Infernon nuorin poika, hän pääsi voittajaks
ja käskyt rauhan, lempeyden jätti miehillensä.
Hän tullehensa tiesi kuin kauhun kantajaks,
ties oikeuden armotonta työtä tehnehensä,
ties tuskan auran maata nyt syvään kyntäneen
ja miekan tiesi lyöneen ja ruoskan sattuneen.
On taivas lannistettu, maan käyty oikeus,
nyt jatkakoot he itse — on heillä vapaus.
Hän nousi kumpareelle, ja päänsä paljastain,
loi katsehensa tyyntyneille taistotanterille.
Siin’ on hän uljas nähdä, kuin aikain sammuvain
ois kuolonvahti hän, ja alku tuleville.
Infernon öitten muistot jos polttaa rinnassaan,
niin hymynä ne hohtaa vain hänen huulillaan,
ja viime säde päivän, pois kuolleen, hajonneen,
vain uuden aamun hohteen luo hänen otsalleen.
Niin näyttää voi, mut toisin hän itse aavistaa,
kun hävityksen viestit hänen silmiänsä kohtaa.
Inferno, kauvan vangittu, nyt verta janoaa,
ja loimut murhapolttoin yhä vielä hohtaa.
On kaikki siellä sekaisin, lyö veli veljeään,
ja kuuluu hätähuudot, käy parku yhtenään.
On turhaa järjen manaus ja lohdutuksen työ
— ken siihen ryhtyy, kiroten ne maahan hänet lyö.
Infernon poika, voittaja, hän, taiston kärkimies,
hän rinnassansa tuntee tuskan aallon lyövän
ja syyllisyyden hampaan kipeästi syövän.
Hän kantaa tästä vastuun, sen hän selkeästi ties.
Pois sotisopa päältä, pois kilvet, miekkavyöt,
nyt alkaa päivät kuumimmat ja raskahimmat työt,
nyt käyvä on hän joukkoon kuin veli veljen luoksi,
on käyvä työhön nöyryyden hän — voittonsa vuoksi.