Vene, kuuden vahvan matruusin soutamana, kiisi nyt eteenpäin
ankknripaikalle. Sumu sakeni sakenemistaan, ja James Playfairin oli
työläs pitää oikeata suuntaa. Crockston oli istunut keulan puoleen ja
mr Hallihurtt perän puoleen kapteinin luokse. Halliburtt, joka alussa
oli hämmästyksissään näkemästä palveliansa, yritti puhuttelemaan häntä,
mutta tämä antoi liikennöllä hänen ymmärtää, että hänen tuli olla
hiljaa.
Kun vene muutamain minuutien perästä oli avoimella redillä, päätti
Crockston ruveta pakinoimaan. Hän ymmärsi hyvin kyllä Halliburtin
kantavan sydämessään muutamia kysymyksiä, joihin hän halusi vastausta.
-- Niin, rakas herrani -- sanoi hän -- vanginvartija on paneutunut
minun paikalleni kopissa, jossa, hänen juuri tuodessa minulle
iltaistani, annoin hänelle nyrkilläni pari oivallista puustia, toisen
niskakuoppaan ja toisen vatsaa vasten, huumaavaksi keinotsi. Oivallinen
laatu osoittaa kiitollisuutta! Sitte otin hänen vaatteensa ja
avaimensa, hain teidät ja vein teidät linnasta ulos sotamiesten nenäin
editse. Ei se ollut sen vaikeampaa.
-- Mutta missä tyttäreni on? -- kysyi Halliburtt.
-- Laivassa, joka on viepä teidät Englantiin.
-- Tyttäreni täällä! -- huudahti amerikalainen, hypäten ylös
paikaltansa.
-- Hiljaa vain! -- vastasi Crockston. -- Muutamia minuutia vielä, niin
olemme pelastuneet.
Vene kiisi nuolen nopeudella pimeässä, vaikka hiukan onnen kaupalla.
James Playfair ei voinut sumulta eroittaa Delphinin lyhtyjä. Häntä
epäilytti, mitä snuntaa hänen tulisi noudattaa, sillä niin pimeä oli,
että soutajat eivät nähneet airon neniä.
-- Kuinkas käy, herra kapteini? -- kysyi Crockston.
-- Kaiketi olemme jo soutaneet enemmän kuin puolitoista peninkulmaa --
vastasi kapteini. -- Ettekö näe mitään, Crockston?
-- En mitään, ja kuitenkin on minulla hyvät silmät. Mutta, olkaa
huoleti, kyllä perille tulemme, ja linnassa he eivät mitään aavista.
Nämä sanat olivat tuskin lausutut, kun raketti nähtiin lentävän ilmassa
ja räjähtyvän suunnattoman korkealla.
-- Merkki! -- huudahti James Playfair.
-- Tuhat tulimmaista! arveli Crockston -- se varmaankin tulee linnasta.
Toinen ja vielä kolmaskin raketti viskattiin samaa suuntaa kuin
ensimäinen, ja miltei samassa silmänräpäyksessä annettiin sama merkki
peninkulman päästä keulan puolella.
-- Tuo tulee Fort Sumterista -- äännähti Crockston -- ja on merkkinä
että joku on karannut. Vahvoja vetoja, pojat! Kaikki on keksitty.
-- Riipokaa aika lailla, ystäväni -- huusi James Playfair, kehoittain
matruusiansa. -- Nuo raketit ovat näyttäneet minulle tietä. Emme ole
kahdeksaa sataa kyynärää Delphinistä. hiljaa, minä kuulen kellon äänen
laivasta. Saatte kaksikymmentä puntaa, jos olemme perillä viidessä
minuutissa.
Matruusit kiidättivät venettä semmoisella vauhdilla, että se tuskin
näytti viistävän vettä. Kaikkein sydämet sykkivät. Kanuunanlaukaus
kuului kaupungista päin, ja kahdenkymmenen sylen päässä veneestä
Crockston paremmin kuuli kuin näki jonkun kappaleen, joka arvattavasti
oli kuula, kiitävän nopeasti ohitse.
Samassa silmänräpäyksessä soitettiin kaikin voimin Delphinin kelloa.
Päämäärää tultiin yhä likemmä. Vielä muutamia aironvetoja, ja vene
laski laivan kylkeen. Moniaita sekuntia vielä ja Jenny oli suljettuna
isänsä syliin.
Vene hissattiin heti ylös, ja James Playfair riensi kajutan katolle.
-- Mathew, onko meillä tarpeeksi asti korkea paino?
-- On, kapteini.
-- Siis ankkuritouvi poikki ja sitte eteenpäin täydellä höyryllä!
Muutamia silmänräpäyksiä sen perästä työnsivät molemmat ruuvit laivaa
pääväylää kohti ja niin ulkouttivat häntä Sumter-linnasta.
-- Mathew -- sanoi Playfair -- me emme saata ajatella mennä väylää
myöten Sullivan-saaren vieritse, sillä silloin tulemme suoraan
liittolaisten tulen alle. Siis purjehdimme niin liki redin oikeata
puolta kuin mahdollista, valmiina vastaanottamaan kutin
yhdysvaltalaisten pattereista. Onko teillä luotettava mies ruorissa?
-- On, kapteini.
-- Antakaat sammuttaa valkeat ja lyhdyt laivassa. Kovin vahva valo
hohtaa jo koneestakin, mutta sitä ei voi korjata.
Tämän puhelun ajalla meni Delphin eteenpäin tavattomalla nopeudella,
mutta liikehtiessään päästäksensä Charlestonin sataman oikean rannan
puolelle, oli hänen täytynyt seurata väylää, mikä joka silmänräpäys vei
hänen yhä likemmä Sumter-linnaa, eikä ollut hän enempää kuin puolen
peninkulman päässä siitä, kun kaikki ampureiät kerrassa välähtivät ja
kuulasade hirmuisten pamausten ohella lensi aluksen keulan editse.
-- Liika varhain, poropeukalot! -- äännähti James Playfair
naurahdellen. Masinisti, lisää painoa!
Lämmittäjät lisäsivät valkeata, ja Delphin tärisi kaikissa runkonsa
osissa, koneen tehdessä työtä niinkuin olisi särkymäisillään ollut.
Samassa kuului vielä pamaus ja uusi heitännäisroikkaus viuhahti perän
taakse höyryä.
-- Liika myöhään, naudat! huudahti kapteini oikein ärjäisten.
Crockston, joka silloin oli perän puolessa arveli:
-- Se oli numero yksi! -- muutamia minuutia vielä, niin olemme kuitit
liittolaisista.
-- Ettekö siis luulekaan meillä olevan mitään peljättävänä
Sumter-linnasta? -- kysyi James Playfair.
-- En, en vähintäkään, mutta kyllä kaikkea Moultrie-linnasta
Sullivan-saaren viimeisellä nenällä. Mutta siellä taas niillä vain on
puolen minuutin aika siepataksensa meidät, ja silloin täytyy heihän
pitää varansa oikealla silmänräpäyksellä ja tähdätä oikein, muuten
eivät osaa meihin. Me lähenemme linnaa yhä.
-- Sumterlinnan asema sallii meidän laskea suoraan pääväylälle.
Paahtakaa päälle, enemmän valkeata!
Juuri samassa ja ikäänkuin James Playfair itse olisi komentanut: tulta!
valaistiin taivas kolminkertaisella tuliviirulla. Hirmuinen pamaus
kuului, jota seurasi ratina laivalla.
-- Tällä kertaa osasivat -- sanoi Crockston.
-- Mathew -- huusi kapteini ensimäiselle perämiehelle, joka seisoi
keulan puolessa -- kuinka kävi?
-- Klyyväri-puomi meni mereen.
-- Saiko kukaan haavaa?
-- Ei, kapteini.
-- No, sitte huolin lempoja taklingista. Pidä suoraan väylälle ja laske
saarta kohti.
-- Saittepa pitkän nenän, eteläläiset -- huudahti Crockston -- ja jos
meidän välttämättömästi pitää saada muutamia kuulia runkoomme, niin
pidän Yhdysvallan kuulat parempina. Ne ovat helpommat sulata.
Kaikki vaara ei kumminkaan vielä ollut ohitse, eikä Delphin saattanut
vielä luulla pääsneensä eheänä tästä leikistä sillä jos Morris-saari ei
ollutkaan varustettuna niin hirvittävillä tykeillä, kuin muutamia
kuukausia myöhemmin, niin sen kanuunat ja mörssärit yhtähyvin taisivat
helposti ampua aluksen semmosen kuin Dglphin upoksiin.
Yhdysvaltalaiset saarella ja piiritys-laivat olivat Sumter- ja
Moultrie-linnain tulesta tulleet Delphiniin huomautetuiksi. Piirittäjät
eivät voineet millään muotoa käsittää syytä tähän yölliseen
höykkäykseen, joka ei näyttänyt heitä tarkoittavan. Mutta yhtähyvin
luulivat he pitävänsä olla ja olivatkin valmiit vastaamaan.
Tätä James Playfair ajattelikin mennessään noiden ahtaiden vesien
kautta Morris-saaren vieritse, ja hänellä oli syytä peljätä, sillä
neljännes-tuntin päästä nähtiin pimeällä taivaala tulijuovia. Pieniä
pommia porahteli roikkana höyryn ympärille veteen, joka pärskyi
laivanpartaan yli. Muutamia niistä putosi Delphinin kannellekin, mutta
kannallensa, mikä pelasti aluksen tietystä häviöstä. Näiden pommien
olisi, kuten sittemmin tultiinkin havaitsemaan, pitänyt räjähtyä
sadoiksi kappaleiksi ja peittää sadan kahdenkymmenen neliöjalan alan
greikalaisella tulella, jota ei kukaan olis voinut sammuttaa ja joka
olis palanut kaksikymmentä minuuttia. Yksi ainoa sellainen pommi olis
pistänyt aluksen tuleen. Onneksi Delphinille ne äskettäin oli keksitty
ja olivat vielä sangen vajavaiset. Kun pommi kerta oli viskattu, pysyi
sen akseli kiepomis-liikuntonsa voimasta alinomaa yhtäsuuntaisena ja
siis kallellaan vedenpintaa kohti, joten se pudotessaan iski kannallaan
sen sijaan että olis iskenyt huipullaan, johon räiskä-aine oli pantuna.
Tämä vaillinaisuus keksinnössä yksistään pelasti Delphinin varmasta
häviöstä. Nämä vähäpainoiset pommit eivät tehneet pudotessaan alukselle
mitään mainittavaa vahinkoa, vaan se pitkitti korkealle ahdistetulla
höyryllä matkaansa ahdinkoveden kautta.
Halliburtt, ja tyttärensä etsivät James Playfairin peränpuolelta,
vastoin hänen selvää kieltoansa. Kapteini mieli pakoittamaan heitä
palamaan hytteihinsä, mutta miss Jenny selitti tahtovansa jäädä hänen
luoksensa.
Halliburtt, joka oli saanut tiedon pelastajansa jalomielisyydestä,
likisti hänen kättänsä voimatta saada sanaa suustansa.
Delphin meni nyt suurella nopeuudella aavaa merta kohti. Hänen ei
tarvinnut enempää kuin kolme peniukulmaa vielä laskea tätä väylää
ollaksensa Atlantin ulapalla. Jos se oli puhdas kryssääjistä, niin
hänkin oli pelastunut. James Playfair tunsi ihmeellisen hyvästi
Charlestonin lahden ja temppueli laivallaan verrattomalla tarkkuudella.
Hänellä oli siis täysi syy uokoa, että rohkea yrityksensä onnistuisi,
kun samassa eräs matruusi kokkapenkereltä huusi:
-- Purjehtija!
-- Purjehtijako? -- huudahti kapteini.
-- Vasemmau puolisen looringin puolella.
Nyt näkyi sumun läpi iso rekatti, joka näytti aikovau sulkea sataman
suun ja estää Delphinin kulun. Siis oli, maksoi mitä maksoi, parempi
vauhti saatava, muuten oli kaikki hukassa.
-- Oikealle kädelle ruori! -- huusi kapteini.
Sitte hyökäsi hän komentosillalle, joka oli koneen päällä. Hänen
käskystään tehtiin toinen potkuri vaikuttamattomaksi, ja Delphin teki
yhdellä ainoalla ruuvilla ihmeellisen kiukun pyöräyksen. Se oli sillä
tavoin välttynyt hyökäämästä yhdysvaltalaisrekattia kohti ja meni
niinkuin sekin kulkuveden suulle päin. Nyt oli nopeus se, jonka piti
ratkaista asian.
James Playfair ymmärsi, että siitä rippui hänen, miss Jennyn, tämän
isän ja koko laivaväen pelastus. Rekatti oli melkoisen matkaa edellä
Delphiniä.
Sen mustasta savusta, joka korsteinista tuprusi, oli nähtävä, että se
voimansa mukaan ponnisti höyryä. James Playfair ei ollut se, joka
tahtoi jäädä takapajulle.
-- Kuinka korkealla on höyry? kysyi hän koneenhoitajalta.
-- Mahdollisen korkein ponnistus -- vastasi tämä -- höyry pursuaa ulos
vakuus-tuhottimien kautta.
-- Painoa tuhottimille! komensi kapteini.
Käskynsä noudatettiin säntilleen, vaikka alus olis saattanut ilmaan
lentää.
Delphinin meno kävi yhä nopeammaksi ja pistonit kävivät hirvittävällä
vikevyydellä.
-- Kivottakaa höyryä, kivottakaa! -- huusi James Playfair ehtimiseen.
-- Mahdotonta -- vastasi koneenhoitaja -- tuhottimet ovat hengen
pitävästi suljetut. Uunit ovat täynnä aina luukuihin asti.
-- Mitä se tekee? Mättäkää väkiviinassa kastettua pumpulia sisään.
Meidän täytyy eteenpäin ja sivu tuosta kirotusta rekatista.
Nämä sanat knultuansa katsahtivat rohkeimmatkin matruusit toisiansa
silmiin, kuitenkin hätäilemättä. Muutamia pumpulipakkoja viskattiin
kouehuoneesen. Eräästä väkiviina-astiasta lyötiin pohja irti ja tuota
palavaa ainetta syydettiin, ei ilman vaaratta, tulipunaisiksi
kuumennettuihin uuneihin. Liekkien räiske esti lämmittäjät kuulemasta
toisiansa. Ennen pitkää olivat paahto-uunit tulipunaiset, pistonit
tekivät työtä kuin rautatien veturi-pistonit, manometerit osoittivat
suunnatonta painoa, alus lensi aaltojen nenitse, saumat natisivat, ja
korsteinista tuprusi tulta ja savua mahdottomasti. Delphin oli joutunut
hirvittävään, huimaavaan vauhtiin, mutta se pääsikin rekatista sivu ja
jätti sen kauas jälkeensä, ja kymmenen minuutin päästä oli se ulkona
väylästä.
-- Pelastuuut! huudahti kapteini.
-- Pelastuneet! -- vastasi laivaväki taputellen käsiänsä.
Charlestonin valotorni alkoi jo kadota länsietelään. Sen tulien välke
himmentyi, ja jo luultiin olevansa kaukana kaikesta vaarasta, kun
pommi, viskattu eräästä aukealla merellä risteilevästä kanuunaveneestä,
viuhahti pimeässä ilmassa. Helppo oli noudattaa sen rataa, sen
tuiipyrstön johdolla, jotka se jätti jälkeensä.
Tällä sllmänräpäyksellä nousi levottomuus, jota on mahdoton selittää.
Kaikki olivat ääneti, kauhistuksella katsellen heitännäisen tekemää
kaarta. Ei mitään voitu tehdä sen välttämiseksi, ja puolen minuutin
perästä putosi se Delphinin keulalle.
Matruusit, säikähyksissään, pakenivat perän puoleen, eikä yksikään
uskaltanut askeltakaan liikahtaa tuliputken purskuttaissa hirvittävää
tultansa.
Mutta yksi ainoa, urhein heistä kaikista, hyökäsi tätä peljättävää
hävityskonetta kohti. Se oli Crockston! Hän kaappasi pommin vahvoihin
käsiinsä, jolla aikaa tuhansia kipinöitä räiski tuliputkesta ulos, ja
viskasi sen inhimillistä enemmällä voimalla mereen.
Pommi oli tuskin ennättänyt vedenpintaan, kun se räjähtyi hirmuisella
paukauksella.
-- Hurraa, hurraa! -- huusi yhteen ääneen koko laivaväki, ja Crockston
hieroi kämmeniänsä.
Kohta sen jälkeen kynti höyryalus Atlantin meren vettä; Amerikan
rannikko katosi pimeään katoamistansa, ja kaukaiset tulet, jotka
risteilivät toisiansa taivaanrannalla, osoittivat, että ottelu oli
yleinen Morris-saaren patterien ja Charlestonin sataman linnoitusten
välillä,