● =Peloponnesolaissodat (431–404).= Sparta ei ajan pitkään voinut tyynin
mielin nähdä Ateenan vallan jatkuvaa kasvamista. Se odotti tilaisuutta
hyökätäkseen Ateenan kimppuun. Kun se siis näki, miten Ateenan
liittolaisten tyytymättömyys päivä päivältä kasvoi, se vihdoin uskalsi
ryhtyä julki sotaan onnellista kilpailijaansa vastaan. Näin alkoivat
_peloponnesolaissodat_.
[Illustration:
_Kuva 82._ Alkibiades.
]
Ateenalla oli käytettävänään suuri liittolaislaivasto ja siis ehdoton
ylivalta merellä. Tätä asemaansa se käytti hävittääkseen
Peloponnesoksen rantamaita. Spartalla taas oli lujempi maasotajoukko.
Tästä syystä ateenalaiset eivät uskaltaneet antautua maataisteluun,
vaan kaikki Attikan talonpojat vetäytyivät Perikleen kehoituksesta
Ateenan pitkien muurien suojaan, antaen spartalaisten mielin määrin
hävittää maaseutua. Pian puhkesi kuitenkin Ateenassa tiheästi yhteen
sullottujen asukasten keskuudessa rutto. Muiden muassa Perikles joutui
ruton saaliiksi (429), ja silloin valta joutui arvottomien ja
kykenemättömien kansankiihottajien käsiin.
Voitot ja tappiot vaihtelivat, ja vuosi vuodelta sota kävi kummaltakin
puolelta yhä julmemmaksi. Vihdoin eräs kansanjohtaja _Alkibiă´dēs_ sai
ateenalaiset taivutetuiksi lähettämään suuren laivaston kukistamaan
Spartalle ystävällistä Syrakusan kaupunkia, koska muka koko Välimeren
kauppa näin joutuisi ateenalaisten käsiin. Retki Syrakusaa vastaan
epäonnistui kuitenkin täydellisesti. Ateenan laivasto voitettiin
perinpohjin ja koko heidän sotajoukkonsa tuhottiin (413).
Vielä tämänkin jälkeen sota jatkui vaihtelevalla onnella useita vuosia,
kunnes spartalaisten päällikkö _Lȳ´sandros_ voitti Ateenan laivaston
_Aigospŏ´tamoi_n taistelussa (405) ja vihdoin valloitti itse Ateenan
(404) sitkeän ja epätoivoisen vastarinnan jälkeen.
□ =Alkibiades.= Alkibiă´dēs herätti jo lapsena huomiota
lahjakkuudellaan. Tuo kaunis ja vilkas poika oli sukkela ja kekseliäs
puheissaan ja vastauksissaan sekä rohkea leikeissään, mutta hän oli myös
ylimielinen ja röyhkeä. Vaikka hän keksi mitä pahimpia koiranjuonia,
niin ateenalaiset pitivät sitä sittenkin hullunkurisena ja hauskana ja
pilasivat hänet imartelullaan. Kerrankin Alkibiades löi vetoa, että hän
sivaltaisi erästä kunnioitettua Ateenan kansalaista korvalle, ja sen hän
tekikin julkisesti keskellä katua. Kaikki olivat tästä hävyttömyydestä
kiihdyksissään. Mutta seuraavana päivänä Alkibiades meni tuon
kansalaisen luo, kertoi vedostaan ja paljasti selkänsä piestäväksi.
Kohta mies oli valmis suomaan anteeksi ja mieltyi Alkibiadeeseen vähässä
ajassa niin suuresti, että antoi hänelle tyttärensä puolisoksi. Näin
Alkibiadeesta tuli itsekäs ja kunnianhimoinen mies, joka ei välittänyt
paljoa isänmaastaan, kunhan hänestä itsestään vain tuli kuuluisa ja
mahtava mies. Jonkin aikaa Alkibiades kuului Sokrateen oppilaihin, mutta
kun tuo suuri filosofi koetti kitkeä hänestä itsekkyyden rikkaruohon,
hän alkoi välttää opettajaansa.
Pian Alkibiades pyrki johtavaan asemaan Ateenassa. Hän ehdotti laivaston
lähettämistä valloittamaan Syrakusaa, ja ateenalaiset hyväksyivät hänen
ehdotuksensa.
Alkibiades määrättiin Sisilian retken johtajaksi. Samoihin aikoihin kuin
laivaston piti lähteä matkalle, särjettiin eräänä yönä Ateenan
kadunkulmiin pystytetyt jumalain patsaat. Alkibiadesta epäiltiin tuon
vallattomuuden tekijäksi, mutta hänen vihamiehensä eivät uskaltaneet
syyttää häntä uskonnon loukkaamisesta, ennen kuin laivasto oli hyvän
matkaa kotisatamasta. Kun Alkibiades Sisiliaan sai sanan
oikeudenkäynnistä, hän pakeni Spartaan; ja saatuaan kuulla tulleensa
kuolemaan tuomituksi hän huudahti: »Olen näyttävä heille, että vielä
elän!» Retki Sisiliaan sai tämän jälkeen varsin onnettoman käänteen.
Alkibiades yllytti Spartan hallitusta omaa isänmaataan Ateenaa vastaan.
Spartalaiset toimittivatkin syrakusalaisten avuksi laivaston ja
sotamiehiä. Monta tappiota kärsittyään oli ateenalaisten vihdoin
antauduttava syrakusalaisten vangeiksi. Nämä lähettivät heidät orjina
vuorikaivoksiinsa, joissa he nääntyivät kurjuuteen. Vain ani harva
ateenalainen pääsi takaisin isänmaahansa.
Spartassa Alkibiades hämmästytti kaikkia omaksumalla uusien
ystäviensä tavat. Hän söi heidän karkeata leipäänsä ja mustaa
lientänsä niin suurella mielihalulla, ettei hän näyttänyt muuta
ravintoa maistaneenkaan, ja ankariin ruumiinharjoituksiin hän
antautui niin innokkaasti, että oli vaikeata tuntea häntä entiseksi
nautinnonhaluiseksi ylimykseksi.
Jonkin ajan kuluttua rikkoutuivat kuitenkin hänen välinsä spartalaisten
kanssa. Spartan hallitus aikoi jo salaisesti tappaa hänet. Mutta hän sai
tiedon aikeesta ja pakeni Persian maaherran luo Vähään-Aasiaan.
Täälläkin kaikki ihastuivat hänen hienoon käytöstapaansa ja
lahjakkuuteensa. Helposti Alkibiades sai maaherran taivutetuksi
auttamaan ateenalaisia, vaikka tämä aikaisemmin oli ollut liitossa
Spartan kanssa.
Nyt ateenalaiset unohtivat Alkibiadeen entisen petoksen. He kutsuivat
hänet takaisin Ateenaan ja tekivät hänet jälleen sotajoukon
ylipäälliköksi. Kohta sotaonni kääntyikin ateenalaisille suotuisaksi. He
vapauttivat spartalaisten vallasta toisen saaren toisensa jälkeen.
Mutta kansansuosio ei ollut missään sen epävarmempi kuin Ateenassa. Jo
vuoden kuluttua Alkibiadeelta taas riistettiin ylipäällikkyys. Hän
pakeni silloin Traakiaan, jonne hän jo aikaisemmin oli rakennuttanut
itselleen huvilan.
Samoihin aikoihin, jolloin Alkibiades toisen kerran joutui ateenalaisten
epäsuosioon, spartalaiset saivat oivan päällikön, nimeltä _Lȳ´sandros_.
Hän sai useasti viekkaudella enemmän aikaan kuin urhoollisuudella;
hänellä olikin tapana sanoa: »Mihin leijonanvuota ei riitä, siitä on
jatkettava ketunnahalla». Kerran molemmat laivastot saapuivat toistensa
lähistölle _Aigospŏ´tamoi_n puron suulle Hellespontoksen salmeen.
Ateenalaiset asettivat aluksensa taistelujärjestykseen, mutta Lysandros
pysytteli rannikon suojassa. Vakuuttuneina siitä, ettei hän uskaltanut
antautua taisteluun, ateenalaiset nousivat maihin etsimään muonavaroja.
Neljä päivää toistui sama näytelmä ja ateenalaiset kävivät päivä
päivältä yhä huolettomammiksi. Alkibiades, joka oleskeli läheisyydessä,
varotti ateenalaisten päällikköjä, mutta he vastasivat kopeasti:
»Alkibiadeella ei ole enää mitään käskemistä». Viidentenä päivänä
ateenalaiset eivät enää lainkaan välittäneet Lysandroksesta. Silloin hän
äkkiarvaamatta hyökkäsi heidän kimppuunsa ja valtasi melkein kaikki
laivat, ennen kuin ateenalaiset maalta ehtivät kiiruhtaa laivoihinsa.
Tämä taistelu ratkaisi sodan. Ateenalaisten oli sulkeutuminen pitkien
muuriensa suojaan. Spartalaiset piirittivät kaupungin kaikilta puolilta.
Vihdoin nälänhätä pakotti Ateenan antautumaan spartalaisten armoille.
Huilujen soidessa täytyi ateenalaisten itsensä repiä pitkät muurit.
Spartalaiset eivät kuitenkaan olleet rauhallisia, niin kauan kuin
Alkibiades eli, vaikka hän olikin muuttanut Vähään-Aasiaan. He
lähettivät kaksi salamurhaajaa hänen kimppuunsa. Nämä eivät uskaltaneet
ryhtyä julkisesti taistelemaan Alkibiadeen kanssa, vaan sytyttivät yöllä
tuleen sen talon, jossa hän oleskeli. Kun Alkibiades heräsi ja syöksyi
ulos tikari kädessä, he ampuivat hänet jousella v. 404, samana vuonna
kuin Ateena kukistui.
● =Theban hegemonia (371–362).= Ateenan kukistumisen jälkeen
spartalaiset olivat herroina Kreikassa. Tosin Ateena jo seuraavana
vuonna vapautui Spartan asettamasta hallituksesta, mutta se ei koskaan
saavuttanut entistä mahtavuuttaan. Ja monessa muussa valtiossa
spartalaiset hallitsivat mielensä mukaan. Theba oli eräs niistä
kaupungeista, joihin Sparta keskellä rauhaa asetti vartioväkensä ja
aristokraattisen hallituksen. Muutaman vuoden kuluttua murhattiin
kuitenkin hallituksen jäsenet, vartioväki karkotettiin, ja kansa otti
vallan käsiinsä. Kansan johtajana esiintyi _Epameinō´ndās_, joka tästä
alkaen kuolemaansa saakka hallitsi Theban valtiota samalla tavalla kuin
Perikles aikoinaan Ateenaa.
Epameinondas järjesti Theban sotajoukot uudella tavalla, niin että
rintaman toisella sivulla oli kolmion muotoinen joukko, jossa oli 50
miestä. Tämä »Epameinondaan vinorintama» syöksyi vihollisen rintaman
keskustaa vasten ja halkaisi sen kahtia. Epameinondaan pääjoukko löi
sitten ensin vihollisen toisen sivustan ja sen jälkeen toisen. Näin
uudistettuaan sotajoukon Epameinondas kävi rohkeasti spartalaisia
vastaan, voitti heidät _Leuktran_ taistelussa (371) perinpohjaisesti ja
hankki siten synnyinkaupungilleen Kreikan hegemonian. Samalla usko
Spartan voittamattomuuteen oli järkytetty.
Theban ylivalta ei kuitenkaan kestänyt kauan. Sparta sai muodostetuksi
suuren liittokunnan, jonka avustamana se uskalsi ryhtyä ratkaisevaan
taisteluun _Mantĭ´neia_n luona (362). Tässäkin taistelussa thebalaiset
voittivat, mutta he kärsivät samalla korvaamattoman tappion, sillä
Epameinondas kaatui.
□ =Epameinondas.= Thebalainen Epameinondas polveutui jalosta, mutta
köyhästä suvusta. Hänellä oli vain yksi viitta, ja kun sitä pestiin, oli
hänen pysyteltävä kotona. Hänellä oli perinpohjaiset tiedot, mutta hän
ei koskaan ylvästellyt niistä, minkä tähden sanottiin: »Ei kukaan ole
milloinkaan ollut niin laajatietoinen ja puhunut tiedoistaan niin
vähän». Hän ei koskaan tahtonut tehdä mitään väärää tai alhaista, ja
totuutta hän piti niin suuressa arvossa, ettei pilallakaan valehdellut.
Eräälle persialaiselle ylimykselle, joka suurkuninkaan nimessä tarjosi
hänelle kultaa, hän sanoi: »Jos kuninkaalla on hyvät aikomukset
kaupunkiamme kohtaan, niin kultasi ei ole tarpeen, mutta jos hänen
tarkoituksensa ovat huonot, niin hän ei kullalla voi saada minua
kavaltamaan isänmaatani. Joka tapauksessa tulee sinun kohta lähteä
kaupungista, ettet viekoittele muita.» — Urheilemalla hän oli kehittänyt
ruumiinsa notkeaksi ja vahvaksi, ja sodassa hän oli urhoollinen. Tämä
rehellinen mies oli myös taitava sotapäällikkö. Hän voitti
spartalaisetkin monessa taistelussa ja hankki johtovallan Kreikassa
kotikaupungilleen Theballe. Vihdoin Sparta muodosti suuren liittokunnan
Theban vastustamiseksi. Mutta Epameinondas voitti senkin _Mantĭ´neia_n
taistelussa.
Epameinondas mursi mainitussa taistelussa jo vihollisten sotarintaman,
kun keihäs lävisti hänen rintansa. Päällikkö kannettiin silloin syrjään.
Lääkärit sanoivat hänen kuolevan heti, jos keihäs vedettiin ruumiista.
Silloin Epameinondas pyysi, että se jätettäisiin paikoilleen, kunnes
taistelu oli ratkaistu. Kun hän sitten kuuli thebailaisten voittaneen,
hän irroitti keihään ruumiistaan ja sanoi: »Olen elänyt tarpeeksi, sillä
kuolen voittamattomana». Kun hänen ystävänsä surivat sitä, ettei hän
jättänyt jälkeensä poikaa heidän johtajakseen, hän vastasi: »Jätänhän
kaksi kuolematonta tytärtä, Leuktran ja Mantineian voitot».
● =Makedonian hegemonia.= Makedonian kansa oli läheistä sukua
kreikkalaisille. Jälkimmäisten veltostuessa makedonialaiset pysyivät
karaistuneena talonpoikaiskansana. Mahtavaksi valtioksi Makedonia paisui
vasta _Filippos II:n_ aikana. Tämä mies oli nuoruudessaan elänyt
panttivankina Thebassa Epameinondaan perheessä ja oli siellä oppinut
huomaamaan kaksi asiaa, jotka olivat hänelle myöhemmin kuninkaana
erittäin suureksi hyödyksi, nimittäin hyvin järjestetyn sotajoukon
merkityksen ja kreikkalaisten tapainturmeluksen.
Hallitsijaksi tultuaan hän opetti raa´at maanmiehensä oivallisiksi
sotamiehiksi; järjestettyinä _makedonialaiseksi falangiksi_ he olivat
voittamattomia. Makedonialaisen falangin muodosti 16 peräkkäistä riviä.
Kaikki sotilaat olivat aseistetut 7 metrin pituisilla peitsillä, jotka
viiden ensimmäisen rivin miehet pitivät ojossa, niin että ne ulottuivat
koko rintaman eteen, mutta seuraavien rivien sotilaat vinosti ylöspäin.
Kun joku ensimmäisten rivien miehistä kaatui, laski kohta taempana oleva
peitsensä ojoon, niin että vihollisella aina oli vastassaan taaja
kärkirintama.
Sen jälkeen Filippos jakamalla auliisti lahjuksia hankki itselleen
vahvan puolueen kaikissa Kreikan valtioissa. Kreikassa oli kuitenkin
vielä muutamia ylevämielisiä henkilöitä, jotka huomasivat, että Filippos
pyrki valtaamaan koko Kreikan. He käyttivät voimansa ja kykynsä maansa
vapauden pelastamiseksi. Tällainen mies oli ateenalainen _Dēmosthĕ´nēs_,
joka tulisilla puheillaan Filipposta ja hänen kätyreitään vastaan koetti
jälleen herättää ateenalaisissa heidän isänmaanrakkautensa.
Demosthenes saikin puheillaan Ateenan kansan tarttumaan aseisiin.
_Khairō´neia_n lähettyvillä syttyi ratkaiseva taistelu (338).
Makedonialainen falangi oli kuitenkin voittamaton. Ateenalaiset ja
heidän liittolaisensa pakenivat, ja Filippos tuli Kreikan herraksi.
Kauan kuningas ei saanut vallastaan nauttia. Pari vuotta Khaironeian
taistelun jälkeen (336) hänen makedonialaisten henkivartijainsa
päällikkö murhasi hänet, ja valtakunta jäi hänen 20-vuotiaalle pojalleen
_Aleksanterille_.
[Illustration: ITÄMAAT]
□ =Filippos ja Demosthenes.= Kreikkalaisten veltostuessa johtovalta
siirtyi _Makedonialle_ Kreikan pohjoispuolelle. Makedoniaa hallitsi
silloin kuningas _Filippos_. Tämä tahtoi kokonaan vallata Kreikan ja sen
tähden hän auliisti jakoi lahjuksia eri valtioiden johtaville miehille.
Veltostuessaan kreikkalaiset olivat näet menettäneet entisen
rehellisyytensä; Filippos kuninkaalla olikin tapana sanoa: »Kreikassa ei
ole muuria niin korkeata, ettei kultakuormaa kantava aasi kapuaisi sen
yli». Lahjuksillaan ja oivallisella sotajoukollaan, makedonialaisella
falangilla, Filippos saikin kaupungin toisensa jälkeen valtaansa.
[Illustration:
_Kuva 83._ Demosthenes.
]
Ateenassa oli kuitenkin mies, joka suri Kreikan kohtaloa ja kaikin
keinoin koetti kiihottaa kansalaisiaan Filipposta vastaan, nimittäin
vanhan ajan kuuluisin puhuja _Dēmosthĕ´nēs_. Demosthenes oli saavuttanut
puhujataidon vasta ankarien harjoitusten jälkeen. Hän tutki peilistä
kasvojensa liikkeitä, kävi vastamäkeä vahvistaakseen keuhkojaan, piti
puhuessaan pieniä kiviä suussaan tottuakseen lausumaan äänteet selvästi,
keritsi puolen päätänsä estääkseen itseään harjoitusaikaan liikkumasta
ihmisten parissa. Tällä rautaisella ahkeruudellaan hän kehittyi vanhan
ajan etevimmäksi puhujaksi.
Ja nyt hän ei lakannut kiihottamasta kansalaisiaan Filipposta vastaan ja
herättämästä vanhaa rehellisyyttä eloon. Eräässä puheessaan hän muun
muassa lausui: »Täytyy olla järjellisiä syitä siihen, että helleenit
muinoin olivat valmiit puolustamaan vapauttaan ja nyt heittäytymään
orjuuteen. Silloin, te Ateenan miehet, silloin oli kansan hengessä
jotakin, joka nyt puuttuu, joka voitti Persian aarteet ja pelasti
Hellaan vapauden. Mutta nyt, kun se on kadotettu, on kaikki häpeän
tahraamaa, ja helleenien keskuudessa on se, minkä pitäisi olla alinna,
tullut ylimmäksi. Ja mikä tuo seikka on? Se ei ole mitään sellaista,
johon vaaditaan suuria tietoja, vaan se on sitä, että kaikki vihasivat
niitä, jotka ottivat vastaan rahoja Kreikan vihollisilta. Nyt sen sijaan
on kaikki myytävänä ikäänkuin torilla, ja tuodaan kaupaksi sellaista
tavaraa, joka on Kreikan perikadon lähteenä. Ja mikä tämä tavara sitten
on? Kateus, jos toinen on saanut itselleen lahjuksia hankituksi;
naurun-hohotus, jos hän sen tunnustaa; välinpitämättömyys, jos hänet
todistetaan syylliseksi. Sotalaivoja, miehistöä, rahaa, sotatarpeita ja
mitä muuta tarvitaan kaupungin puolustamiseksi, sitä on kaikilla paljon
enemmän nykyään kuin ennen; mutta kaikki tämä on hyödytöntä ja turhaa,
koska se kaikki on kaupan.»
Vihdoin ateenalaiset nousivatkin aseisiin ja thebalaiset yhtyivät
heihin. Molemmat sotivat urhoollisesti, mutta sittenkin he kärsivät
vakavan tappion _Khairō´neia_n luona. Koko Kreikka oli nyt Filippoksen
vallassa, lukuunottamatta Spartaa. Filippos kirjoitti spartalaisille:
»Jos tulen Spartaan, ei yksikään teistä ole jäävä maahansa».
Vastaukseksi spartalaiset kirjoittivat sanan: »Jos», eivätkä mitään
muuta. Filippos ei elänyt kauan tämän tapauksen jälkeen. Kun hän
parhaillaan vietti tyttärensä häitä, henkivartioston päällikkö murhasi
hänet kostoksi eräästä hänen lausumastaan tuomiosta.
Demosthenes eli vielä toistakymmentä vuotta tämän jälkeen. Silloin hän
uudestaan nostatti kreikkalaiset aseisiin Makedoniaa vastaan. Mutta
tälläkin kertaa kapina epäonnistui ja Demosthenes joutui vihollisten
käsiin. Silloin suuri puhuja alkoi pureskella kirjoitusruokoansa, johon
hän oli kätkenyt väkevää myrkkyä.