● =Plebeijien asema huononee.= Kuningasvallan lakatessa plebeijien asema
kävi entistä vaikeammaksi. Patriisit riistivät nyt kaiken vallan
itselleen. Plebeijit saivat tosin yhä olla läsnä kenturiakokouksissa,
mutta praetoreiksi heidän ei sallittu päästä. Sotia käytiin entistä
runsaammin, jonka vuoksi he köyhtymistään köyhtyivät. Kun patriisit
olivat sotaretkillä, heidän orjansa huolehtivat maanviljelyksestä, mutta
köyhillä plebeijeillä ei ollut varaa pitää orjia, ja sen tähden heidän
pienet tilansa joutuivat rappiolle sotien aikana. Heidän oli siitä
syystä pakko ottaa patriiseilta lainoja. Jolleivät he määräpäivänä
voineet suorittaa velkaansa, he joutuivat velkaorjuuteen. Kaiken lisäksi
vihollisilta anastetut pellot, jotka tehtiin _valtion maaksi_, jätettiin
kaikki patriisien viljeltäviksi, joten plebeijit jäivät saaliista
osattomiksi.
● =Kansantribuunit.= Vihdoin plebeijit rupesivat napisemaan ja olivat jo
tarttumaisillaan aseisiin patriiseja vastaan. Silloin oli patriisien
taipuminen, ja vähitellen plebeijit saivat toisen tärkeän oikeuden
toisensa jälkeen. Ensimmäiseksi heille tehtiin se myönnytys, että
kaupunginosien eli _trĭbuksien_ päämiehet, jotka valittiin
_tribuskokouksissa_, saivat kumota senaatin päätökset ja praetorien
toimenpiteet. Näitä tribuksien päämiehiä sanottiin _kansantribuuneiksi_.
Pitäessään jotain tehtyä päätöstä kansalle epäedullisena heidän ei
tarvinnut kuin lausua _vĕ´tō_ (kiellän), niin päätös menetti voimansa.
□ Jo kuningasvallan aikana oli Roomassa muodostunut kaksi kansanluokkaa,
_patriisit_ ja _plebeijit_. Patriisit olivat varakkaita
maanviljelijöitä, ja heillä oli hallussaan valtion virat. Plebeijit taas
olivat köyhiä käsityöläisiä tai pikkutilallisia, jotka eivät päässeet
senaattiin eli neuvostoon eivätkä valtion virkoihin. Plebeijien
taloudellinen tila oli huono, ja kun roomalaiset kävivät alinomaa sotia
naapurikansoja vastaan, niin se huononi huononemistaan. Plebeijienkin
täytyi näet tehdä sotapalvelusta, ja heidän sotaretkillä ollessaan
pellot jäivät viljelemättä.
Kerran vihollisen uhatessa Roomaa syöksyi torille velkavankeudesta
karannut sodassa kunnostautunut ja sen johdosta päällikön asemaan
kohonnut plebeijisoturi, rääsyihin puettuna, tukka hajallaan ja
rääkkäyksen verijäljet ruumiissa. Hän kertoi, että hän oli ottanut osaa
lähes 30 taisteluun, jona aikana hänen talonsa oli ryöstetty ja
poltettu, hänen oli täytynyt tehdä velkaa henkensä pitimiksi ja viimein
velkamiehet olivat teljenneet hänet vankilaan, kun hän ei kyennyt
velkaansa maksamaan. Nähdessään entisen urhoollisen päällikkönsä noin
kurjassa tilassa plebeijit alkoivat nurista ja kieltäytyivät lähtemästä
sotaan. Konsuli lupasi nyt huojentaa velkavankien tilaa. Plebeijit
tyytyivät siihen ja lähtivät vihollista vastaan. Mutta sodan päätyttyä
sama kurja tila uusiutui. Vihdoin plebeijien kärsivällisyys loppui.
Roomalaiset historioitsijat kertovatkin plebeijien ryhtyneen suorastaan
kapinaan, ennen kuin patriisit tekivät myönnytyksiä. Eräänä päivänä,
Rooman ollessa parhaillaan sodassa muuatta naapurikansaa vastaan,
plebeijit marssivat kaupungista, sijoittuen _Pyhälle vuorelle_ parin
peninkulman päähän Roomasta. Sinne he aikoivat perustaa oman valtion.
Pelästyneinä patriisit lähettivät kansan puheille _Menē´nius Agri´ppa_n
johtaman lähetystön. Tämä plebeijien suosima ylimys kertoi
kokoontuneelle kansalle seuraavan jutun: »Kerran kaikki ruumiin jäsenet
tekivät kapinan vatsaa vastaan. Ne valittivat, että vatsa yksin
suloisessa levossa nautti sen, mitä muut ahkeralla työllä ansaitsivat.
Senpä tähden ne heittäytyivät toimettomiksi; kädet eivät vieneet ruokaa
suuhun, hampaat eivät sitä purreet, ja kaikki muut jäsenet olivat
samaten lakossa. Mutta kun vatsa ei enää saanut ravintoa, koko ruumis
alkoi nääntyä, ja kaikki jäsenet heikkenivät. Silloin ne huomasivat
vatsan merkityksen ja heittivät mielettömän tuumansa.»
Plebeijit ymmärsivät Meneniuksen vertauksen ja palasivat Roomaan.
Kuitenkin patriisien täytyi tehdä heille eräitä myönnytyksiä.
Velkavankien tuli päästä vapaiksi, eikä vast´edes saanut ketään velan
tähden vangita. Lisäksi tuli plebeijien joka vuosi saada omissa
kokouksissaan valita _kansantribuuneiksi_ sanottuja virkamiehiä. Näiden
tuli valvoa, ettei plebeijeille tehty vääryyttä. Kansantribuuneilla ei
ollut kuten muilla Rooman virkamiehillä erityistä virkapukua, ja
senaatissa asetettiin heille vain puinen penkki kokoushuoneen ovelle.
Mutta heille annettiin tieto senaatin päätöksistä. Jos päätökset olivat
heidän mielestään plebeijeille vahingolliset, niin he lausuivat vain
sanan _vĕ´tō_ (kiellän), ja ne olivat mitättömät. Samoin täytyi
konsulien peruuttaa kansankokoukselle tekemänsä ehdotus, jos
kansantribuuni lausui siitä veto-sanansa. Täten tribuunit saattoivat
estää sotaväen kutsunnat ja veronkannon sekä muut hallitustoimet, jos ne
tuottivat plebeijeille vahinkoa.
Tribuunit julistettiin loukkaamattomiksi. Jos joku teki heille
väkivaltaa, niin hän joutui lainsuojattomaksi ja jumalain vihan
alaiseksi. Heidän talonsa olivat avoinna yöt päivät, jotta plebeijit
aina voisivat tulla pyytämään heidän suojelustaan. Virkavuotenaan he
eivät saaneet poistua kaupungin muurien ulkopuolelle.
Tämän perästä plebeijit jatkoivat kansantribuunien johtamina taisteluaan
patriiseja vastaan, kunnes saavuttivat samat oikeudet kuin patriiseilla
oli.
□ =Coriolanus.= Pakosta eivätkä mielisuosiosta patriisit olivat
myöntäneet plebeijeille oikeuden valita kansantribuuneja etujansa
valvomaan. Moni patriisi tunsi ylpeää suuttumusta näitä uusia
virkamiehiä kohtaan. Niiden joukossa oli rohkea ylimys, nimeltä
_Coriolā´nus_. Hän oli taistellut urhoollisesti erästä viholliskansaa
_volskeja_ vastaan ja saavuttanut kansalaistensa kunnioituksen. Mutta
Coriolanus oli tyly ja kova köyhälle kansalle. Kaikkein vähimmän hän
saattoi kärsiä kansantribuuneja. Kun siis Roomassa vallitsi viljan puute
ja varsinkin plebeijit näkivät nälkää, niin hän neuvoi senaattia, ettei
se jakaisi viljaa, ennen kuin plebeijit olivat panneet viralta
kansantribuuninsa ja lakkauttaneet koko toimen. Tämän johdosta hänen
nauttimansa kunnioitus pian muuttui vihaksi. Vihdoin hänet karkotettiin
maanpakoon Roomasta.
Loukkaantuneena Coriolanus vannoi kostavansa roomalaisille. Hän pakeni
volskien, Rooman vihollisten, luo ja lupasi saattaa heidät voitolle
taistelussa roomalaisia vastaan. Volskit valitsivat hänet päällikökseen
ja hyökkäsivät hävittäen Rooman alueelle. Roomalaisille tuli hätä
käteen, sillä he eivät olleet sotaan varustautuneita. Senaatti lähetti
hätääntyneenä sanansaattajia anomaan Coriolanukselta rauhaa, luvaten
juhlallisesti saattaa hänet kaikkiin entisiin oikeuksiinsa. Mutta
Coriolanus ajoi lähettiläät pilkaten takaisin. Samalla tavalla hän
kohteli pappeja, jotka pyhiin vaatteisiin puettuina ja kantaen pyhiä
astioita saapuivat hänen puheilleen.
Silloin muutamia jalosukuisia roomalaisnaisia riensi Coriolanuksen
äidin, vanhan _Vetū´ria_n luo pyytäen häntä lähtemään poikaansa
taivuttamaan. Veturia lähtikin ottaen mukaansa Coriolanuksen puolison ja
lapset. Vanha äiti lankesi polvilleen poikansa eteen, vuoroin rukoillen
ja moittien. Kun äiti vihdoin vihastuneena kysyi, pitikö hänen olla
isänmaanpetturin synnyttäjä, suli miehen sydän. Hän lankesi äitinsä
kaulaan ja huudahti: »Oi, äiti, äiti! Rooman olet pelastanut, mutta
poikasi menettänyt.»
Coriolanus antoi volskeille käskyn peräytyä, mutta suuttuneina he
riistivät häneltä hengen.
□ =Cincinnatus.= Suuren vaaran uhatessa senaatti toisinaan valitsi
_diktaattorin_, jolla oli rajaton valta. Ei kukaan kuitenkaan saanut
olla diktaattorina kauemmin kuin kuusi kuukautta.
Kun roomalaiset olivat sodassa _aeqvejä_ [ēkvit] vastaan, oli vihollisen
onnistunut saartaa koko Rooman armeija konsuleineen. Ainoa, joka tässä
hädässä tuntui voivan pelastaa kaupungin, oli _Cincinnā´tus_-niminen
jaloluontoinen patriisi, ja senaatti nimitti hänet diktaattoriksi. Kun
airuet saapuivat ilmoittamaan Cincinnatukselle asiasta, oli hän
parhaillaan kyntämässä peltoaan. Cincinnatus muutti kiireellisesti pukua
ja lähti sitten Roomaan. Koottuaan siellä olevat sotamiehet hän marssi
vielä samana yönä aeqvejä vastaan, antaen kunkin miehen kuljettaa
mukanaan kaksitoista vallituspaalua. Perille päästyään roomalaiset
loivat multavallin aeqvien aseman ympäri ja vahvistivat vallin
paaluilla. Samalla he kohottivat sotahuudon, jonka johdosta aeqvien
piirittämä sotajoukonosasto teki hyökkäyksen. Ennen pitkää aeqvit, joita
ahdistettiin kahdelta puolen, huomasivat asemansa niin vaikeaksi, että
heidän oli antautuminen. Voitetun sotajoukon Cincinnatus pakotti
kulkemaan ikeen alta. Asetettiin kaksi keihästä pystyyn maahan ja kolmas
sidottiin vaakasuoraan niiden väliin, joten muodostui matala portti.
Siitä täytyi vihollisten kumartuneina kulkea yksitellen läpi. Ikeen alta
kulkeminen oli suurin häpeä, mikä saattoi tulla sotajoukon osaksi.
[Illustration:
_Kuva 92._ Senaatin airuet ilmoittamassa Cincinnatukselle, että hänet
on nimitetty diktaattoriksi.
]
Lopetettuaan sodan näin nopeasti Cincinnatus 16 päivän kuluttua luopui
diktaattorin vallasta ja palasi peltotöihinsä.
● =Kahdentoista taulun lait (449).= Kansantribuunit ryhtyivät kohta
tarmokkaaseen työhön kansan tilan parantamiseksi. Roomassa ei ollut
tähän saakka kirjoitettuja lakeja, minkä tähden praetorit, jotka
tuomitsivat vanhan perinnäistavan mukaan, saattoivat menetellä
mielivaltaisesti. Kansantribuunit saivat aikaan sen, että lakien
kirjoittamista varten valittiin kymmenen patriisia, joita sanottiin
_dekemvireiksi_. Kahdessa vuodessa he suorittivat työnsä. Lait
kaiverrettiin kahteentoista vaskitauluun, jotka asetettiin Forumille
kaikkien nähtäviksi (449). Näitä lakeja sanottiin _kahdentoista taulun
laeiksi_. Uudet lait myönsivät plebeijeille monta oikeutta, joita heillä
ei aikaisemmin ollut. Niinpä ei ketään enää saanut tehdä velkojen tähden
orjaksi.
● =Plebeijit saavuttavat täydellisen tasa-arvon.= Lakien kirjoittamisen
jälkeen kesti vielä pari sataa vuotta taisteluja säätyluokkien välillä.
Vähä vähältä ylimysten oli tehtävä myönnytyksiä. Muun muassa poistettiin
patriisien ja plebeijien välillä vallinnut aviokielto. Sen jälkeen
plebeijit saivat oikeuden päästä konsuleiksi ja praetoreiksi sekä
kaikkiin muihin valtion virkoihin. Hyvin suuresti plebeijien
vaikutusvalta lisääntyi, kun tribuskokoukselle annettiin oikeus päättää
koko kansaa koskevista asioista, sillä tässä kokouksessa äänestettiin
pääluvun mukaan, joten plebeijeillä oli enemmistö. N. v. 280 e. Kr.
plebeijit vihdoin olivat saavuttaneet melkein täydellisen tasa-arvon
patriisien kanssa. Tämän jälkeen patriisit vielä säilyttivät
yksinoikeutensa muutamiin pappisvirkoihin.
● =Rooman virkamiehet.= Säätyriitain aikana Rooman valtakunta oli
alueeltaan ja väkiluvultaan kasvanut niin suureksi, etteivät konsulit ja
praetorit enää ehtineet suorittaa kaikkia tehtäviä, vaan heidän
rinnalleen valittiin joukko muitakin virkamiehiä. Seuraavat olivat enin
arvossa pidetyt:
_Censorien_ virka oli arvokkain ja siihen asetettiin vain entisiä
konsuleja. Censorit valittiin joka viides vuosi. Heidän tehtävänään oli
valvoa roomalaisten tapoja sekä jakaa kansalaiset kenturioihin ja
nimittää senaattorit.
_Konsulit_ toimivat hallituksen johtajina ja sotajoukon päällikköinä.
_Praetorit_ olivat ylituomareita.
_Kansantribuunit_ olivat alemman kansan puoltomiehiä.
_Aedilit_ [ēdīli] panivat toimeen uskonnolliset juhlat ja yleiset huvit
sekä valvoivat yleistä järjestystä.
_Quaestorit_ [kvēstori] olivat valtion rahastonhoitajia.
Kaikki luetellut virkamiehet paitsi kansantribuunit valittiin
kenturiakokouksessa. Virka-aika kesti vain yhden vuoden; censorit
valittiin kuitenkin pitemmäksi aikaa. Suuren vaaran uhatessa katsottiin
tarpeelliseksi antaa kaikki valta yhdelle ainoalle miehelle. Silloin
nimitettiin kuudeksi kuukaudeksi _diktaattori_, jolla oli rajaton valta.