Minä etsin entistä itseäin
ja en sitä löytää voinut.
Olin muistonsiruja pyydystäin
sen haussa kompuroinut,
murun sieltä, täält’ olin löytänyt,
ne visusti konttiini kätkenyt,
mut niistä en voinut yhdistellä
sitä muotoa, joka on ihmisellä.
Se milloin mitenkin muovautui,
kala, lintu se oli, oli iileskotti,
ja kun se parhaiten onnistui,
niin aasin muodon se silloin otti.
Paha muruista koota, mahdoton,
sitä, joka jo unhoon hajonnut on;
sellainen työ voi hetkellänsä
vain kuvastella tekijätänsä,
ja tekijä vaihtuu vuosien mukaan;
edes eilist’ ei itseään tavota kukaan.
Mut kerranpa luulin löytäneeni
polun lapsenmielehen entiseeni,
kun sattuma niitylle minut johti,
joka auringon alla kukissa hohti,
ja niitten keskessä poikanen
pien puheli kerällä ruohojen.
Jopa varmana luokse polin;
jos mikään, niin tuo minä olin.
Nuo kasvot on samat kuin minunkin
— iän eroa välillä vähän —
ja muistanpa hyvin kun unohdin,
hänet kerran kentälle tähän.
»Hei terveeks, pikkumies!
Minut tuntenet kenties?»
»Et kuulu mun tuttaviini.
Mikä lietkin, kuka sen tietää.
Paha silmä sull’ on, paha miini.
Mene pois! En voi sua sietää.»
Päin silmiä haukkui noin
mua poikanen pieni.
Palan karvaan niellä koin,
»niin lie», vain nolona hoin,
kun pois vei tieni.
Meni päiviä, viikkoja juoksi.
Tulin talohon muutamaan.
Jano poltti. Emännän luoksi
kävin juomista anelemaan.
Toi tuopin emäntä aimo
ja sen ojensi juodaksein
— mut valjuks valahti vaimo,
ma otsalle käteni vein,
ja tuoppi putosi meiltä
kuin lapsilta säikkyneiltä.
Me tuttuja oltiin vuotten takaa,
ja liian tuttuja! tottavie.
Tilin vaatii nyt tuo katse vakaa:
seis! pystyssä on pakotie.
Sellaisen katseen alla
en paina ma paljoakaan,
vaan häveten, mielellä masentuvalla,
alas pääni laskea saan.
Kuin hukkuen helmaan vetten
oli silloin tunto mulla;
niin huonoksi tunnuin etten
voi huonommaksi tulla.
Sulut rintani hetkessä suli,
sanat kerrankin totiset tuli:
»Sano kuin olen syyllinen miesi,
mua kadotetuksi sano,
sen tiedon jos kielesi tiesi,
vain silloin mun loppuu jano.
Olen etsinyt kiihkoisasti
ma entistä itseäin,
ja nyt sun silmies pohjalta näin;
olen pettäjä alusta asti.»
»Älä väärää todistusta ano.
Niin en minä koskaan, en koskaan sano.
Sa väärin minua tulkitset
— et oo mua pettänyt, itseäs et.
Mikä nyt liet, siihen ei tietoni yllä,
mut entisen itsesi tiedän kyllä,
ja se entinen oothan minulle yhä,
sen muistossa sinua tervehdin;
se muisto on minulle pyhä
nyt vieläkin.
Olet sydämessäni kallis, kallis,
jota kenenkään en soimata sallis.
Mun silmäini pohjalta löytää voit
kuvan oikean itsestäsi.
Ja sormus, jonka sa kerran toit
— viel’ onko se mielessäsi? —
se tallella on, sen saatan näyttää.
Täst’ alkaen taas sitä tahdon käyttää.»