka esiintyi
enemmän pahankurisen pojan kuin järkevän hallitsijan tavoin. Hän julisti
itsensä ensin Venus jumalattareksi ja sitten Juppiteriksi. Useilta
Juppiterin-patsailta hän hakkautti pään poikki, asettaen oman kuvansa
entiseen runkoon. Mielihevoselleen hän rakennutti komean palatsin;
hevosen seimi oli norsunluuta, ja peitteenä sillä oli purppuraloimi.
Ajattelipa keisari jo hevosen valituttamista konsuliksi. Kerran Caligula
rakennutti sillan, jonka yli hän itse ensin ratsasti, kutsuen kansaa
seuraamaan hallitsijaansa. Silta oli kuitenkin rakennettu siten, että se
hajosi suuren taakan alla. Keisari katseli nautinnokseen, miten veteen
joutuneet ihmiset kamppailivat kuolemaa vastaan. Suuttuessaan kerran
roomalaisiin Caligula lausui toivomuksen, että koko kansalla olisi vain
yksi pää, niin että se yhdellä iskulla voitaisiin katkaista.
Keisari _Nĕ´ro_n ensimmäiset hallitusvuodet olivat Roomalle varsin
onnelliset. Hän uskoi hallitustoimet kyvykkäille neuvonantajille, jotka
lievensivät veroja ja valvoivat maaherrain hallintoa maakunnissa. Nero
itse kulutti aikansa huvituksissa ja nautinnoissa. Hän esiintyi milloin
ajajana sirkuksessa, milloin taas kitaransoittajana tai laulajana
teatterissa, jossa palkatut henkilöt taputtivat hänelle käsiään. Luullen
olevansa suuri taiteilija hän kärsi sen ylenkatseen, jonka julkinen
näyttämöllä esiintyminen hänelle tuotti, sillä roomalaiset pitivät sitä
vapaalle miehelle tuiki sopimattomana. Tekipä hän myöhemmin matkan
Kreikkaankin, jossa otti osaa olympialaisiin kisoihin saaden kaikki
palkinnot, vaikka oli pudonnut kilpa-ajovaunuista.
Valta turmeli heikkoluonteisen Neron; turhamainen taiteenharrastaja
muuttui julmaksi tyranniksi, joka säälimättä surmautti kaikki
epäluulonalaiset, yksinpä lähimmät omaisensa. Surmansa saaneiden
joukossa oli hänen oma äitinsäkin. Viekkaasti Nero lähetti hänet merelle
laivassa, joka oli niin rakennettu, että se ulapalle tultuaan hajosi.
Kun äiti tästä huolimatta pelastui uimalla, poika lähetti erityiset
murhaajat hänen kotiinsa. Kaksi puolisoansa hän niinikään surmautti, ja
jalon opettajansa hän pakotti tekemään itsemurhan, valiten sen jälkeen
neuvonantajikseen onnenonkijoita, jotka olivat valmiit noudattamaan
jokaista hänen oikkuaan ja ylistämään hänen järjettömimpiä tekojaan.
Hänen hallituksensa loppupuolella syttyi (v. 64 j. Kr.) Roomassa
tulipalo, jossa suurin osa kaupunkia paloi poroksi ja tuhannet ihmiset
saivat surmansa. Pian levisi huhu, että Nero oli tulipalon sytyttänyt.
Kerrottiin, että hän pukeutuneena kitaransoittajan pukuun,
laakeriseppele päässään oli palatsinsa parvekkeelta ihaillut tulipaloa
ja laulanut laulua Troian häviöstä. Puhdistuakseen epäilyksistä Nero
syytti kristittyjä, jonka johdosta alkoi ensimmäinen kristittyjen vaino.
[Illustration:
_Kuva 130._ Nero ihailemassa Rooman paloa.
]
Palon jälkeen kaupunki rakennettiin entistä komeammaksi. Itselleen
keisari rakennutti suunnattoman suuren palatsin, jota sanottiin »Neron
kultaiseksi taloksi». Huoneet välkkyivät kullasta ja helmistä, ja
rakennuksen yhteydessä oli pihoja ja pylväskäytäviä, vieläpä lammikoita,
lehtoja ja niittyjäkin. Palatsin valmistuttua keisarin kerrotaan
sanoneen: »Vihdoinkin saan asua ihmisiksi».
Mutta kansa tuskastui lopulta Neron julmuuksiin ja tuhlaukseen.
Legioonat tekivät kapinan ja marssivat Roomaan. Silloin keisarin ystävät
ja palvelijat luopuivat hänestä, ja valepukuun pukeutuneena hän pakeni
Roomasta. Päästyään erääseen kaupungin lähistössä olevaan maataloon hän
piiloutui lammikon kaislikkoon. Mutta kun takaa-ajajat lähestyivät, hän
työnsi tikarin rintaansa. »Minkä taiteilijan maailma minussa
kadottaakaan!» olivat hänen viimeiset sanansa.
● =Maakuntakeisarit (98–180).= Flaavisen suvun sammuessa roomalaiset jo
olivat niin veltostuneet, ettei heistä enää ollut kunnollisiksi
hallitsijoiksi. Siitä syystä pääsikin valtaistuimelle kohoamaan sarja
voimakkaita _maakuntakeisareita_, joiden hallitusaika oli koko
keisarikauden onnellisin. Ensimmäinen maakuntakeisareista oli
_Trajā´nus_, jonka hallitessa valtakunta saavutti suurimman laajuutensa.
Hänen aikanaan oli Roomalla kaksi mahtavaa naapuria, daakialaiset
Tonavan pohjoispuolella ja parthialaiset idässä. Heitä vastaan Trajanus
lähti taistelemaan, voitti ensin daakialaiset ja teki _Daakian_
provinssiksi sekä riisti sen jälkeen parthialaisilta _Armenian_ ja
_Assyyrian_, joista niin ikään tehtiin maakuntia. Mutta Trajanus piti
myös huolta Rooman kansasta. Varsinkin hänen _hyväntekeväisyys_
toimintansa oli suurenmoinen. Roomaan perustettiin orpolastenkoteja,
vaivaistaloja ja sairaaloita, joissa kaikkien hyljeksimät huono-osaiset
saivat tyyssijan. Niin ikään Trajanus suosi _sivistystä_, kaunisti
Roomaa monella ihanalla loistorakennuksella sekä avusti kirjailijoita ja
tiedemiehiä.
[Illustration:
Rooman valtakunta laajimmillaan.
]
[Illustration:
_Kuva 131._ Trajanus.
]
[Illustration:
Rooman valtakunta verrattuna laajuudeltaan vanhan ajan muihin
suurvaltoihin.
]
Trajanuksen seuraaja _Hadriā´nus_ oli rauhaa rakastava mies. Sen tähden
hän luovutti parthialaisille takaisin osan niitä maita, jotka Trajanus
oli heiltä valloittanut. Hadrianus ei viihtynyt kauan yhdessä paikassa,
vaan oli alati matkoilla maakunnissa. Useimmiten hän kulki ilman monia
saattajia, jopa toisinaan jalkaisin ja valepuvussa. Kaikkialla hän otti
selville, miten virkamiehet hoitivat tehtäviään, rankaisi ankarasti
petollisia virkailijoita ja poisti epäkohtia, missä vain niitä havaitsi.
Kaupunkeja hän koristi palatseilla, kuten Roomaa suurella
hautarakennuksellaan (Katso kuv. 123!).
Viimeinen maakuntakeisari _Marcus Aurē´lius_ on tunnettu filosofisena
kirjailijana ja taitavana sotapäällikkönä.
● =Sivistyksen hopeakausi.= Maakuntakeisarien aikana eli joukko eteviä
roomalaisia kirjailijoita, niin runoilijoita kuin tiedemiehiä.
Myöhempien sukupolvien roomalaiset sanoivatkin tätä aikaa sivistyksen
_hopea-ajaksi_.
Varsinkin ansaitsee mainitsemista kaksi _historioitsijaa_, joista
toinen, _Tă´citus_, kirjoitti Rooman keisariajan historian latinan
kielellä, toinen, _Plū´tarkhos_, jätti jälkeensä vanhan ajan
kuuluisimpien miesten kreikankieliset elämäkerrat.
Eräässä historioitsija Tacituksen teoksessa mainitaan ensi kerran nimi
_fe´nni_, suomalaiset. Tästä kansasta Tacitus kirjoittaa seuraavasti:
»Fennien raakuus on erinomaisen suuri ja heidän köyhyytensä inhottava:
ei aseita, ei hevosia eikä asuntoja ole heillä; heidän ravintonaan on
metsänriista, heidän pukunaan taljat, heidän vuoteenaan maa; heidän
ainoa turvansa on nuolissa, joita he raudan puutteessa varustavat
luukärjillä. Ja sama metsästys elättää yhdellä lailla miehet ja vaimot;
sillä jälkimmäiset seuraavat kaikkialla mukana ja vaativat saaliista
osansa. Eikä ole lapsillakaan muuta suojaa petoja ja sadetta vastaan
kuin jonkinlainen vitsakota; tänne palaavat nuorukaiset, tämä on
vanhusten turvapaikka. Mutta tätä elämää he pitävät onnellisempana kuin
hikoilla pelloilla, vaivaantua talonpuuhissa tai toivon ja pelon
vaiheilla ajatella omaa ja muiden omaisuutta; välittämättä ihmisistä,
välittämättä jumalista he ovat saavuttaneet vaikeimman asian, ettei
heillä ole edes toivomisen tarvetta.»
Nykyajan tiedemiehet arvelevat, että Tacitus on saanut vääriä tietoja
suomalaisista, sillä he olivat epäilemättä tähän aikaan korkeammalla
kehityskannalla kuin Tacituksen mainitsema kansa. Ehkäpä hänen
kuvauksensa tarkoittaakin lappalaisia.
● Tämän ajan _filosofeista_ useimmat liittyivät joko _stoalaiseen_ tai
_epikurolaiseen_ koulukuntaan. Varsinkin oli monta lahjakasta stoalaista
filosofia. Niistä mainittakoon keisari Neron opettaja _Sĕ´neca_ sekä
viimeinen maakuntakeisari _Marcus Aurē´lius_.
□ Stoalainen filosofia oli aikojen kuluessa kehittynyt yhä
ihmisystävällisemmäksi. Niinpä teroitettiin kaikkien ihmisten
samanarvoisuutta. Se ikään kuin raivasi tietä kristinuskolle.
Voimakkaasti korostettiin myös asettumista kaikkien onnenvaihdosten
yläpuolelle. Jos olot muodostuivat sellaisiksi, ettei ihminen voinut
elää vakaumuksensa mukaisesti, tuli hänen vapaaehtoisesti luopua
elämästään surmaamalla itsensä. Monet jalot roomalaiset seurasivatkin
viimeksimainittua neuvoa, kuten esim. Cato nuorempi ja Brutus.
Filosofi Senecan ihmisystävällisyys käy ilmi esim. siitä, että hän piti
orjuutta epäoikeutettuna ja vastusti gladiaattorileikkejä. Eräässä
kirjeessään hän sanoi: »Sattumalta jouduin gladiaattorinäytäntöön.
Odotin jotain hauskaa, sukkelaa ja virkistävää. Päinvastoin! Näytännöstä
oli leikki kaukana; siellä vain tapettiin ihmisiä. Taistelijoilla ei
ollut mitään suojuksia; koko ruumis oli iskuille altis eikä kertaakaan
isketty harhaan. Taistelevia odotti kuolema. Miekka ja tuli olivat
toimessa, ja sitä kesti, kunnes tanner oli tyhjä. Palaamme tällaisista
näytännöistä ahnaampina, turhamaisempina, ylellisempinä, vieläpä
julmempina ja epäinhimillisempinä.»
Marcus Aurelius on jättänyt jälkeensä kokoelman mietelmiä. Eräässä hän
vaatii ihmisrakkautta seuraavin sanoin: »Sano itsellesi aamupuhteessa:
tänään joudun tekemisiin uteliaan, kiittämättömän, röyhkeän, petollisen,
kateellisen ja jörön ihmisen kanssa! Kaikki nämä viat johtuvat siitä,
ettei hän tiedä erotusta hyvän ja pahan välillä. Minä sen sijaan olen
selvästi oppinut huomaamaan, että hyvä on kaunista ja paha rumaa. Sen
tähden ei kukaan voi minua vahingoittaa, sillä minä en anna houkutella
itseäni rumaan. Siitä syystä en myöskään voi suuttua minulle sukua
olevaan olentoon ja häntä vihata, sillä olemme luodut yhteiseen työhön
aivan samalla tavalla kuin molemmat jalat, kädet, silmät tai leuat.»
● Roomalaiset olivat oppineet kreikkalaisilta kaikki muut tieteensä,
mutta oli kuitenkin eräs, jonka he itse loivat. Se oli _lakitiede_. Kun
Rooman valtakunnan alue polvi polvelta kasvoi, kahdentoista taulun lait
eivät riittäneet pitkällekään; ne olivat aiotut pienelle
kaupunkivaltiolle, ja Roomasta oli tullut suuri maailmanvalta. Myöhemmin
olikin välttämätöntä julkaista yhä uusia lakeja. Tasavallan aikana
päättivät niistä osittain _kenturiakokous_, osittain _tribuskokous_,
osittain vihdoin _senaatti_. Keisarivallan aikana taas _keisarit_
antoivat asetuksia. Kaikkia näitä lakeja kokoilivat, järjestivät ja
selittivät _lainoppineet_. Heidän selityksiään pidettiin niin suuressa
arvossa, että keisarit vihdoin määräsivät ne lain veroisiksi; jos
jostakin seikasta ei ollut lakimääräystä olemassa, mutta tunnettu
lainoppinut oli lausunut siitä mielipiteensä, tuli tuomarin ratkaista
asia annetun selityksen mukaisesti.
● =Sotilasväkivallan aika (180–284).= Maakuntakeisarien jälkeen Rooman
valtakunta alkoi nopeasti rappeutua. Henkivartiosto asetti ja erotti
keisareita mielensä mukaan, mennen kerran julkeudessa niin pitkälle,
että möi huutokaupalla keisarin arvon. Toisinaan oli monta keisaria
samalla kertaa, joten koko valtakunta oli hajoamaisillaan. Kaikeksi
onnettomuudeksi Rooma sai näihin aikoihin kaksi vaarallista vihollista.
Idässä _persialaiset_ perustivat voimakkaan valtakunnan. Ja pohjoisessa
_germaanit_ muodostivat suuria liittokuntia. Roomalaiset itse olivat jo
veltostuneet, ja heidän sotajoukossaan oli parhaasta päästä barbaareja.
Näin ollen roomalaisten täytyi tehdä kummallekin viholliselle erinäisiä
aluemyönnytyksiä.
● =Rooman viimeinen kukoistus (284–395).= Keisari _Dioclētiā´nus_ teki
lopun sotilasväkivallan ajasta. Hän huomasi, ettei Augustuksen laatima
hallitusmuoto enää kyennyt pitämään valtakuntaa koossa ja sen tähden hän
pani alulle hallitusmuodon muutoksen. Uudistuksen toteutti lopullisesti
_Constantī´nus_ Suuri (312–337).
Uuden hallitusmuodon mukaan keisarilla oli rajaton yksinvalta, aivan
kuin itämaisilla hallitsijoilla aikaisemmin. Keisaria avustivat
hallituksessa _ministerit_. Kullakin ministerillä oli erityinen
hallinnonhaara, josta hän piti huolta; eräs hoiti valtion rahastoa,
toinen huolehti sotajoukosta, kolmas valmisti lakiehdotukset jne.
Jokaisella ministerillä oli virastonsa, joka avusti häntä hänen
työssään. — Hallintoa varten koko valtakunta oli jaettu neljään osaan,
joissa kussakin oli oma päämiehensä, _prefekti_. Prefektien alueet oli
jaettu piirikuntiin, joiden johtajat olivat prefektien valvonnan
alaisia. Samaten piirikunnat oli jaettu pienempiin alueisiin. Alempi
virkamies oli aina vastuussa ylemmälle ja kaikkein ylimmät olivat
suorastaan keisarille vastuussa. Koko valtakunta oli kuin suuri kone,
jonka keisarit panivat käyntiin.
Keisari Constantinus oli kristityille suosiollinen eikä enää viihtynyt
Roomassa, jossa oli paljon pakanoita ja jossa myös liiaksi muisteltiin
entistä vapaampaa hallitusmuotoa. Hän perusti uuden pääkaupungin
Bosporoksen rannalle muinaisen _Byza´ntion_in paikalle. Kaupunki sai
nimekseen Uusi Rooma, mutta kansa sanoi sitä _Konstantinopoliksi_ eli
Constantinuksen kaupungiksi, ja sitä nimeä käytetään vielä meidän
päivinämme, vaikka turkkilaiset nykyisin ovat ristineet sen
Istanbuliksi. Kaupunkia koristettiin upeilla loistorakennuksilla, ja
ennen pitkää se oli yhtä komea kuin Rooma, vieläpä komeampikin.
Diocletianuksen ja Constantinuksen uudistukset tuottivat valtakunnalle
viimeisen kukoistuksen. Ulkoiset viholliset eivät saaneet siltä
riistetyksi alueita ja sisäisesti järjestys pysyi yllä. Mutta tätä
kukoistusta kesti vain satakunta vuotta. Varsinkin tuli aikaa voittaen
näkyviin pyrkimys hajaantumiseen. Valtakunnan itäosissa puhuttiin
kreikkaa ja länsiosissa latinaa, ja molemmat puoliskot vieraantuivat
toisistaan. Kun vihdoin voimakas keisari _Theodŏ´sius_ kuoli v. 395,
valtakunta lopullisesti jakautui kahtia: _Itä-Rooman_ ja _Länsi-Rooman_
keisarikuntiin.