Karkaus.
Miss Jsenny istui perän puolella Delphiniä, odotellen kuumeentapaisella
malttamattomuudella kapteenin paluuta. Tämän jälleen tullessa hänen
luoksensa, ei hän kerennyt sanaakaan vixkkamaan, mutta silmänsä
kysyivät James Playfairiltä kiihkeämmin kuin huulensa olisivat sen
tehneet.
Crockstonin käydessä avulliseksi, kapteini ilmoitti tyttölle ainoastaan
semmoisia tosi-asioita, jotka olivat yhteydessä hänen isänsä vankeuden
kanssa. Hän sanoi hänelle, että oli varuisasti kuullustellut
Beauregardilta sotavankeihin kuuluvia asioita. Kun kenraali ei ollut
näyttänyt ystävällisesti mieltyneeltä heitä kohtaan, oli James Playfair
varovasti menetellyt, tahtoen antaa tapausten mennä omia menojansa.
-- Koska mr Halliburtt ei saa vapaasti liikkua kaupungilla -- sanoi
James Playfair -- niin hänen karkauksensa käy työläämmäksi, mutta minä
olen pääsevä tarkoitukseni perille ja vannon teille, miss Jenny, että
Delphin ei ole lähtevä Charlestonin rediltä ilman isättänne.
-- Kiitos, mr James -- sanoi tyttö -- minä kiitän teitä kaikesta
sielustani.
Nämä sanat kuultuansa James Playfair tunsi sydämensä hyppivän. Hän
lähestyi tyttöä kyynelsilmin ja äänensä värähteli. Hän mieli puhumaan
ja tytölle ilmaisemaan tunteensa, joita ei kauemmin voinut hillitä, kun
Crockston astui väliin sanoen:
-- Kas niin, nyt ei olekaan aikaa olla noin hellätuntoisina. Sen sijaan
tuumikaamme, ja tuumikaamme oikein asiasta.
-- Onko sinulla siis jotakin tuumaa, Crockston? -- kysyi miss Jenny.
-- Minulla on aina joku tuuma varalla -- vastasi amerikalainen. -- Se
juuri on omituisuuteni.
-- Mutta joku hyvä tuuma? -- sanoi James Playfair.
-- Oivallinen, ja kaikki ministerit Washingtonissa eivät voisi parempaa
keksiä. Onpa niinkuin mr Halliburtt jo olisi täällä laivassa.
Crockston sanoi nämä sanat semmoisella varmuudella ja niin hyvillä
mielin, että heikko-uskoisinkaan ei olisi voinut olla samaa varmaa
uskoa kuin hänkin.
-- Annapas kuulla tuumasi! -- sanoi James Playfair.
-- Annan, kapteini; teidän pitää mennä kenraalin luokse ja pyytää
häneltä erästä hyvää tekoa, jota hän ei ole teiltä kieltävä.
-- Ja mikähän hyvä teko se olisikaan?
-- Teidän pitää sanoa hänelle, että teillä on laivassanne eräs kehno
olento, oikea ilves, joka on teille haitaksi ja matkalla on kokenut
yllyttää laivaväkeä salakapinaan, sanalla sanoen ilkeä veitikka. Sitte
pyydätte lupaa saada lukita hänet linnaan, kuitenkin ehdolla että ennen
lähtöänne saatte noutaa hänen takaisin viedäksenne hänet Englantiin ja
jättääksenne hänet oikeuden käsiin, maan lakien mukaan rangaistavaksi.
-- Hyvä, hyvä! -- vastasi James Playfair puoleksi naurusuin. -- Minä
teen kaikki mitä tahdotte, ja Beauregard on heti mielellään myöntyvä
pyyntööni.
-- Siitä olen minäkin täydellisesti vakuutettu -- jatkoi amerikalainen.
-- Mutta minulta puuttuu yksi asia -- virkahti vielä Playfair.
-- Mikä se olisi?
-- Tuo ilves.
-- Seisoohan se juuri silmäinne edessä, kapteini.
-- Mitä? Sekö ilkeä veitikka?...
-- Se olen minä, ellette pahastu.
-- Oi, mikä jalomielisyys ja uhrautuva sydän! -- huudahti miss Jenny,
likistäen pienillä käsillään amerikalaisen ruttuisia.
-- Crockston, ystäväni -- sanoi James Playfair -- nyt ymmärrän teidät
täydellisesti, ja ainoastaan yhdestä asiasta olen pahoillani: etten voi
astua sijaanne.
-- Itsekullakin on tehtävänsä -- vastasi Crockston. -- Jos te
astuisitte minun sijaani, niin varmaankin yhtyisitte sangen pahaan
pulaan, mikä ei minulle voi tapahtua. Te sitä vastoin saatte sitte
kyllin tekemistä siinä että pääsette ankkuripaikalta yhdysvaltalaisten
ja liittolaisten kanuunain alate, jossa yrityksessä minun hnonosti
kävisi.
-- Jatkakaa, Crockston!
-- Päästyäni kerta kauniisti linnaan, jonka tunnen kuin viisi sormeani,
kyllä mä nähnen, miten on meneteltävä, mutta olkaa varma, että hyvä
tulee. Sillä aikaa te vain lastaatte laivaanne.
-- Oi, ne asiat -- sanoi kapteini -- eivät nyt ole paljon-arvoisia.
-- Ei niin, ei niin! Muistakaa setä Vincentiä. Mitähän setä muuten
sanoisi? Antakaa tunteiden ja asiain käydä rinnatusten. Sillä keinoin
vältätte kaikki epäluulot. Mutta pitäkää kiirettä vain, voipiko kaikki
olla kuudessa päivässä suoritettuna?
-- Voipi.
-- Siis on Delphin lastannut ja valmis lähtemään 22 päivänä.
-- Aivan valmis.
-- Tammikuun 22 päivänä illalla, ymmärrättekö, te lähetätte veneen ja
muutamia paraita matruusianne White-Pointin luokse kaupungin
äärimmäisessä päässä. Odottakaa siellä kello 9:ää asti, jolloin saatte
nähdä mr Halliburtin ja nöyrimmän palvelijanne tulevan sinne.
-- Mutta kuinka teette auttaaksenne mr Halliburtin karkaamaan ja
päästäksenne itsekin pakoon?
-- Se on minun asiani.
-- Rakas Crockstonini -- sanoi Jenny -- te aiotte siis panna henkenne
alttiiksi pelastaaksenne isäni?
-- Alkää minun tähteni olko huolissanne, miss Jenny, minä en pane
itseäni laisinkaan alttiiksi. Saatatte uskoa mitä sanon.
-- Mutta -- kysyi James Playfair -- milloin pitää minun panettaa teidät
linnaan?
-- Jo tänä päivänä. Ymmärrättehän sen, että minä turmelen kaiken
laivaväkenne ja ett'ei ole aikaa hukata.
-- Tarvitsetteko rahaa? Olisivatko ne teille joksikin hyödyksi
linnassa?
-- Rahaako lahjoakseni vankivartijan? Eikö mitä! Sekä se tulee kovin
kalliiksi että on tuhmasti tehty. Jos niin sattuu, niin vankivartija
pitää sekä rahat että vangin, ja siinä tekee hän oikein. Ei, minulla on
muita paljoa parempia keinoja. Kuitenkin saatatte antaa muutamia
dollareita. Täytyyhän toki saada juoda tarpeen aikana.
-- Ja päihdyttää vankivartija?
-- Ei, puolipäihtynyt vankivartija pilaa koko asian. Ei, ei, minä sanon
teille, että miuulla on tuumani, ja antakaa minun hoitaa asia.
-- Kas tässä, urhea Crockstonini, tässä on teille kymmenen dollaria.
-- Se on liiaksi, mutta jäännöksen annan takaisin.
-- Oletteko valmis?
-- Aivan valmis astumaan esiin oikeana pääkonnana.
-- Matkaan siis!
-- Crockston -- sanoi tyttö liikutetulla äänellä -- oletpa paras
ihminen maan päällä.
-- Eipä se minusta kumma olisikaan -- vastasi amerikalainen nauraa
hohotellen. -- Mutta olipa unhottua, herra kapteini, minulla on jotain
tähdellistä teiltä pyydettävänä.
-- No mitä?
-- Jos kenraali käskisi teidän hirtättää ilveksenne, sillä te tiedätte,
että soturit menettelevät nopsasti, niin...
-- Mitä tarkoitatte?
-- Joo, silloin käskekää hänen hyvin ajatella eteensä.
-- Sen lupaan.
Samana päivänä Crockston isoksi kummaksi laivaväelle, jolle salaisuutta
ei ollut kerrottu, 1yötiin rautoihin käsistä ja jaloista, vietiin
maalle kymmenkunnalta matruusia, ja puoli tuntia sen jälkeen marssi
"ilves" pitkin kaupungin katuja ja kirjoitettiin kohta kapteinin
pyynnöstä, huolimatta vastustuksistaan, Charlestonin linnan
vankilistaan.
Tänä ja seuraavina päivänä purettiin Delphiniä kaikella uutteruudella.
Höyryranat nostivat, paikalta liikkumatta, koko europalaisen lastin
pois sisäänpantavan kotoperäisen tieltä. Charlestonin väestö oli tässä
miellyttävässä työssä saapuvilla, autellen ja onnitellen matruusia,
jotka nyt olivat, kuten sanotaan, korkeimmat kukot tunkiolla.
Etelävaltioiden miehet osoittivat heille suurta kunnioitusta, mutta
James Playfair ei antanut heille aikaa vastaanottaa amerikalaisten
kohteliaisuuden osoituksia. Hän hääteli ja kiirehti heitä mitä
kiihkeimmällä innolla, johon Delphinin matruusit eivät voineet oikeata
syytä arvata.
Kolme päivää sen jälkeen eli Tammikuun 18 päivänä aljettiin ensimäisiä
pumpulipakkoja latoa ruumaan. Vaikka James ei enään huolinut koko
hommasta, teki kauppahuone Playfair ja Kumpp. oivallisen kaupan, se kun
sai polkuhinnalla kaiken pumpulin, mikä makasi rajuna Charlestonin
varvilla.
Sillä aikaa ei ollut saatu mitään tietoja Crockstonista. Mitään
virkkamatta oleskeli Jenny alituisten pelkojen valloissa. Hänen
kasvonsa, jotka olivat levottomuudesta tuntuvasti muuttuneet, puhuivat
hänen sijastaan, ja James Playfair koki hyvillä sanoilla rauhoittaa
häntä, paraiten kuin taisi.
-- Minulla on mitä suurin luottamus Crockstoniin -- sanoi hän. Hän on
uskollinen palvelija, ja te, miss Jenny, joka tunnette hänen paremmin
kuin minä, saatatte siis olla aivan huoleti. Kolmen päivän perästä on
isänne likistävä teidät sydäntänsä vasten, uskokaa minun sanani.
-- Oi, herra kapteini, kuinka voinen koskaan osoittaa teille
kiitollisuuttani tuommoisesta alttiiksi antaumisesta? Kuinka isäni ja
minä keksinemme keinon maksaa teille velkamme?
-- Sen olen sanova teille tultuamme Englannin vesille -- vastasi ripeä
kapteini.
Jenny tarkasteli häntä hiukan aikaa, laski itkuiset silmänsä alas ja
palasi hyttiinsä.
James oli toivonut, että tämä nuori tyttö ei saisi mitään tietää isänsä
hirvittävästä tilasta ennen, kuin isä olisi hyvässä turvassa; mutta
tänä viimeisenä päivänä sattui eräs matruusi vastoin tahtoansa
virkahtamaan jotakin, mikä hänelle ilmaisi kaiken totuuden. Vastaus
valtakammiolta Richmondissa oli näetsen tullut päivällä ennen
ratsastavan kuriirin muassa, joka oli onnistunut pääsemään vihollisten
etuvartija-rivin läpi. Tämä vastaus sisälsi Jonathan Halliburtin
kuolematuomion, ja tämä onneton kansalainen oli seuraavana aamuna
ammuttava. Eikä viipynyt kauan, ennenkuin uutinen tästä ampumisesta
levisi kaupungille ja viimein erään Delphinin matruusin muassa laivaan.
Tämä mies jutteli uutisen kapteinille aavistamatta, että miss
Halliburtt seisoi niin likellä että kuuli kaikki. Neito päästi sydäntä
vihlovan parun ja kaatui tainnoksiin kannelle. James Playfair kantoi
miss Jennyn hänen hyttiinsä, ja häntä täytyi kaikin mahdollisin keinoin
hoitaa, ennenkuin hän virkoomaan saatiin.
Kun hän taas avasi silmänsä, yhtyivät ne kapteiniin, joka laskemalla
sormen huulillensa antoi hänelle merkin olla ääneti. Hänellä oli kykyä
olla vaiti ja hillitsemään itsensä tuskan huudoista. James Playfair
kallistui hänen korvansa puoleen ja sanoi:
-- Jenny, kahden tunnin päästä isänne on turvassa luonanne, taikka myös
olen minä saanut surmani kokiessani pelastaa häntä.
Sitte lähti hän hytistä ja sanoi itsekseen.
-- Ja nyt täytyy minun, millä hinnalla hyvänsä, pelastaa Halliburtt,
vaikka vapautensa maksaisinkin omalla ja koko laivaväkeni hengellä.
Ratkaiseva hetki oli nyt lähellä. Delphin oli jo aamulla saanut
pumpulin sisäänsä sälytetyksi, ja hiilihinkalotkin olivat täynnä. Alus,
joka oli valmis lähtemään kahden tunnin päästä, oli jättänyt North
Commercial varvin ja makasi avoimella redillä. Se oli valmis käyttämään
nousuvettä hyväksensä, ja nousuvesi oli tuleva kello 9 aikana illalla.
James Playfair jättäessä miss Jennyn, kello löi 7, ja hän alkoi
hankkiutua lähtemään. Aina tähän asti oli salaisuus mr Halliburtin
suhteen ollut yksinomaisesti hänen, Crockstonin ja miss Jennyn
hallnssa, mutta kapteini näki nyt tarpeelliseksi antaa Mathewille
tiedon oloista ja suhteista, minkä hetikohta tekikin.
-- Kernaasti -- vastasi Mathew kysymättä mitään. -- Siis kello 9
aikana?
-- Kello 9! Antaka hetikohta lämmittää ja lämmittää aika lailla.
-- On tapahtuva, kapteini.
-- Delphini makaa varppi-ankkurissa. Me hakkaamme köyden poikki ja
lähdemme heti, sekuntiakaan hukkaamatta.
-- Aivan niin!
-- Panettakaa lyhty ison maston päähän. Yö on pimeä ja me saamme sakean
sumun. Meidän täytyy pitää varamme, ettemme eksyisi, palatessamme
laivaan. Teidän täytyy siis pitää se varokeino että soitatte kelloa
9:sästä alkaen.
-- Käskynne noudatetaan säntillensä, kapteini.
-- Ja nyt, rakas Mathew -- lisäsi James Playfair -- antakaa laittaa
kevy-vene valmiiksi ja asettakaat siihen kuusi vankinta soutajaamme.
Minä menen viipymättä White-Pointille. Minä jätän Jennyn teidän
huostaanne niin kauaksi kuin olen poissa, ja Jumala meitä nyt
varjelkoon!
-- Jumala meitä varjelkoon! -- vastasi Mathew.
Heti paikalla antoi hän tarpeelliset käskyt virittää valkeata kattilain
alle ja laittaa vene valmiiksi. Muutamissa minuuteissa oli tämä
valmiina. Sanottuansa viimeisen jäähyvästin miss Jennylle, astui James
Playfair veneesen ja taisi, laskiessaan laivasta ulos, nähdä isoja,
mustia savutupruja katoavan sakeaan sumuun.
Kaikki oli synkkään pimeyteen peitettynä. Tuuli oli tyyntynyt. Kuolon
hiljaisuus vallitsi avaralla ankkuripaikalla, jonka laineet näyttivät
uneen vaipuneen. Muutamia tuskin nähtäviä valkeita tuikki siellä ja
täällä pimeässä. James Playfair oli ottanut ruorin ja ohjasi venettänsä
vakavalla kädellä White-Pointia kohti. Tätä poikkikuljettavaa matkaa
oli noin kaksi peninkulmaa. James Playfair oli päivän kuluessa mitä
tarkimmasti laskenut asemansa, niin että hän suoraa linjaa taisi laskea
Charlestonin nientä kohti.
Kello löi 8 Saint Philippissä, kuu veneen keulatokka törmäsi
White-Pointia vasten. Oli vielä tunnin ajan odottaminen, ennenkuin
Crockstonin määrämä kellonlyönti oli kuuluva. Kaji oli aivan tyhjä
ihmisistä. Ainoastaan vartiomiehet etelä- ja itäpattereilla
astuskelivat edes ja takaisin. James Playfair luki minuutit, mutta aika
ei kuluuut niin pikaa, kuin hänen malttamattomuutensa vaati.
Kello 8.30 kuului askeleen kapsetta. Kapteini jätti miehensä, joilla
airot olivat valmiina pois lähtöön, ja lähti eteenpäin. Mutta tuskin
oli hän astunut kymmentä askelta, ennenkuin yhtyi yövahtiin, jossa oli
yhteensä kaksikymmentä miestä. James sieppasi vyöltään revolverin,
lujalla päätöksellä käyttää sitä jos niin tarvittaisiin.
Patrullin johtaja tuli häntä vastaan ja kysyi, nähdessään veneen:
-- Mikä vene tuo on?
-- Delphinin kevy-vene -- vastasi kapteini.
-- Ja kuka te olette?
-- Kapteini James Playfair.
-- Kah, kun luulin teidän jo menneen ja jo olevan Charlestonin vesien
ahtailla suilla.
-- Ei, vaan minä olen valmis purjehtimaan ... ja minun pitäisi jo olla
matkallakin ... mutta...
-- Mutta? ... kysäsi patrullin johtaja kiihkeästi.
James Playfairille pisti yht'äkkiä ajatus päähän ja hän vastasi:
-- Eräs matruuseistani istuu vankina linnassa ja minä olin tosiaankin
unhottaa hänen tänne. Onneksi johtui se mieleeni, niin kauan kuin vielä
aikaa oli, ja minä olen lähettänyt muutamia miehiä häntä noutamaan.
-- Vai niin, sekö veijari, jonka aiotte viedä Englantiin.
-- Se juuri.
-- Mutta olisihau sopinut hirttää hänet täällä yhtä hyvin kuin
kotonakin -- sanoi johtaja naurahdellen pilapuheellensa.
-- Sen hyvin tiedänkin -- vastasi James Playfair -- mutta parempi on
että kaikki käy laillista menoansa.
-- Onnea siis, kapteini, mutta varokaa itseänne Morris-saaren
pattereilta.
-- Olkaa huoleti! Koska olen tullut sisään ilman esteettä, niin toivon
pääseväni uloskin samala lailla.
-- Onnea matkalle, kapteini.
-- Kiitos!
Tuo vähäinen joukko meni sitte tiehensä, ja taas oli kaiat hiljaa
rannalla.
Samalla kello löi 9. Tämä oli määrätty aika. James tunsi sydämensä
lyövän niinkuin se olis ollut halkeamaisillaan. Vihellys vingahti ilman
läpi. James vastasi siihen samalla lailla. Sitte odotti hän kuullellen
ja antoi kädellä matruuseille merkin pysyä hiljaa. Eräs mies ilmaantui,
puettuna avaraan Skotlantilais-kaapuun. Hän katseli ympärilleen
kaikille suunnille: James Playfair riensi häntä vastaan.
-- Mr Halliburtt? -- kysyi kapteini.
-- Minä olen -- vastasi kaapuun puettu mies.
-- Jumala olkoon kiitetty! huudahti James Playfair.
-- Lähtekäämnte laivaan silmänräpäystäkään menettämättä. Mutta missä
Crockston on?
-- Crockston? -- kysäsi Halliburtt kummastuttavalla äänellä. -- Mitä
tarkoitatte?
-- Miestä, joka vapautti teidät ja toi teidät tänne, uskollinen
palvelijanue Crockston.
-- Mies, joka saatti minun tänne, on vanginvartija linnassa -- vastasi
Halliburtt.
-- Vanginvartija! -- huudahti James Playfair.
Selvä oli nähdä ettei hän ymmärtänyt puheesta mitään, ja tuhansia
pelkoja ahdisti häntä.
-- Se on tietty, että se oli vanginvartija! -- virkahti eräs hyvin
tunnettu ääni. -- Vanginvartija nukkuu kuin pölkky pimeässä kopissaan.
-- Crockston! Sinäkö se olet? -- kysyi Halliburtt.
-- Minä olen, herra, mutta pois nyt pakinat! Sitte saatte tietää
kaikki. Henkenne on kaupalla! Heti laivaan!
Kaikki kolme astuivat veneesen.
-- Ulos maasta! -- huusi kapteini.
Kuusi airoa työnnettiin ulos yhtä aikaa.
-- Eteenpäin! -- komensi James Playfair, ja vene viilsi tietänsä kuin
kala Charlestonin sataman pimeillä laineilla.