● =Pakanauskonnot rappeutuvat.= Tasavallan loppuaikoina sivistyneet
lakkasivat uskomasta jumaliin. Kreikassa usko jo aikoja sitten oli
hälvennyt, ja Kreikasta uskonnottomuus siirtyi Roomaan. Toiset hakivat
lohdutusta filosofiasta, mutta filosofiakaan ei voinut kaikkia
tyydyttää, vaan monet kaipasivat uutta jalompaa uskontoa.
Alhainen kansa luotti yhä vanhoihin jumaliin. Mutta he eivät
rakastaneet, vaan pelkäsivät niitä. Siksi he mielellään vaihtoivat ne
vieraisiin jumaliin. Varsinkin itämaiden uskonnot salaperäisine
menoineen saivat Roomassa monta tunnustajaa. Mutta eivätpä vieraatkaan
jumalat ajan pitkään voineet antaa lohdutusta. Ihmisten sydämiin jäi yhä
sammumaton kaipuu.
Roomalaiset olivat uskonnon asioissa hyvin suvaitsevaisia. Jokainen sai
palvella sitä jumalaa, jota hän piti oikeana. Erään vaatimuksen he
kuitenkin asettivat kaikille ihmisille. Omien jumaliensa ohessa heidän
tuli palvella myös Rooman valtakunnan keisareita. Keisarit julistettiin
jo eläessään jumaliksi, heidän kuvapatsaansa pystytettiin temppeleihin
ja kaikkien ihmisten oli uhrattava niille. Joka ei palvellut keisareita
jumalina, hän osoitti sillä halveksimista ja vihamielisyyttä Rooman
valtakuntaa kohtaan, ja hän oli muka vaarallinen henkilö, joka oli
kuolemalla rangaistava.
● =Kristinusko syntyy.= Juuri kun ihmiset enimmän kaipasivat uutta
lohdullista oppia, syntyi uskonto, joka saattoi ihmismieltä tyydyttää,
syntyi _kristinusko_.
Kristinuskoa saarnattiin aluksi vain juutalaisten keskuudessa, jotka
olivat hajaantuneet Rooman valtakunnan kaikkiin osiin. Apostoli
_Paavalin_ ajoista pakanoitakin otettiin kristillisiin seurakuntiin.
Köyhät ja sorronalaiset ottivat riemulla vastaan uuden opin, sillä se
lupasi heille kuoleman jälkeen _uuden elämän_, jossa ei ollut
kärsimyksiä eikä erotusta köyhän ja rikkaan, orjan ja herran välillä.
Paljon vaikutti myös se, että kristittyjen Jumala oli _rakkauden_
Jumala, joka ei tahtonut ketään rangaista eikä työntänyt ketään luotaan,
vaan otti vastaan jokaisen, joka vilpittömin mielin etsi häneltä turvaa.
Useita miellytti kristittyjen harjoittama _hyvän_-_tekeväisyys_, he kun
auttoivat toinen toistaan, vieläpä holhosivat vihamiehiäänkin, milloin
nämä olivat avun tarpeessa.
Syntyi kristittyjä seurakuntia kaikkialle valtakuntaan, jopa itse
Roomaankin. Nopeimmin kristittyjen lukumäärä kasvoi Vähässä-Aasiassa.
Erittäin suureksi hyödyksi lähetystyössä oli se seikka, että Rooman
valtakunnassa oli hyvät tiet ja säännöllinen laivakulku ja että
kaikkialla valtakunnassa ymmärrettiin kreikkaa ja latinaa. Olipa
kristittyjen vainoaminenkin omiaan levittämään uutta uskontoa. Kun näet
pakanat näkivät, miten alttiisti kristityt antautuivat kuolemaan uskonsa
puolesta, he tulivat vakuuttuneiksi, että tämä oppi oli oikea.
● =Vainot.= Kristinuskon leviäminen ei saanut tapahtua ilman
vastarintaa. Kristityt eivät voineet muita uskontoja tunnustavien tavoin
osoittaa keisarien kuvapatsaille jumalallista kunnioitusta. Sen tähden
heitä alettiin pitää Rooman valtakunnan vihollisina. Kuta voimakkaampi
keisari oli ja kuta paremmin hän hoiti valtakuntaansa, sitä selvemmin
hän huomasi, että kristityt erosivat muista ihmisistä, ja sitä enemmän
hän pelkäsi, että he olisivat vaarallisia Rooman valtakunnan eheydelle.
Sen tähden Rooman parhaimmat keisarit vainosivat kristittyjä. Keisari
Neron vaino tosin johtui vain siitä, että keisari koetti itse puhdistua
Rooman palon aiheuttamista epäluuloista syyttämällä kristittyjä, mutta
niin Trajanus kuin Marcus Aurelius vainosivat kristittyjä syystä, että
pitivät heitä valtiolle vaarallisina. Niitä kristittyjä, jotka uskon
tähden joutuivat vainon alaisiksi, sanottiin _marttyyreiksi_.
Aluksi virkamiehet eivät etsimällä etsineet kristittyjä, vaan
rankaisivat vain silloin, kun kristityitä heille ilmiannettiin. Mutta n.
v. 250 julkaistiin määräys, joka velvoitti virkamiehiä kaikissa
valtakunnan osissa ottamaan selville, ketkä tunnustivat kristinuskoa.
Tämän johdosta vainot, jotka aikaisemmin olivat olleet ikään kuin
satunnaisia, tulivat yleisiksi.
Vaikein oli se vaino, jonka keisari Diocletianus n. v. 300 pani toimeen,
mutta se oli myös viimeinen.
□ Keisari Neron vainosta kertoo Tacitus, joka itse halveksi kristittyjä,
seuraavasti: »Ei millään keinolla saatu vaikenemaan huhua, jonka mukaan
tulipalo oli keisarin käskystä aikaansaatu. Senpä vuoksi Nero,
tukahduttaakseen kulkupuheet, itse keksi syyllisiä ja rankaisi heitä
mahdollisimman julmalla tavalla. Ne olivat niitä riettaudesta vihattuja,
joita rahvas sanoo kristityiksi. Tämä nimitys johtuu eräästä
Kristuksesta, joka kärsi kuolemanrangaistuksen Pontius Pilātuksen
toimesta. Ensinnä kiinnipannut ja sitten tavaton paljous heidän
ilmiantamiaan havaittiin tutkittaessa ei juuri murhapolttoon syypäiksi,
mutta sitä enemmän koko ihmissuvun vihaajiksi. Ja kuolemaantuomittuja
päälle päätteeksi kidutettiin keisarin huvitukseksi; niinpä heitettiin
heitä, puettuina petojen nahkoihin, koirien raadeltaviksi tai naulittiin
ristinpuihin tai sytytettiin, kun päivä oli mennyt mailleen, palamaan
yövalaisuksi. Tälle näytelmälle Nero avasi puutarhansa, ja siellä
vietettiin sirkusjuhlaa, Nero kilpa-ajajan puvussa itse ajaen tai
seisoen pienissä vaunuissa.»
Keisari Trajanuksen vainosta antaa selvän kuvan hänen kirjeenvaihtonsa
aiemmin mainitun kirjailijan maaherra _Plī´nius_ nuoremman kanssa. Kun
Rooman laissa ei vielä ollut minkäänlaisia kristittyjen kohtelemista
koskevia säännöksiä, Plinius oli ymmällä, mitä hänen tuli tehdä
pakottaakseen kristittyjä uhraamaan keisarien kuvapatsaille. Hän päätti
sen tähden pyytää keisarilta tarkempia toimintaohjeita. Kirjeessään hän
muun muassa sanoi: »Toistaiseksi olen menetellyt seuraavalla tavalla
niitä henkilöitä kohtaan, joita on ilmiannettu kristittyinä. Olen
kysynyt heiltä, ovatko he kristittyjä. Jos he tämän ovat myöntäneet,
olen kysynyt heiltä saman asian toisen ja kolmannen kerran, uhaten heitä
kuolemanrangaistuksella. Jos he ovat pysyneet tunnustuksessaan, olen
lähettänyt heidät kuolemaan. Ne, jotka kielsivät olevansa tai olleensa
kristittyjä, katsoin velvollisuudekseni vapauttaa, jos he rukoilivat
jumalia saneluni mukaan ja uhrasivat suitsutusta ja viiniä sinun
kuvallesi, jonka tätä tarkoitusta varten olin asettanut jumalankuvien
joukkoon, sekä sen lisäksi kirosivat Kristuksen; näihin tekoihin eivät
näet taipune ne, jotka todellisesti ovat kristittyjä. He vakuuttivat,
että koko heidän hairahduksensa oli siinä, että he määrättynä päivänä[1]
olivat kokoontuneet ennen auringonnousua laulamaan laulun Kristukselle
ikään kuin jumalalle ja vannomaan valan, jossa eivät suinkaan
sitoutuneet tekemään mitään rikosta, vaan olemaan varastamatta ja
ryöstämättä, aviorikosta tekemättä ja sanaansa rikkomatta[2]. Sen
jälkeen he olivat eronneet kokoontuakseen uudelleen yhteiselle
aterialle. Olen kiduttanut paria heidän orjattaristaan päästäkseni
totuuden perille. Mutte en ole huomannut muuta kuin nurjaa, suunnatonta
taikauskoa. Sen tähden olen lopettanut tutkimukset ja kiiruhdan
pyytämään sinulta neuvoa.» Hyväksyen maaherran menettelyn Trajanus antoi
seuraavan ohjeen: »Kristittyjä ei ole ryhdyttävä hakemaan, mutta jos
heidät ilmiannetaan ja todistetaan syyllisiksi, on heitä rangaistava,
kuitenkin niin, että se, joka kieltää olevansa kristitty ja teossa sen
osoittaa palvomalla jumaliamme, saakoon palkaksi katumuksestaan
rikoksensa anteeksi.»
-----
Alaviitteet 1:
Sunnuntaina.
Alaviitteet 2:
Mooseksen kymmenen käskyä.
Marcus Aureliuksen ajoilta on seuraava tapaus, jonka eräs Gallian
seurakunta kertoo kirjeessä Aasian seurakunnille. »Kun muut kristityt
olivat kärsineet amfiteatterissa marttyyrikuoleman, vietiin viimeisenä
Blandī´na-niminen nuori nainen sekä 15-vuotias kristitty poika
areenalle. Heidät laahattiin pakanallisen alttarin ääreen uhraamaan
jumalille, mutta he kieltäytyivät sitä tekemästä. Katselijat puhkesivat
raivokkaisiin huutoihin. Blandina kehoitti poikaa näyttämään pakanoille,
mitä usko Jeesukseen Kristukseen saa aikaan. Poika kärsi lujana ja kuoli
kidutuksiin. Viimeiseksi kulki Blandina, ikään kuin onnellinen äiti,
joka on nähnyt lastensa voittavan, verisen areenan yli. Hän näytti
ikävöivän yhtymistä omaisiinsa. Hänet ruoskittiin, heitettiin villien
eläinten eteen, piinattiin hehkuvassa rautatuolissa. Vihdoin hänet
käärittiin verkkoon ja heitettiin raivoavan härän eteen, joka viskasi
hänet ilmaan kerran toisensa jälkeen. Mutta Blandina ei tuntenut
kärsimyksiä, sillä hän luotti uskoonsa ja kääntyi palavissa rukouksissa
Kristuksen puoleen. Vihdoin hän heitti henkensä.»
● =Kristinusko pääsee voitolle.= Ei kestänyt kauan viimeisen vainon
jälkeen, ennen kuin kristinuskon asema Rooman valtakunnassa vakaantui.
Keisari _Constantinus_ Suuri oli valtioviisas hallitsija, joka ymmärsi,
ettei kristinusko enää ollut tukahdutettavissa, ja sen tähden hänen
mielestänsä oli edullisempaa voittaa kristitty kirkko puolelleen. Hän
antoi kristityille kohta hallitsijaksi tultuaan _uskonvapauden_.
Myöhemmin hän lakkaamatta työskenteli kristinuskon levittämiseksi
valtakunnassa; hän rakensi kirkkoja, antoi papeille verovapauden,
määräsi auringonpäivän (sunnuntain) pyhäpäiväksi ja otti ristinmerkin
sotalippuihinsa. Constantinus itse pysyi kuitenkin pakanana; vasta
kuolinvuoteellaan hän kastatti itsensä.
□ Keisari _Constantinuksen_ hallitessa kristinusko vakaantui Rooman
valtakunnassa. Hänen pyrkiessään hallitukseen oli useita
vallantavoittelijoita. Kun hän lähti taistelemaan erästä kilpailijaansa
vastaan, kerrotaan hänen nähneen omituisen näyn. Päiväsydännä näkyi
keskellä taivasta kirkkaasti loistava risti, jonka ympärillä oli
kirjoitus: »Tällä merkillä olet voittava!» Siitä hetkestä Constantinus
otti ristinmerkin lippuihinsa. Lipputangon nenässä oli kultainen,
jalokivillä varustettu seppele, jonka sisässä nähtiin Kristus-nimen
kaksi kreikkalaista alkukirjainta (XP) yhteenkirjoitettuina [Symbol].
Tätä merkkiä sanotaan Kristuksen monogrammiksi. Itse lipun muodosti
purppurainen kangas, jossa oli keisarin kuva. Tämä lippu
taistelumerkkinään Constantinus voitti kaikki vastustajansa.
[Illustration:
_Kuva 132._ Constantinuksen lippuja.
]
● Constantinuksen jälkeen melkein kaikki hallitsijat olivat kristittyjä.
Vihdoin keisari _Theodosius_ v. 380 kielsi tunnustamasta muuta uskontoa
kuin kristinuskoa.
[Illustration:
_Kuva 133._ Kristuksen kuvalla ja monogrammeilla varustettu lamppu.
]
● =Kristinusko maallistuu.= Se suosio, jonka kristinusko sai osakseen
myöhempien keisarien puolelta, ja kristittyjen luvun nopea kasvaminen ei
ollut kristilliselle kirkolle yksinomaan hyödyksi, vaan siitä oli myös
vahingollisia seurauksia.
1) Monet henkilöt, jotka eivät olleet mieleltään kristittyjä, liittyivät
kirkkoon saavuttaakseen keisarin suosion, joten _ulkokultaisuus_ pääsi
vallalle.
2) Nimikristityt noudattivat pakanallisia pitämyksiään, ja heidän
mielipiteensäkin olivat monessa kohden pakanallisia. Heistä nämä
epäkohdat tarttuivat muihin, joten kirkko sekä oppinsa että menojensa
puolesta _pakanallistui_. Niinpä ruvettiin kristillisessä kirkossa
palvelemaan hurskaita ihmisiä pyhimyksinä, jotka tulivat entisten
pakanallisten jumalien tilalle. Pakanallista alkuperää oli myös
suitsutusten käyttäminen ja juhlakulkueiden toimeenpaneminen.
3) Kun kirkolle keräytyi suuria rikkauksia lahjoituksista ja kun
hallintomiehet mielellään kysyivät neuvoa kokeneilta seurakunnan
johtajilta, pääsivät vähitellen _ahneus_ ja _vallanhimo_ kirkossa
juurtumaan.
4) Kaikki seurakunnan jäsenet eivät enää olleet samanarvoisia, vaan
papit erosivat erikoiseksi _hengelliseksi säädyksi_. Hengellistenkin
keskuudessa muutamat paisuivat toisia mahtavammiksi ja saivat heidät
johdettavikseen. Näitä mahtavampia pappeja sanottiin _piispoiksi_. Aikaa
voittaen vielä piispojenkin yläpuolelle kohosi _arkkipiispoja_. Ja
vanhan ajan lopussa olivat _patriarkat_ vielä näitäkin mahtavammat.
5) Jo aikaisin pääsivät myös _oppiriidat_ vallalle kristillisessä
kirkossa. Kun tahdottiin tarkasti määritellä, millaisiin opinkappaleihin
kristittyjen tuli uskoa, ilmeni erimielisyyksiä. Nämä koetettiin
sovittaa yleisissä _kirkolliskokouksissa_, mutta kaikki eivät tyytyneet
kokouksen päätökseen, vaan pysyivät lujasti _harhaopissaan_. Kirkolle
vaarallisin harhaoppi oli _areiolaisuus_, joka väitti, ettei Kristus
ollut samaa olemusta kuin Jumala, vaan että Jumala oli luonut hänet.
Vaikka kirkko maallistui, sen vaikutus kuitenkin oli hyödyllinen. Se
jatkoi yhä armeliaisuustyötään, huolehtien orvoista, sairaista ja
vainotuista. Se lievensi orjien kohtaloa ja saattoi ruumiillisen työn
taas arvoon.
● =Kristillinen tiede.= Jo varhain esiintyi miehiä, jotka tutkivat ja
järjestivät kristinuskon opinkappaleita. Näin syntyi kristillinen
_teologia_ eli jumaluusoppi, jonka tieteen vanhimpia harjoittajia
sanotaan _kirkkoisiksi_. Etevin vanhan ajan jumaluusoppineista oli
nimeltään _Augustī´nus_.
[Illustration:
_Kuva 134._ Basilika 300-luvulta. Sisäkuva.
]
● =Kristillinen taide.= Kun kristinusko sai yhä vankempaa jalansijaa
Rooman valtakunnassa, taiteetkin joutuivat kristillisen kirkon
palvelukseen. Runoilijat sepittivät virsiä, arkkitehdit rakensivat
kirkkoja, ja kuvanveistäjät ja maalarit koristivat pyhiä paikkoja
kristillisaiheisilla kuvilla.
Tämänaikaisista virsistä on ennen muita kuuluisa niin sanottu
_Ambrŏ´siuksen_ kiitosvirsi, joka tavataan nykyisessä suomalaisessakin
virsikirjassa (n:o 394). Se alkaa sanoilla: »Sua, Luoja, kiitämme, sun
etees lankeemme. Sua, Isä iankaikkinen, maan piiri kiittää riemuiten,
soi sulle taivaan kanteleet, ja juhlii enkeljoukkueet, ei lakkaa laulu
serafein, soi aina äänet keruubein: on pyhä Jumala, on pyhä Jumala, on
pyhä Jumala, Herramme Sebaot.»
[Illustration:
_Kuva 135._ Hauta katakombeissa.
]
Ensimmäiset kristilliset kirkot olivat, kuten aikaisemmin on mainittu,
roomalaisia basilikoita, ja siitä syystä kirkot monta vuosisataa
rakennettiin basilikan muotoon. Pakanuuden aikana kansa kokoontui
temppelin ulkopuolelle, sillä sisäpuoli oli tarkoitettu pääasiallisesti
pappeja varten. Sen vuoksi koristettiin temppeleitä ulkopuolelta ainakin
yhtä paljon kuin sisältä. Kristillinen seurakunta vietti
jumalanpalveluksen temppelin sisässä. Siksi sisusta tuli pääasiaksi ja
ulkomuodosta huolehdittiin vähemmän. Kun ulkoa astuttiin basilikaan, oli
ensimmäisenä _atrium_, jonka keskellä oli kaivo, mistä tulijat saivat
vettä puhdistuakseen. Täällä katumuksentekijät seisoivat anoen
uskovaisia pitämään esirukouksia heidän puolestaan. Atriumista tultiin
itse kirkkoon, jonka kaksi pylväsriviä erotti kolmeen osastoon eli
_laivaan._ Keskilaiva oli sivulaivoja korkeampi. Kirkon toisessa päässä
oli muutamaa porrasta ylempänä _kuori_ ja _alttari_. Alttarin takana oli
_piispanistuin_.
Omituisia rakennustaiteen tuotteita varhaiskristilliseltä ajalta ovat
hautakäytävät. Kaupunkien ulkopuolelle rakennettiin pitkiä maanalaisia
käytäviä, joiden seinissä oleviin lokeroihin ruumiit haudattiin. Näistä
hautakäytävistä ovat kuuluisimmat Rooman _katakombit_, jotka on
koristettu seinämaalauksilla. Niissä tavataan myös korkokuvin
koristettuja kivisiä ruumisarkkuja.
[Illustration:
_Kuva 136._ Hyvä paimen. Marmoriveistos 200-luvulta.
]
Aluksi kristityt välttivät kuvaamasta Kristusta. Maalauksissa oli hänen
tilallaan hänen monogramminsa. Myös kalaa käytettiin Kristuksen
vertauskuvana. Myöhemmin kuvattiin Kristusta kauniiksi nuorukaiseksi;
usein hänet esitettiin hyväksi paimeneksi, joka kantoi lammasta
olallaan.