● =Rooma ja Karthago.= Tarentumin sodan jälkeen oli Välimeren ympärillä
viisi suurvaltaa: Egypti, Syyria, Makedonia, Karthā´go ja Rooma.
Viimeksimainittu ei kuitenkaan tyytynyt jakamaan valtaa muiden kanssa,
vaan se tahtoi saada koko tunnetun maailman hallittavakseen. Sen tähden
oli sota muiden suurvaltojen kanssa välttämätön.
Ensimmäiseksi sota puhkesi Karthagon ja Rooman välillä. Karthago oli
Aleksandrian rinnalla maailman rikkain kaupunki. Siellä oli suuria
tehtaita. Kauppiasten karavaanit kulkivat kauas Afrikan sisämaahan ja
heidän laivansa liikkuivat Välimeren kaikissa osissa. Kaupunki oli
hallitusmuodoltaan tasavalta. Palkkajoukoillaan se oli vallannut
Pohjois-Afrikan rannikon koko länsipuoliskon, osan Sardiniaa ja Korsikaa
sekä läntisen Sisilian. Kun Roomakin tahtoi saada jalansijaa Sisiliassa,
lännen molemmat suurvallat joutuivat ilmitaisteluun.
● =Ensimmäinen puunilaissota (264–241).= Roomalaiset sanoivat Karthagon
asukkaita puunilaisiksi, ja sen tähden Karthagoa vastaan käytyjä sotia
sanotaan _puunilaissodiksi_. Ensimmäinen näistä kesti yli 20 vuotta
(264–241). Roomalaiset olivat tähän saakka taistelleet vain
maajoukoilla, mutta nyt heidän täytyi hankkia laivasto. Suurin
ponnistuksin he saivatkin sen rakennetuksi, voittivat Karthagon _Mylae_n
[my̆´lē] taistelussa ja pakottivat sen rauhanteossa luovuttamaan
Sisilian saaren, josta tehtiin Rooman ensimmäinen _maakunta_ eli
_provinssi_.
□ Kun Italia oli valloitettu, roomalaiset rupesivat levittämään
valtaansa Sisiliaan. Siellä he joutuivat taisteluun karthagolaisten eli
puunilaisten kanssa. Niin alkoivat vuonna 264 e. Kr. _puunilaissodat_.
Karthagolaisilla oli suuria viisikantisia kolmensadan miehen soudettavia
laivoja. Sen tähden he sanoivatkin ylpeästi: »Roomalaiset eivät uskalla
pestä käsiään meressä pyytämättä meiltä lupaa.» Mutta maasotajoukon
laita oli toinen. Siinä oli monenlaista väkeä; afrikkalaiset ratsastivat
pienillä virkuilla hevosilla, joille he levittivät satulaksi leijonan
taljan; gallialaiset heiluttivat suuria kahdella kädellä hoidettavia
miekkojaan; saarien asukkaat viskasivat lyijykuulia lingoillaan. Mutta
kaikki nämä joukot olivat pestattuja; karthagolaiset itse toimivat vain
päällikköinä. Sen tähden maajoukko oli heikko verrattuna Rooman
sotajoukkoon.
[Illustration:
_Kuva 98._ Roomalaisen kaksisoutuisen sotalaivan keula.
]
Roomalaiset ymmärsivät kuitenkin, että sota oli ratkaistava merellä,
jonka tähden he päättivät hankkia itselleen laivaston. Mutta he olivat
suuressa pulassa, kun eivät tienneet, minkä näköisiä sotalaivat olivat
ja miten ne oli rakennettava. Silloin eräs karthagolainen laiva
haaksirikkoutui Italian rannikolle. Roomalaiset ottivat sen mallikseen,
ja sen mukaan he rakensivat toista sataa alusta. Tottumattomia kun
olivat liikkumaan merellä, he eivät kuitenkaan saaneet laivastollaan
sanottavia aikaan. Silloin he keksivät sellaisen keinon, että
kiinnittivät kuhunkin laivaan laskusillan. Saapuessaan vihollislaivaston
luo he laskivat laskusillat alas, niin että niiden päässä olevat terävät
raudat iskeytyivät vihollislaivaan. Kun alukset olivat kytketyt yhteen,
roomalaiset riensivät kaksi rinnan laskusiltaa pitkin vihollisten
laivaan. Siten taistelu muuttui maataistelun kaltaiseksi.
Näin varustetulla laivastolla roomalaiset saivat voiton
karthagolaisista, uskalsipa konsuli _Regulus_ lähteä Afrikkaankin
vihollista ahdistamaan. Hän valloitti siellä monta kaupunkia ja saapui
vihdoin Karthagon edustalle. Mutta silloinpa sotaonni kääntyi.
Reguluksen joukot voitettiin, ja hän itse joutui karthagolaisten
vangiksi.
Kun karthagolaisilla ei kuitenkaan sodan jatkuessa ollut pysyvää
menestystä, he olivat halukkaat rauhaan ja lähettivät Reguluksen Roomaan
neuvottelemaan rauhasta sekä vankien vaihtamisesta. Lähtiessään hän
vannoi palaavansa, jos hänen ei onnistuisi saada asiaa toimeen. Roomaan
tultuaan Regulus, tietäen hyvin, mikä kova rangaistus häntä odottaisi,
jos hän tyhjin toimin palaisi Karthagoon, kehoitti innokkaasti
kansalaisiaan jatkamaan sotaa. Senaatti hylkäsikin rauhantarjouksen, ja
Regulus palasi kuulematta omaistensa rukouksia Karthagoon, jossa hänet
kertoman mukaan kidutettiin kuoliaaksi.
Sodan päätyttyä roomalaiset saivat _Sisilian_, josta tuli Rooman
_ensimmäinen maakunta_.
● =Toinen puunilaissota (218–201).= Muutamia vuosia ensimmäisen
puunilaissodan jälkeen roomalaiset riistivät keskellä rauhaa Karthagolta
Sardinian ja Korsikan, joista he tekivät toisen maakuntansa. Nämä
tappiot eivät kuitenkaan sanottavasti heikentäneet Karthagoa, joka sen
sijaan valtasi Pyreneitten niemimaan koko kaakkoisen osan. Täällä oli
karthagolaisten päällikkönä taitava _Hannibal_, joka oli ottanut Rooman
kukistamisen elämäntehtäväkseen. Kun Karthagon ahnaat kauppiaat eivät
tahtoneet aloittaa sotaa, Hannibal hävitti erään Roomalle ystävällisen
kaupungin Espanjassa, saaden täten roomalaiset julistamaan sodan. Näin
alkoi _toinen puunilaissota_ (218–201).
[Illustration:
_Kuva 99._ Hannibal.
]
Roomalaiset aikoivat lähettää sotajoukon niin Afrikkaan kuin Espanjaan,
mutta Hannibal sai tämän aikeen estetyksi itse rientämällä maitse
Pyreneitten ja Alppien yli Italiaan, jonne hän saapui äkkiarvaamatta
roomalaisten suureksi hämmästykseksi. Ne sotajoukot, jotka roomalaiset
lähettivät häntä vastaan, hän voitti toisen toisensa jälkeen.
Hätääntynyt senaatti nimitti diktaattorin, mutta tämänkään ei onnistunut
voittaa Hannibalia.
□ Menetettyään Sisilian karthagolaiset etsivät korvausta Espanjasta.
Sinne purjehti ylhäissukuinen _Hamilkar_, joka valloitti suuren osan
tuota hopearikasta niemimaata. Hamilkarin lähtiessä Espanjaan hänen
9-vuotias poikansa _Hannibal_ pyysi päästä isänsä mukaan sotaretkelle.
Isä suostui poikansa pyyntöön, mutta vei hänet sitä ennen ylijumalan
alttarin juurelle, jossa kehoitti häntä vannomaan, että hän ikuisesti
vihaisi roomalaisia. Hannibal vannoi valan, jonka uskollisesti piti
hamaan kuolemaansa saakka.
Isänsä ja lankonsa kuoltua Hannibal tuli Karthagon sotajoukkojen
ylipäälliköksi. Hän oli silloin vasta 26 vuoden ikäinen, mutta kumminkin
täysin tehtäväänsä kypsynyt. Vartaloltaan hän oli kookas ja ryhdikäs,
hänellä oli terävä katse ja kauas kantava ääni. Ei mikään vaara voinut
häntä pelottaa, ja hän oli karaistunut kestämään pakkasta ja hellettä,
nälkää ja janoa. Yksinkertaiset elämäntavat ylläpitivät hänen
kestävyyttään. Sivistyksessä hän oli parhaiden aikalaistensa tasalla, ja
nerokkaasti hän osasi järjestää sekä sotaretket että valtioasiat.
Sotamiehet rakastivat häntä kuin isää, ja päällikkönä hän etsii
vertaistaan maailmanhistoriasta.
Uskollisena valalleen Hannibal rupesi tultuaan ylipäälliköksi
rakentamaan riitaa roomalaisten kanssa. Hän valloitti Rooman liitossa
olevan _Saguntum_in kaupungin. Tämän johdosta senaatti vaati Karthagon
hallitusta luovuttamaan Hannibalin tai julistamaan sodan. Kun Karthagon
neuvoskunta epäröi, niin Rooman lähettiläs kääri viittansa kokoon ja
virkkoi: »Tässä on sota ja rauha, valitkaa!» Neuvoskunta vastasi: »Anna
kumman tahdot!» »Olkoon sitten sota!» oli roomalaisen vastaus. Niin
alkoi _toinen puunilaissota_ v. 218.
Yllättääkseen vihollisen hänen omassa maassaan Hannibal päätti viedä
Espanjassa olevat joukkonsa Gallian kautta ja Alppien yli
Pohjois-Italiaan.
Sotajoukon johdattaminen Alppien yli oli kumminkin vaikea, jopa
uhkarohkea teko. Gallialaisten oppaiden saattamana Hannibal kulki Pienen
S:t Bernhardin kautta. Syksy oli jo tulossa, ja korkeimmat solatiet
alkoivat olla lumen peitossa. Lännestä noustaessa Alpit ovat
suhteellisen loivat, joten itse nousu solaan ei tuottanut sanottavia
vaikeuksia. Sitä enemmän häiritsivät vihamielisten vuoristokansojen
salaväijytykset. Kun sotajoukko yhdeksän päivän jälkeen oli saapunut
autiolle solaylänteelle Mont Blancin juurelle, sotilaat jo olivat lopen
uupuneet. Rohkaistakseen heidän mieltään Hannibal vei heidät eräälle
kielekkeelle, josta he näkivät vihannan Italian leviävän silmiensä
eteen. Annettuaan sotajoukon jonkin verran levätä Hannibal ryhtyi
laskeutumaan laaksoihin. Tämä oli paljon vaikeampaa kuin nousu vuorille,
sillä Alpit viettävät jyrkästi Po joen laaksoon. Useasti miehet
liukastuivat kapeilta po-luilta ja suistuivat suin päin syvyyteen.
Jalkaväki tuli kuitenkin jotenkuten toimeen, mutta vaikeampi oli
kuljettaa kuormastoa, ja kaikkein enimmän huolta tuottivat suuret ja
kömpelöt sotaelefantit. Eräässä kohdassa oli kuljettava jyrkästi
viettävän lumikentän poikki. Hanki ei kannattanut hevosia ja
elefantteja, vaan ne vaipuivat kuin loukkuun eivätkä lopulta päässeet
kulkemaan eteenpäin enempää kuin taaksepäinkään. Ihmisiä taas hanki
kylläkin kannatti, mutta rinne oli niin jyrkkä, että jalkamiehet
liukastuivat, ja aina kun pyrkivät polviensa varassa nousemaan pystyyn,
he liukuivat vain alemmas. Suurella vaivalla saatiin rakennetuksi
lumikentän yli tie, jota pitkin sotajoukko pääsi etenemään. Kaksi
viikkoa kesti matka Alppien yli, ja sen aikana kolmas osa sotajoukkoa
joutui hukkaan.
Hannibalin sotataito korvasi kuitenkin kärsityt tappiot. Hän sai
istutetuksi sotamiehiinsä erinomaisen innostuksen ja alttiuden,
antautumalla kaikkiin niihin kärsimyksiin kuin hekin; hän söi heidän
yksinkertaista ruokaansa, marssi jalkaisin heidän rinnallaan ja nukkui
taivasalla. Vihollisten asemat ja suunnitelmat hän ymmärsi saada
selville vakoojien avulla. Ei kukaan vakoilussa vetänyt vertoja hänelle
itselleen. Valepuvussa ja tekoparta leuassa hän kävi Italian
kaupungeissa ja keskusteli sujuvalla latinan kielellä asukkaiden kanssa.
Roomalaiset lähettivät kolme suurta sotajoukkoa Hannibalia vastaan,
mutta hän voitti ne kaikki. Diktaattoriksi valittu _Fă´bius Mā´ximus_ ei
uskaltanut antautua julkitaisteluun Hannibalin kanssa, vaan seurasi aina
vihollisen kintereillä vaikeuttaen ruuan hankinnan ja tuottaen hänelle
pienempiä vaurioita, missä saattoi. Fabiuksen omituinen sodankäyntitapa
ei miellyttänyt roomalaisia, jotka alkoivat sanoa häntä
»vitkastelijaksi» (Cunctā´tor).
Kerran oli Fabius saamaisillaan vangituksi koko Hannibalin sotajoukon.
Oppaat veivät näet Hannibalin harhaan. Äkkiä hän huomasi olevansa
suljettuna vuorien ympäröimään umpilaaksoon. Harjanteilla näkyi kaikilla
puolin roomalaisia sotilaita. Mutta Hannibal sidotutti vitsakimppuja
2,000 naudan sarviin; yöllä sytytettiin vitsat palamaan ja mylvien
naudat hyökkäsivät harjannetta ylös. Roomalaiset, jotka nähdessään nuo
tulta syöksevät hirviöt luulivat itse hornan henkien olevan liikkeellä,
aivan tyrmistyivät. Sitten kyllä selvisi, että kysymyksessä oli ihmisten
keksimä sotajuoni, mutta luullen vihollisjoukon tekevän äkkirynnäkön he
joka puolelta kiiruhtivat uhatulle kohdalle. Sillä välin Hannibalin
joukot livistivät vastakkaiselta taholta tiehensä.
● Kun diktaattorin virka-aika oli kulunut umpeen, valittiin taas
konsulit. Nämä päättivät vielä kerran koettaa sotaonnea. _Cannae_n
[ka´nnē] taistelussa sotajoukot törmäsivät yhteen, mutta taaskin
Hannibal sai loistavan voiton. Sotatanterella 70,000 roomalaista makasi
kuolleena, niiden joukossa toinen konsuli ja 80 senaattoria. Nyt kaikki
luulivat Hannibalin rientävän suoraan pääkaupunkia valloittamaan. Rooman
valtasi suunnaton kauhu. Vielä vuosisatojen kuluttua asukkaat sanoivat
toisilleen: »Hannibal on porttien edessä» (Hannibal ad po´rtās), kun
odottivat suurta onnettomuutta. Hannibal ei kuitenkaan saapunut, vaan
katsoi tarpeelliseksi ensin saada puolelleen Italian kansat.
Vaikka asema tuntui epätoivoiselta, roomalaiset eivät kuitenkaan
lannistuneet. He ponnistivat viimeiset voimansa saadakseen vielä
sotajoukon kokoon; orjia ja pahantekijöitäkin asetettiin riveihin.
Karthagon kauppiaat eivät puolestaan lähettäneet Hannibalille tarpeeksi
apujoukkoja, koska pitivät tärkeämpänä jatkaa taistelua Espanjassa.
Hannibalin joukot hupenivat päivä päivältä. Liittolaiset alkoivat luopua
hänestä. Vihdoin hänen täytyi karvastelevalla mielellä vetäytyä Italian
eteläisimpään niemimaahan, jonne hän varustautui niin lujasti, että hän
vielä vuosikausia saattoi tehdä vastarintaa roomalaisille.
Tämän sodan roomalaisista sotapäälliköistä oli _Scīpio_ onnekkain.
Hannibalin taistellessa Italiassa hän valloitti Espanjan roomalaisille.
Lähtipä hän vihdoin Afrikkaan hätyyttämään Karthagoa sen omilla
tanterilla. Nyt vihdoinkin Karthagon kauppaylimyksille tuli hätä käteen.
He lähettivät pikaisesti sanan Hannibalille Italiaan, että hänen
viipymättä oli palattava Karthagoa puolustamaan. Hannibal noudatti
käskyä. _Ză´ma_n luona sotajoukot iskivät yhteen. Verisen taistelun
jälkeen roomalaiset saivat voiton. Karthagon oli pakko suostua rauhaan,
joka lopetti sen mahtavuuden. Se luopui Espanjasta, joka tehtiin Rooman
maakunnaksi, luovutti laivastonsa roomalaisille, lupasi olla ryhtymättä
sotaan ilman Rooman suostumusta ja maksoi suunnattoman rahasumman.
□ =Arkhimedes.= Niiden kaupunkien joukossa, jotka olivat menneet
Hannibalin puolelle hänen menestyksensä päivinä, oli Syrakusa. Sen
tähden roomalaiset, kun sotaonni taas kääntyi heille suosiolliseksi,
ryhtyivätkin kohta piirittämään tätä kaupunkia. Syrakusassa eli pu-heena
olevaan aikaan etevä fysiikan tutkija _Arkhimē´dēs_. Hänen keksimillään
sotakoneilla piti kaupunki kauan puoliaan. Kun roomalaisten laivat
lähestyivät kaupungin muuria, niin sieltä hinattiin alas suurilla
koukuilla varustettuja rautavitjoja; ne tarttuivat laivoihin, joiden
perät kohotettiin konevoimalla ylös, keulain painuessa veden alle. Näitä
koneita sanottiin »rautakäsiksi». Maan puolelle Arkhimedes asetti
keksimiään heittokoneita, jotka viskasivat milloin nuoli- ja
keihästuiskun, milloin mahdottoman isoja kivilohkareita. Niillä
murskattiin muurinsärkijät ja tuhottiin miehet.
Näin Syrakusa piti puoliaan kolmatta vuotta. Vihdoin roomalaiset saivat
sen ylläköllä valtaansa. Eräs roomalainen sotilas tunkeutui Arkhimedeen
puutarhaan, jossa tutkija parhaillaan istui hiekkaan piirtämiensä
mittausopillisten kuvioiden ääressä. Nähdessään vieraan tulevan
Arkhimedes huusi: »Älä riko ympyröitäni!» Oppimaton sotilas ei
kuitenkaan ymmärtänyt tällaista puhetta, vaan pisti suutuksissaan
Arkhimedeen kuoliaaksi.
□ =Zaman taistelu. Hannibalin loppuvaiheet.= Kauan Hannibal taisteli
onnekkaasti roomalaisia vastaan, mutta heidän vastarintaansa hän ei
voinut lopullisesti musertaa. Hävittyään he panivat pystyyn uusia
legioonia, kun taas Hannibal ei saanut tarvittavia apujoukkoja
Karthagosta. Vihdoin nuori, urhokas _Scīpio_ lähti meren yli Afrikkaan
ahdistaakseen vihollista sen omalla alueella. Silloin Hannibal sai
käskyn saapua Karthagoa puolustamaan. Karvain mielin hän lähti Italiasta
lausuen katkerana: »Eivät roomalaiset Hannibalia voittaneet, vaan
Karthagon neuvoskunta.»
Hannibal tapasi vihollisen _Ză´ma_n luona, muutaman päivän matkan päässä
Karthagosta. Hyvin tietäen, että ratkaiseva taistelu oli tulossa, ja
tuntien sotavoimainsa heikkouden Hannibal halusi neuvotteluilla sopia
vihollisen kanssa. Nuo aikansa suurimmat sotapäälliköt kohtasivat
toisensa sotajoukkojensa nähden. Scipio oli nuori, kookas ja koko
olennoltaan uljas; Hannibal taas monien rasitusten, huolien ja
pettymysten vanhentama. Hetken kumpikin oli vaiti. Vihdoin Hannibal
aloitti keskustelun. Muistuttaen sotaonnen häälyväisyydestä hän tarjosi
rauhaa. Mutta kun sen ehdoksi pantiin karthagolaisten täydellinen
antautuminen, Hannibal vetosi aseiden ratkaisuun. Taistelu alkoi. Nyt
niinkuin ennenkin Hannibal johti joukkojansa erinomaisella
päällikkötaidolla. Mutta hänen parhaat miehensä olivat kaatuneet
Italiassa, ja uudet harjaantumattomat joukot eivät kyenneet pitämään
puoliaan roomalaisten legioonain rynnätessä. Elefantit joutuivat
hämmennyksiin, apujoukot pakenivat. Sotajoukkonsa tähteet Hannibal
pelasti Karthagon muurien suojaan. Rauhan ehdot olivat kovat. Karthagon
täytyi luopua Espanjasta, antaa viholliselle sotalaivansa, jotka Scipio
poltti, sekä maksaa suunnaton rahasumma.
Rauhanteon jälkeen Hannibal väsymättä toimi kotikaupunkinsa
vaurastuttamiseksi. Tämä herätti roomalaisissa pelkoa, ja he vaativat
häntä jätettäväksi heidän käsiinsä. Silloin Hannibal katsoi parhaaksi
paeta. Hän eli sitten itämaiden hoveissa, koettaen kaikkialla kiihottaa
hallitsijoita Roomaa vastaan. Hän ei kuitenkaan ollut täällälään
roomalaisten vainolta turvassa. Kun hän sai tietää, että hänet jo oli
kavallettu vainoojilleen, hän otti myrkkyä, jota hänellä aina oli
mukanaan. Hänen viimeiset sanansa olivat: »Tahdon päästää roomalaiset
heidän pelostaan, koskeivät he voi antaa vanhan miehen kuolla rauhassa.»
[Illustration:
_Kuva 100._ Scipio nuorempi.
]
● =Kolmas puunilaissota (149–146).= Huolimatta tappioistaan ja ankarista
rauhanehdoista Karthago vähitellen pääsi voimistumaan. Roomalaiset
alkoivat pelätä, että se vielä kerran voisi käydä heille vaaralliseksi.
Varsinkin eräs vanha _Că´to_ niminen senaattori kiihotti roomalaisia
tätä heidän kilpailijaansa vastaan. Lausuipa hän senaatin kokouksessa
mielipiteensä mistä asiasta tahansa, niin aina hän lopetti puheensa
sanoilla: »Muutoin olen sitä mieltä, että Karthago on hävitettävä.» Cato
sai vihdoin roomalaiset julistamaan sodan kilpailijalleen.
Karthagolaiset tahtoivat kuitenkin säilyttää rauhan millä hinnalla
tahansa. Roomalaiset vaativat silloin kaupungin arvokkaimpia miehiä
panttivangeiksi ja sitten kaikki kaupungissa olevat aseet.
Karthagolaiset suostuivat molempiin vaatimuksiin. Mutta kun roomalaiset
sen jälkeen määräsivät heidät hävittämään kaupunkinsa ja siirtämään sen
puolitoista peninkulmaa sisämaahan, he päättivät mieluummin yrittää
vastarintaa. Yötä päivää taottiin uusia aseita, ja orjat vapautettiin ja
tehtiin kansalaisiksi. Kun roomalaiset kävivät ryntäämään, he ihmeekseen
huomasivat, että heillä olikin edessään lujasti varustettu ja hyvin
aseistettu kaupunki. Vasta kolmen vuoden piirityksen jälkeen _Scipio_
nuoremman onnistui valloittaa Karthago. Useimmat asukkaat tapettiin;
toiset joutuivat orjiksi. Itse kaupunki hävitettiin perustuksiaan
myöten. Karthagolaisten valtiosta tehtiin _Afrikka_-niminen maakunta.
● =Muita valloituksia.= Puunilaissotien väliajoilla roomalaiset kävivät
useita sotia muitakin naapureitaan vastaan. Ei mikään muu valtakunta
kuitenkaan kyennyt tekemään niin ankaraa vastarintaa kuin Karthago.
_Gallia cisalpina_ kukistettiin aivan helposti. Jonkin verran työläämpi
oli _Makedonian_ ja siihen kuuluvan _Kreikan_ anastaminen. Miekaniskutta
saatiin miehitetyksi Pergamos, jota roomalaiset sanoivat _Aasiaksi_.
● =Maakuntien hallitus.= Puunilaissotien jälkeen Rooman valtakuntaan
kuului kolmenlaisia alueita: 1) Rooman kaupunki lähimpine
ympäristöineen, 2) Italian voitetut kansat, joita sanottiin
liittolaisiksi, sekä 3) Italian ulkopuolella olevat maakunnat, jotka n.
v. 130 e. Kr. olivat seuraavat: Sisilia, Sardinia, tämänpuoleinen
Gallia, Espanja, Makedonia, Kreikka, Afrikka ja Aasia.
Maaherroiksi provinsseihin asetettiin entisiä konsuleita tai praetoreita
ja heitä sanottiinkin sen tähden _prōkonsuleiksi_ tai _prōpraetoreiksi_.
He olivat virassa vain yhden vuoden, niin kuin muutkin tasavallan
virkamiehet. Mutta virka-aikanaan heillä oli rajaton valta. Useimmat
maaherrat olivat tunnottomia miehiä, jotka ajattelivat vain rikkauksien
kokoamista, ja sen tähden he kiskoivat asukkailta suuria veroja ja
vaativat heiltä lahjuksia, niin että varakkaimmatkin maakunnat
muutamissa vuosikymmenissä köyhtyivät.