● =Gallialaisten retki (387).= Sotaisat roomalaiset taistelivat yleensä
menestyksellisesti naapureitaan vastaan. Mutta v. 387 he saivat
vihollisen, joka oli heitäkin voimakkaampi. Silloin raa´at gallialaiset
hyökkäsivät Pohjois-Italiasta etelää kohti. He voittivat Rooman
sotajoukon, saivat haltuunsa kaupungin ja hävittivät sen.
Capitolinuksella roomalaiset kuitenkin sitkeästi puolustautuivat, kunnes
saivat vihollisen suurilla lunnailla lähtemään matkaansa.
● =Keski-Italian valloitus.= Gallialaisten lähdettyä kesti monta
vuosikymmentä, ennen kuin Rooma oli uudestaan rakennettu, kivisellä
muurilla ympäröity ja entiselleen voimistunut. Vähitellen se kuitenkin
taas saattoi laskea vapautuneet kansat valtansa alle. Ruvettiinpa
uusiakin valloituksia tekemään. _Latinalaiset_ kukistettiin (v. 338) ja
viimeiset _etruskilais_kaupungit valloitettiin (n. v. 270). Sitkeintä
vastarintaa tekivät _samnilaiset_. Roomalaiset taistelivat heitä vastaan
30 vuotta ja kävivät kolme pitkää sotaa, ennen kuin he saivat
samnilaisten vastarinnan murretuksi v. 290. Mutta silloin olikin koko
Keski-Italia tämänpuoleisesta Galliasta Suur-Kreikkaan saakka Rooman
hallussa.
□ =Camillus.= Porsennan ajoista alkaen roomalaiset lakkaamatta
taistelivat etruskeja vastaan. Varsinkin _Vēji_-niminen
etruskilaiskaupunki teki sitkeästi vastarintaa. Kymmenen vuotta
roomalaiset turhaan piirittivät sitä. Vihdoin diktaattori _Cami´llus_
kaivatti maanalaisen käytävän kaupungin muurin alitse. Sitä myöten
sotamiehet tunkeutuivat Vejiin, valloittivat sen ja saivat suunnattoman
saaliin. Kun Camillus voiton johdosta paisui sietämättömän ylpeäksi ja
sitä paitsi otti omalle osalleen kohtuuttoman paljon saalista,
roomalaiset suuttuivat häneen niin suuresti, että hänen oli lähteminen
maanpakoon. Lähtiessään hän rukoili jumalia saattamaan Rooman niin
suureen vaaraan, että kansan olisi pakko kutsua hänet takaisin.
Camilluksen toivomus toteutuikin ennen pitkää. Pohjois-Italiassa asuvat
raa´at _gallialaiset_ tekivät raivokkaan hyökkäyksen etelää kohti. Kun
heiltä kysyttiin, millä oikeudella he tulivat vapaiden miesten maahan,
he vastasivat ylpeästi: »Meillä on oikeus miekkamme kärjessä».
Roomalaiset lähettivät sotajoukon heitä vastaan, mutta se voitettiin.
Sitten viholliset ottivat itse Rooman kaupunginkin haltuunsa. Osa Rooman
sotajoukkoa pelastui _Capitōlium_in linnaan keskelle Rooman kaupunkia,
toinen osa pääsi pakenemaan kaupungista.
Kerrotaan 80 vanhan senaattorin ja papin kuolemaan vihkiytyneinä jääneen
Forumille odottamaan gallialaisten tuloa. Gallialaiset hämmästyivät
noita liikkumattomia harmaapäitä ukkoja, jotka istuivat loistavilla
istuimillaan. He luulivat heitä ensin Rooman suojelusjumaliksi. Vihdoin
eräs gallialaisista nykäisi muuatta pappia parrasta, nähdäkseen, oliko
hänessä henkeä. Vihastunut pappi sivalsi häiritsijää sauvallaan
korvalle. Silloin gallialaiset syöksyivät ukkojen kimppuun ja tappoivat
heidät. Sen jälkeen he sytyttivät kaupungin, joka muutamissa tunneissa
muuttui suitsuaviksi raunioiksi.
Pakoon päässeet roomalaiset ikävöivät hädässään Camillusta
diktaattoriksi. Mutta siihen tarvittiin Capitoliumilla olevan senaatin
suostumus, ja tämä kukkula oli gallialaisten piirittämä. Silloin eräs
uskalikko otti hankkiakseen senaatin myöntymyksen. Hän hiipi salaa
kukkulan juurelle ja kapusi onnellisesti ylös sen jyrkimmältä kohdalta,
jonka gallialaiset olivat jättäneet vartioimatta. Senaatin suostumus
mukanaan hän samaa tietä palasi sotajoukon luo. Gallialaiset kuitenkin
huomasivat sanansaattajan jäljet. Eräänä pimeänä yönä he seurasivat
hänen esimerkkiään. He olivat juuri pääsemäisillään kukkulan harjalle,
kun pyhät hanhet nostivat kimakan huudon. Siitä roomalaiset heräsivät ja
syöksivät viholliset alas syvyyteen.
Kun gallialaiset kuulivat Camilluksen olevan tulossa sotajoukkoineen, he
ryhtyivät neuvotteluihin Capitoliumilla olevan senaatin kanssa.
Roomalaiset, jotka kärsivät ankaraa nälänhätää, maksoivat suuren
rahasumman päästäkseen vihollisistaan. Kultaa punnittaessa kerrotaan
gallialaisten kuninkaan käyttäneen vääriä punnuksia. Roomalaiset
valittivat tätä, mutta kuningas huudahti »vae victis!» [vē vi´ktīs] (voi
voitettuja!) ja heitti vielä miekkansa punnusten lisäksi.
[Illustration:
_Kuva 93._ Gallialaiset punnitsemassa kulta-aarteita.
]
□ =Curtius.= Jonkin aikaa gallialaisten hyökkäyksen jälkeen puhkesi
Roomassa hirvittävä rutto. Hätä tuli kahta suuremmaksi, kun sattui
ankara maanjäristys, joka repi suuren halkeaman keskelle Forumia.
Ennustajapapit _augŭrit_ ilmoittivat halkeaman jälleen sulkeutuvan, jos
siihen heitettäisiin, mitä kaupungissa oli voimakkainta. Silloin nuori
Curtius täydessä sota-asussa istuutui ratsunsa selkään, vihkiytyi
jumalille ja heittäytyi rohkeasti syvyyteen. Heti sulkeutui nielu hänen
jälkeensä.
□ =Manlius ja Decius.= Kerran syntyi riita roomalaisten ja
_latinalaisten_ välillä. Jälkimmäiset tahtoivat ottaa osaa konsulien
valitsemiseen, mutta siihen ylpeät roomalaiset eivät antaneet
suostumustaan. Silloin alkoi sota latinalaisia vastaan. Rooman
sotajoukon päällikkönä oli _Manlius_-niminen konsuli. Koska latinalaiset
olivat taitavia sotilaita, oli järjestys ja kuri roomalaisten
keskuudessa hyvin tarkka. Konsuli kielsi ketään yksityistä kuoleman
uhalla antautumasta taisteluun ilman hänen määräystään. Eräänä päivänä
Manliuksen poika lähti tiedusteluretkelle muutamien sotilaiden seurassa.
Matkalla hän tapasi latinalaisen ratsuväenpäällikön, joka vaati häntä
kaksintaisteluun. Nuori roomalainen katsoi häpeäksi paeta ja rupesi,
unohtaen isänsä kiellon, taisteluun. Hän tappoi vastustajansa ja palasi
riemuiten roomalaisten leiriin. Isä antoi pojalleen urhoollisuuden
palkinnoksi seppeleen, mutta tottelemattomuudesta hän tuomitsi hänet
kuolemaan. Turhaan sotamiehet rukoilivat hänen puolestaan. Konsuli
tahtoi osoittaa, että laki oli kaikkia kansalaisia korkeampi, ja poika
mestattiin.
Sitten konsulit veivät sotajoukon latinalaisia vastaan. Toista
sotaväenosastoa johti konsuli Manlius, toista konsuli _Dĕcius_. Ennen
taistelua molemmat konsulit teurastuttivat uhrieläimen. Uhripapit
tarkastivat eläinten sisälmyksiä ja selittivät, että Manliuksen uhri oli
jumalille kaikin puolin otollinen, mutta Deciuksen uhrieläimessä maksa
oli viallinen. Siitä huolimatta Decius ilmoitti olevansa valmis
taistelemaan, joten rynnättiin latinalaisia vastaan. Aluksi roomalaisten
molemmat osastot taistelivat yhtä miehuullisesti, mutta pian Deciuksen
rivit alkoivat horjua. Silloin Decius vihkiytyi kuolemaan. Hän huusi
luokseen ylimmän papin, peitti tukkansa valkoisella liinalla, kohotti
kätensä taivasta kohti ja rukoili: »Juppiter, isä Mars ja te kaikki
elämän ja kuoleman jumalat, joiden vallassa me ja meidän vihollisemme
ovat! Minä rukoilen teitä, sallikaa roomalaisten päästä taistelussa
voitolle ja lähettäkää heidän vihollistensa yli kauhua ja kuolemaa! Minä
vihin roomalaisten hyväksi itseni ja viholliset Manalan jumalille.»
Sitten hän nousi ratsunsa selkään ja syöksyi keskelle vihollisjoukkoa.
Latinalaiset säikähtivät kuolemaan vihkiytyneen uljasta hahmoa,
ikäänkuin hän olisi levittänyt ruttotautia heidän keskelleen. Kun hän
vihdoin nuolituiskun lävistämänä vaipui maahan, latinalaiset
pelästyneinä lähtivät pakosalle. Samalla roomalaiset tekivät hyökkäyksen
ja pääsivät taistelussa voitolle.
□ =Pontius.= Kun roomalaiset taistelivat _samnilaisia_ vastaan, sattui
kerran, että koko heidän sotajoukkonsa joutui saarroksiin _Caudiumin
solaan_. Samnilaisten kuningas _Pontius_ tiedusteli vanhalta kokeneelta
isältään, miten hänen tuli kohdella vangiksi saamiaan roomalaisia. Isä
vastasi: »Sinun tulee joko laskea heidät kaikki loukkaamattomina
vapaiksi saavuttaaksesi heidän ystävyytensä tai tappaa heidät viimeistä
miestä myöten, etteivät he voisi sinua vahingoittaa». Pontius ei
kuitenkaan seurannut kumpaakaan neuvoa, vaan pani koko sotajoukon
kulkemaan ikeen alta ja pakotti konsulin hyväksymään samnilaisille
edullisen rauhan. Sitten hän päästi roomalaiset vapaiksi ja salli heidän
palata kaupunkeihinsa.
Tämä tapaus herätti Roomassa paljon suuttumusta ja häpeää. Silloin
konsuli ehdotti, että senaatti ei hyväksyisi hänen tekemäänsä rauhaa,
vaan sitoisi hänet ja lähettäisi hänet takaisin Pontiukselle. Niin
tehtiinkin. Mutta Pontius ei ollut tyytyväinen tähän ratkaisuun, vaan
vaati, että koko roomalaisten sotajoukko palaisi takaisin Caudiumin
solaan, jossa se oli ollut saarrettuna. Kun senaatti ei suostunut
täyttämään vaatimusta, Pontius jalomielisesti vapautti konsulin ja
päästi hänet kotiin.
Sen jälkeen taistelut alkoivat uudelleen ja roomalaiset pääsivät lopulta
voitolle.
[Illustration:
_Kuva 94._ Väkirynnäkkö.
]
□ =Roomalaisten sotataito.= Samnilaissotien aikana roomalaisten
sodankäyntitaito suuresti kehittyi. Kaikki Rooman kansalaiset, jotka
olivat täyttäneet 17 vuotta, olivat asevelvollisia. Sotaretkiin he
ottivat osaa 46:nteen ikävuoteen saakka, mutta senkin jälkeen he olivat
velvollisia tarttumaan aseisiin kaupungin puolustukseksi. Vasta
täytettyään 60 vuotta he olivat sotapalveluksesta täysin
vapaat. — Roomalaisen sotajoukon muodosti aluksi yksi, sittemmin kaksi
tai useampikin _legioona_, joissa oli noin 4,000 miestä kussakin.
Legioona taas jakautui pienempiin osastoihin, joita sanottiin
kenturioiksi. Taisteluun ryhdyttäessä legioonan sotamiehet asettuivat
kolmeen peräkkäiseen rintamaan. Ensimmäisessä rintamassa oli kukoistavia
sotakelpoisia nuorukaisia, toisessa varttuneita miehiä ja kolmannessa
juurevia sotauroita, joita sanottiin veteraaneiksi. Jos ensimmäisen
rintaman miehet voitettiin, he peräytyivät toiseen rintamaan. Kolmannen
rintaman miehet sen sijaan lepäsivät yhä asemillaan kilpi olallaan ja
peitsen kanta maata vasten. Vasta jos toinenkin rintamarivi voitettiin,
tuli sotauroiden vuoro. Edellisten rivien jäännökset liittyivät heihin
ja nyt aloitettiin taistelu kolmannen kerran. Mutta vaikka viimeinenkin
rintama kärsi tappion, ei sotajoukko silti ollut täydellisesti
menetetty. Roomalaiset rakensivat aina, ennen kuin antautuivat
kahakkaan, vahvan leirin jollekin mäen kummulle, ja voitettuina he
vetäytyivät leirinsä suojaan, josta jatkoivat vastarintaa.
Roomalaisen sotamiehen hyökkäysaseet olivat kolmatta metriä pitkä
_peitsi_ sekä lyhyt _miekka_. Puolustusaseina hänellä oli _kypärä_,
_nahkahaarniska_, _säärystimet_ ja suuri neliskulmainen _kilpi._
Jokaista legioonaa seurasi joukko kevytaseisia, joilla oli lingot,
jouset tai kevyet heittokeihäät. Sitä paitsi siihen kuului pieni
ratsuväenosasto.
[Illustration:
_Kuva 95._ Sotamerkkejä.
]
Roomalaiset olivat erittäin taitavia piirittäjiä. Heillä oli samanlaisia
piirityskoneita kuin muinaisilla assyrialaisilla: _muurinsärkijöitä_ ja
_piiritystorneja_. Lisäksi he valmistivat muitakin piiritysvehkeitä,
kuten esim, voimakkaita _heittokoneita_, joilla viskattiin suuria
kivilohkareita piiritettyyn kaupunkiin.
Sotakuri oli erinomaisen ankara. Pieninkin tottelemattomuus rangaistiin
kuolemalla.
Eri sotaväenosastoilla oli omat merkkinsä, joita kannettiin pitkien
tankojen päässä. Tavallisin merkki oli vanhempina aikoina kämmenen kuva,
myöhemmin kotka.
[Illustration:
_Kuva 96._ Triumfisaatto.
]
Taistelussa kunnostautuneille annettiin palkinnoksi kunniaseppeleitä.
Suurin palkinto, mikä saattoi tulla päällikön osaksi, oli _triumfi_ eli
_riemusaatto_. Kun triumfin viettäjä saapui Roomaan, senaatti ja koko
kansa olivat häntä vastassa portilla. Pitkässä kulkueessa kuljettiin
läpi kaupungin triumfiportista »pyhää katua» Forumille ja sieltä
edelleen Capitoliumiin, jossa sotapäällikkö uhrasi Juppiterille
kiitosuhrin. Riemusaattueen etupäässä kulkivat senaattorit. Tämän
jälkeen tulivat papit taluttaen uhrieläimiä. Sitten seurasi kantopaareja
ja vaunuja, joissa kuljetettiin sotasaalis, tauluja, joihin voittajan
urotyöt oli kaiverrettu, ja ylhäisiä sotavankeja. Vihdoin tuli triumfin
viettäjä itse kullatuissa vaunuissa, neljän valkoisen hevosen vetämänä.
Hänen yllään oli purppurainen viitta, ja orja piti laakeriseppelettä
hänen päänsä päällä. Viimeisenä kulki sotajoukko laulaen ja
kajahdutellen ylistyshuutoja. Kansa sirotti kukkia kaduille, ja koko
kaupunki oli juhla-asussa.
● =Tarentumin sota (280–270).= Samnilaisten kukistumisen jälkeen tuli
Suur-Kreikan vuoro. Kreikkalaiset olivat jo veltostuneet eivätkä
sotilaina vetäneet vertoja roomalaisille. Siitä huolimatta _Tarentum_
uskalsi rakentaa riitaa Rooman kanssa. Kun Rooma tämän johdosta julisti
Tarentumille sodan, siirtokunta pyysi apua Epeiroksen kuninkaalta
_Pyrrhokselta_. Tämä noudatti kernaasti tarentumilaisten kutsua ja
purjehti joukkoineen Italiaan. — Nyt makedonialainen falangi ja
roomalainen legioona ensi kerran iskivät yhteen. Kahdessa ensi
taistelussa Pyrrhos voitti, sillä roomalaiset olivat tottumattomia
taistelemaan sotaelefantteja vastaan. Hän menetti kuitenkin itse niin
paljon väkeä, että huudahti onnentoivottajalle: »Vielä tällainen voitto,
niin olemme hukassa!» Kolmannessa taistelussa _Beneve´ntum_in
lähettyvillä sotaonni vaihtuikin. Roomalaiset ampuivat elefantteihin
palavia, tervaisiin tappuroihin käärittyjä nuolia. Tämä synnytti
epäjärjestystä Pyrrhoksen joukoissa. Illan tullen kuningas oli kärsinyt
täydellisen tappion. Vuonna 272 Tarentumin oli antauduttava ja pari
vuotta myöhemmin koko Suur-Kreikka oli alistettu Rooman valtaan.
□ =Pyrrhos ja Fabricius.= Kun roomalaiset olivat saaneet haltuunsa
Keski-Italian, he päättivät valloittaa Italian niemimaan eteläisenkin
osan. Siellä asui pääasiallisesti _kreikkalaisia_, jotka kaupallaan
olivat rikastuneet, mutta olivat myös veltostuneita. Kun he joutuivat
sotaan roomalaisia vastaan, he pyysivät avukseen kuningas _Pyrrhoksen_.
Tämä oli aikaisemmin ottanut osaa niihin sotiin, joita Aleksanteri
Suuren kuoltua sotapäälliköt kävivät keskenään. Tarentumilaiset
uskottelivat Pyrrhokselle, että roomalaiset olivat raakalaiskansaa,
barbaareja, jotka eivät kyenneet vastustamaan hyvin harjoitettuja
sotajoukkoja ja elefantteja. Seikkailunhaluinen Pyrrhos lähti Italiaan,
aikoen täällä hankkia samanlaista kuolematonta kunniaa kuin Aleksanteri
Suuri aikoinaan Persian retkellä. Mutta jo ensi taistelussa Pyrrhos sai
kokea, että tarentumilaisten kuvaus roomalaisista oli väärä. Rohkeina
roomalaiset soturit asettuivat oivallisesti järjestettyyn
taistelurintamaan. Katsellessaan tätä eräältä kukkulalta Pyrrhos
virkkoi: »Noiden barbaarien sotarintama ei näytä niinkään
barbaariselta». Kun taistelu alkoi, roomalaiset pelkäämättä kulkivat
joen yli ja ryhtyivät hyökkäykseen. Seitsemän kertaa he ryntäsivät
Pyrrhoksen sotajoukkoa vastaan syöstäkseen sen hajalle, mutta aina
heidät työnnettiin takaisin. Viimein Pyrrhos komensi taisteluun
oivallisen ratsuväkensä ja sotaelefanttinsa. Nähdessään nuo suuret
eläimet, jotka selässään kantoivat sotilailla täytettyjä torneja,
roomalaisten hevoset pelästyivät, ratsumiehet pakenivat hajallisina
ryhminä, ja koko sotajoukko joutui epäjärjestykseen. Pyrrhos oli päässyt
voitolle. Kun hän taistelun tauottua tarkasti taistelukenttää, hän
huomasi kaikkien kaatuneiden roomalaisten makaavan päät viholliseen
käsin. Tämän nähdessään Pyrrhos huudahti: »Jos olisin moisten soturien
päällikkö, olisin jo kukistanut koko maailman».
Kerran vielä Pyrrhos voitti roomalaiset, mutta kolmannessa taistelussa
hän kärsi musertavan tappion, ja Etelä-Italia joutui Roomalle v. 270 e.
Kr.
Roomalaisten yksinkertaiset tavat ja horjumaton rehellisyys herättivät
veltostuneissa kreikkalaisissa mitä suurinta kummastusta ja ihailua.
Varsinkin senaattori _Fabrĭ´ciuksen_ ylevä mielenlaatu teki Pyrrhokseen
syvän vaikutuksen. Kerran Fabricius saapui kuninkaan leiriin
keskustelemaan sotavankien vaihtamisesta. Tästä tapauksesta
kreikkalainen historioitsija _Plū´tarkhos_ kertoo seuraavasti: »Pyrrhos
pyysi köyhää Fabriciusta ottamaan vastaan rahasumman ystävyyden
merkiksi. Fabricius hylkäsi kuitenkin lahjan, ja kuningas jätti asian
sillensä. Seuraavana päivänä hän käski asettaa suurimman sotaelefantin
Fabriciuksen selän taakse verhon suojaan heidän keskustelunsa ajaksi.
Niin tehtiinkin. Kuninkaan antaessa merkin vedettiin esirippu syrjään,
ja samassa elefantti kammoksuttavasti rummuttaen kohotti kärsäänsä
Fabriciuksen pään yli. Tämä kääntyi levollisesti Pyrrhoksen puoleen ja
sanoi: ’Eläin vaikuttaa minuun tänään yhtä vähän kuin kulta eilen.’
Pyrrhos ei voinut tarpeeksi ihmetellä Fabriciuksen mielenlaatua. Hän
pyysikin Fabriciusta jäämään luokseen sotapäälliköksi ja
neuvonantajaksi. Mutta tämän kerrotaan vastanneen sävyisästi: ’Se ei
olisi sinulle, kuningas, edullista. Sillä ne, jotka nyt ihailevat sinua,
tahtoisivat, opittuaan tuntemaan minut, mieluummin minut kuninkaakseen
kuin sinut.’ Pyrrhos ei loukkaantunut tästä lauseesta. Päinvastoin hän
uskoi Fabriciukselle sotavankinsa, ja tämä lupasi lähettää ne takaisin,
sitten kun ne olivat käyneet omaisiaan tervehtimässä. Heidät lähetettiin
todellakin jonkin ajan kuluttua takaisin, ja senaatti määräsi
kuolemantuomion jokaiselle, joka jäi kotiin.» Edelleen Plutarkhos
kertoo, että Pyrrhoksen henkilääkäri tarjoutui Fabriciukselle
myrkyttämään kuninkaan sopivasta palkkiosta, mutta Fabricius ei
suostunut ehdotukseen, vaan lähetti lääkärin kirjeen Pyrrhokselle. Tämä
rankaisi lääkäriä, mutta vapautti roomalaisille palkinnoksi kaikki
sotavangit. Mutta roomalaiset eivät tahtoneet lunnaitta ottaa vastaan
sotavankeja vihollisen suosionosoituksena, vaan vapauttivat
vastalahjaksi yhtä suuren määrän kreikkalaisia sotavankeja.
Tarentumin sodan aikana Pyrrhos kerran lähetti erään etevän
kreikkalaisen puhujan Roomaan keskustelemaan rauhasta. Kun puhuja saapui
senaattiin, tuntui hänestä kuin hän olisi joutunut kuningasten
kokoukseen, niin arvokkailta läsnäolijat näyttivät. Useat senaattorit
lumoutuivat viekkaan kreikkalaisen puheesta ja olivat taipuvaisia
suostumaan hänen tarjoukseensa. Silloin nousi vanhuuttaan sokea _Appius
Claudius_, joka oli orjilla kannattanut itsensä tähän tärkeään
kokoukseen, ja puhkesi sanomaan: »Tähän saakka olen surrut sokeuttani;
nytpä tahtoisin olla kuurokin, ettei minun tarvitsisi kuulla teidän
pelkurimaisia ehdotuksianne». Kun Appius oli lopettanut voimakkaan
puheensa, kaikki olivat valmiit jatkamaan sotaa. Kreikkalaisen oli
vietävä Pyrrhokselle sana, etteivät roomalaiset aikoneet keskustella
rauhasta vihollisen kanssa, niin kauan kuin hän vielä oli Italiassa.
[Illustration:
_Kuva 97._ _Via Appia_ sekä takana Rooman kaupungin
vesijohdonjäännöksiä.
]
● =Miten Italiaa hallittiin.= Roomalaiset olivat pienenä vähemmistönä
kukistettujen kansojen keskuudessa. Sen tähden vaadittiin heiltä taitoa,
että he voisivat pitää koko Italian alamaisuudessa. Heidän
mielilauseensa oli: »Hajoita ja hallitse!» (dī´vide et i´mperā).
Muutamat kaupungit, jotka olivat auttaneet roomalaisia heidän
sotaretkillään, saivat mielensä mukaan järjestää sisäiset asiansa, mutta
toisia pidettiin kovassa sorronalaisuudessa. Näin he synnyttivät
eripuraisuutta ja kateutta voitettujen kesken, ja siten he saivat
estetyksi liittokuntien muodostumisen ja yhteiset kapinayritykset.
Mutta käyttivätpä roomalaiset muitakin keinoja valtansa ylläpitämiseksi.
Pitkin valtakuntaa perustettiin sotilassiirtoloita eli _kolonioita_,
joihin muutti asumaan Rooman kansalaisia. Ja valtakunnan eri osat
yhdistettiin toisiinsa lujilla _sotilasteillä_, jotka olivat niin
hyvästi rakennetut, että ne osittain vielä tänä päivänä ovat
käytännössä. Ensimmäinen ja huomattavin sotilastie oli Appius
Claudiuksen rakennuttama Vĭa Appia, joka johti Roomasta
etelään. — Näillä toimenpiteillä roomalaiset saivat lamautetuksi kaiken
vastarinnan. Vähä vähältä naapurikansat sulautuivat roomalaisiin, ja
vihdoin puhuttiin latinan kieltä yli koko Italian.