Olin pitkänä kantona tielläs sun,
ja siihenpä kompastuit.
Miks et mua lyönyt, vaikka mun,
mun vuokseni haavoituit.
Tulit kukkia poimien, laulellen
suvi-illalla riutuvalla;
hymys katse vanhojen honkien,
maa värjyi askeles alla.
Pirunpahka, ma vaanin askeltas,
nokikanto, kamppasin sun
— kukat kaikki sun kirpoi sormistas,
sinä puhkesit itkuhun.
Menit pois, sun kukkasi jäivät vain
ja sun kyynelhelmesi jäivät.
Nokikanto, kukkia paljon sain,
mut synkkeni suveni päivät;
veti verhon aurinko silmilleen,
puut syyttäen päitään puistaa,
kukat kenttien itkevät itsekseen
— ne kaikki sun käyntisi muistaa.
Olin pitkänä kantona tielläs sun,
ja siihenpä kompastuit.
Miks et mua lyönyt, vaikka mun,
mun syystäni haavoituit.