Olipa kerran ihminen eräs,
elämänjuoppo luultavasti,
jonka aivussa aatos heräs
elellä ijäti, kerrassa loppuun asti
elämän mahdollisuudet tyhjentäin.
Ja niinpä hän kerjäsi hiessäpäin
taivahaiselta jumalaltaan
lääkettä avuksi kuoleman valtaan.
Jumala, joka on ukko hyvä,
rukouksista herkentyvä,
kääntyi surulliseksi
ei ollut hän mahtaja sellainen!
Mut kosk’ on hän viisas yli kaikkien,
jopa lopulta neuvon keksi.
Mettiäiseksi rupesi hän,
lenteli kentillä elämän,
näpisti hituisen sieltä ja täältä
huolettomien orren päältä
ja taltehensa kantoi.
Niin hän voimaa elämisen
lopuksi sai hyvän pussillisen
ja sen ihmiselle antoi:
»Viis-kuussataa vuott’ on nyt säkissäs,
nauti ja pidä hyvänäs.
Jos ei riitä se, taivahan isää
pyyydä, ja taas hän hankkii lisää.
Mut ettei ois liikoja vuosia tässä,
ole varova lääkkeen käytännässä.»
Ihminen kiitti ja hymysi,
piiloluolahan lymysi
appaen siellä vatsahansa
kaiken elämän-voitehen
niin että lopuksi naamaltansa
oli hän aivan rasvainen.
Ja hurmauneena onneensa uuteen
astui hän elämän ikuisuuteen.
Vieri vuossata, vieripä kaks,
hän tunsi olonsa ihanaks.
Elämän kuohu loppumaton
huimana ohitse virtasi,
hän kuin jumala kuolematon
elämänvirralla souteli.
Aika yhä vieri ratojaan
vaihtaen vuosisatojaan,
se ihminen yhäti eli,
mut kurjana itkeskeli.
Nyt hän kaipasi haudan poveen
kerjäten kolkutti kuoleman oveen:
Tämä mielettömyys mua uuvuttaa;
olen väsynyt, mutta en lepoa saa.
Tätä ikuisuutta en kestä, en kestä.
Tulen hulluksi paljosta elämisestä.
Haasteli hänelle isä taivaan:
»Yks vain apu on siihen vaivaan:
varro vielä vuoskymmen muuan.
Miks heti ahmit kaiken ruuan
jonka silloin minulta sait!
Varro nyt, ja ole vait.»