Häpeän sun edessäs,
armahain.
Kun luonnollisin avomielin
haastat lemmestäs,
ryhdyn kirjeen tekoon myös,
filosofeeraan kuin houkka
ikäloppu kirjatoukka,
homehtunut, syömä koin.
Ei! Se katkerasti väärin
molemmille meille on.
Miksi sydämeni käärin
jaaritusten verkkohon,
kun on minullakin rinta
täynnä runsahinta
uutta elämää.
Armas, ajattele emme
miksi, mistä rannoillemme
seilas lemmen lippulaiva tää.
Astukaamme laivaan,
nauttikaamme lahjat taivaan,
joita meille tarjotaan,
joita oomme olleet vailla.
Riemuitkaamme lasten lailla,
joill’ on autuus omanaan.