Eräs etelävaltion kenraali.
Laskiessaan Charlestonin kajin kylkeen Delphin tervehdittiin
eläköön-huudoilla lukuisalta ihmislaumalta. Asukkaat tässä meren
puolelta ankarasti piiritetyssä kaupuugissa eivät olleet tottuneet
näihin aikoihin näkemään europalaisia aluksia. He arvelivat, eipä ilman
eräänlaisetta hämmästyksettä, mitähän tämä iso höyry-alus, joka noin
uljaasti kantoi Englannin lippua kahvelin alla, tekisi heidän
kulkuvesillään. Mutta kun saatiin kuulla hänen matkansa tarkoitus,
miksi hän oli tunkenut Sullivan-saaren viereisten ahdinkovesien kautta,
ja kun huhu levisi, että hän sisälsi kokonaisen lastin
sodankieltotavaroita, nostettiin eläköön- ja riemuhuutoja kahta
innokkaampia.
James Playfair laitti itsensä hetikohta, silmänräpäystäkään hukkaamatta
yhdistykseen kaupungin korkeimman sotapäällikön, kenräali Beauregardin
kanssa. Tämä vastaanotti avoimin sylin Delphinin kapteinin, joka tuli
varsin sopivalla ajalla tuomaan hänen sotamiehilleen vaatteita ja
ruokavaroja, joista heillä oli mitä kovin puute. Siispä päätettiinkin
viipymättä ryhtyä laivan purkamiseen, ja joukko jänteviä käsiä tuli
Englannin matruuseille avuksi.
Ennenkuin James Playfair lähti laivastaan, oli miss Halliburtt mitä
kiihkeimmästi kehoittanut häntä rupeamaan hänen isänsä puoltajaksi ja
pelastajaksi kenraalin luona. James Playfair oli kokonansa antaunut
tämän nuoren tytön palvelukseen.
-- Miss Jenny -- oli hän sanonut -- te saatatte luottaa minuun. Minä
olen tekevä mahdottomiakin pelastaakseni isänne, ja minä toivon, että
tämä asia ei ole tuottava vastuksia. Minä olen käypä kenraali
Beauregardin luona jo tänä päivänä ja, jyrkästi vaatimatta häneltä
mr Halliburtin vapaaksi laskemista, kokeva saada selvän tiedon isänne
tilasta, onko hän vapaana miehensanansa nojalla vaiko vankina.
-- Isä raukkani! huudahti miss Jenny huo'aten. -- Hän ei tiedä, että
tyttärensä on häntä näin likellä. Oi, jos voisin lentää hänen syliinsä!
-- Hiukka malttavaisuutta vain, miss Jenny, ja te kohta saatte syleillä
isäänne. Luottakaa siihen, että olen menettelevä mitä suurimmalta
alttiiksiantauvaisuudella, mutta myös taitavan ja ajattelevan miehen
tavalla.
Sittekuin James Playfair oli suorittanut toiminimensä asiat, jättänyt
Delphinin lastin kenraalille ja tehnyt välipuheen suunnattomasta
määrästä pumpulia halpaan hintaan, käänsi hän, uskollisena
lupaukselleen, kesknstelun päivän tapauksiin.
-- Te luulette siis -- sanoi hän kenraali Beauregardille -- orjuuden
puollustajain pääsevän voitolle?
-- En epäile silmänräpäystäkään, että viimein voitamme, ja mitä
Charlestoniin tulee, niin kaupunki kohta ei tule kauemmin olemaan Leen
armeijalta piiritettynä. Ja mitä saatatte paitsi sitä odottaa orjuuden
hävittäjiltä? Jos niin kävisikin -- mikä ei ole tapahtuva -- että
kauppakaupungit Virginiassa, pohjois- ja etelä-Carolinassa, Georgiassa,
Alabamassa ja Missisippissä joutuisivat heidän valtaansa, mitäs se
tekee? Pääsisivätkö he herroiksi maassa, jota eivät koskaan kykene
valloittamaan? Ei suinkaan, ja jos joskus pääsisivätkin voitolle, niin
he minun mielestäni joutuisivat isoon pulaan voittonsa tähden.
-- Saatatteko myöskin varmaan luottaa sotamiehiinne? -- kysyi kapteini
-- ja ettekö pelkää Charlestonin väsyvän piiritykseen, joka saattaa
kaupungin häviöön?
-- En, en pelkää petosta, ja paitsi sitä, jos pettureita olisikin,
niin ne armahtamatta uhrattaisiin, ja minä hävittäisin tulella ja
miekalla itse kaupunginkin, jos havaitsisin pienintäkään
yhdysvaltalais-liikettä. Jefferson Davis on uskonut minulle
Charlestonin, ja saatte olla huoleti siitä että kaupunki on hyvissä
käsissä.
-- Onko teillä pohjois-valtioiden vankia? -- kysyi James Playfair, joka
nyt kääntyi halunsa mukaisimpaan keskustelu-aineesen.
-- On, kapteini -- vastasi kenraali. -- Se oli Charleston, missä
eripuraisuus ensiksi pnhkesi ulos. Siellä olevat orjuuden hävittäjät
tahtoivat tehdä vastusta, ja kun tulivat lyödyiksi, jäivät he
sotavangeiksi.
-- Onko teillä niitä monta?
-- Sadan paikkoihin,
-- Jotka oleskelevat vapaalla jalalla kaupungissa?
-- He olivat vapaalla jalalla siihen asti kuin keksin salaliiton.
Heidän päällysmiehensä oli, näetten, onnistunut saada toimeen salaisen
yhteyden piirittäjäin kaussa, jotka siten saivat tietoja siitä mitä
kaupungissa tapahtui. Minun täytyi lukita sisään nämä vaaralliset
vieraat, ja useat heistä tulevat jättämään vankeutensa ainoastaan
kiivetäksensä linnanpaltalle, jossa kymmenen liittolaiskiväärikuulan
edessä saavat vastata yhdysvaltalais-ajatuksistansa.
-- Mitä? Ammutaanko he kuolijaaksi? -- kysäsi kapteini säpsähtäen.
-- Ammutaan, ja ensiksikin heidän päällysmiehensä, joka on ylen rohkea
ja vaarallinen mies piiritetyssä kaupungissa. Minä olen lähettänyt
hänen kirjeenvaihtonsa presidentille Richmondissa, ja ennen kahdeksan
päivän kuluttua on hänen kohtalonsa peruuttamattomasti päätetty.
-- Mikä siis on se mies josta puhutte? -- kysyi James Playfair, ei
olevinaan mistään milläänkään.
-- Sanomalehden kirjoittaja Bostonista, paatunut orjuuden vihaaja,
ruumiillaan ja sielullaan Lincolniin kiintynyt.
-- Mikä nimensä on?
-- Jonathan Halliburtt.
-- Miesparka! huudahti James, hilliten liikutustansa. -- Mitä nyt
lieneekin tehnyt, ei saata olla häntä surkuttelematta. Luuletteko
tosiaankin hänen tulevan ammutuksi?
-- Siitä olen varma -- vastasi Beauregard. -- Mitäpäs voidaan? Sota on
sota, ja puollustaita täytyy paraiten kuin taidetaan.
-- No, tämäpä ei juuri minuun koske -- vastasi kapteini huoleti -- ja
rangaistusta toimeen pantaessa minä jo olen kaukana.
-- Mitä? Aiotteko jo palata?
-- Aion, herra kenraali, minä olen ennen kaikkea kauppias. Heti
pumpulin lastattuani lähden purjehtimaan. Minä olen tullut tänne
sisään, se on hyvä, mutta minun täytyy tulla täältä uloskin, ja se on
tähdellisintä. Delphin on hyvä laiva ja tohtii nopeuden suhteen lähteä
minkä yhdysvaltalais-laivan kanssa hyvänsä kilpailemaan; mutta vaikka
kulkunsa on nopea, ei hän sentään yritäkään ennättämään satanaulaisen
kanuunan tieltä pois, ja kuula hänen runkoonsa tekisi pahan pilan
kaupallisille mietteilleni.
-- Kuten haluatte, kapteini -- vastasi Beauregard. -- Koska asiat niin
ovat, minulla ei ole yhtään neuvoa teille antaa. Te hoidatte
ammattianne, ja siinä teette oikein. Teidän sijassanne tekisin samalla
tavalla. Paitsi sitä olo Charlestonissa ei ole suloista, ja
ankkuripaikka, jossa kuulia sataa ehtimiseen, ei anna alukselle
luotettavaa suojaa. Te lähdette siis, milloin hyväksi näette. Mutta
olkaa hyvä ja sitä ennen antakaa minulle vähäinen tieto. Kuinka vahvat
ja kuinka monta ovat ne Yhdysvallan alukset, jotka risteilevät
Charlestonin ulkopuolella?
James Playfair vastasi kenraalin kysymyksiin paraiten kuin taisi ja
jätti hänelle hyvästin mitä nöyrimmästi. Palasi sitte Delphiniin sangen
levottomana ja murheellisena siitä mitä oli kuullut.
-- Mitä pitää minun sanoa miss Jennylle? -- mietti hän. -- Pitääkö
minun ilmoittaa hänelle, missä hirmuisessa tilassa mr Halliburtt on?
Ei, parempi on että jätän hänen tietämättömyyteen hänen isäänsä
uhkaavista vaaroista. Lapsi parka!
Ei ollut hän astunut viittäkymmentä askelta kuvernöörin asunnosta,
ennenkuin kohtasi Crockstonin. Tämä kunnon amerikalainen oli vahdannut
häntä aina hänen laivasta lähdettyänsä.
-- No, kuinka asiat ovat, kapteini?
James Playfair katsoi Crockstoniin vakaisesti, ja tämä ymmärsi hyvin
kyllä, että kapteinilla ei ollut hyviä uutisia hänelle ilmoitettavina.
-- Oletteko nähneet kenraali Beauregardia? -- kysyi hän.
-- Olen -- vastasi James Playfair.
-- Ja te olette puhutelleet häntä mr Halliburtista?
-- En ole, vaan hän on puhunut minulle hänestä.
-- Entäs sitte, kapteini.
-- Entäs sitte? Saatanhan teille sanoa kaikki tyyni?
-- Kaikkityyni, kapteini!
-- Niin kuulkaapas! Kenraali on sanonut minulle, että herranne tulee
ammuttavaksi ennen kahdeksan päivän kuluttua.
Tämän kuultua olisi jokainen muu kuin Crockston raivosta hypähtänyt
tahi heittäynyt hillimättömän mielikarvauden valtoihin, mutta
amerikalainen, joka ei hätäillyt, ikäänkuin myhäili ja sanoi vain:
-- No, mitä se tekee?
-- Mitäkö tekee? -- huudahti James Playfair. -- Minä sanon teille, että
mr Halliburtt ammutaan ennen kahdeksan päivän kuluttua, ja te
vastaatte: mitä se tekee!
-- Tottapa niin, jos hän ennen kuuden päivän kuluttua on Delphinissä ja
me ennen seitsemän päivän kuluttua aavalla valtamerellä.
-- Minä ymmärrän teidät -- vastasi kapteini ja likisti Crockstonin
kättä. -- Te olette nerokas mies, ja minä olen, huolimatta setä
Vincentistä ja Delphinin lastista, antava vaikka räjähyttää itseni
ilmaan miss Jennyn vuoksi.
-- Ei sentään ole tarvetta kenenkään ilmaan lentää -- vastasi
amerikalainen. -- Siitä on vain kaloille hyvää, mutta tärkein asia on
saada mr Halliburtt vapautetuksi.
-- Mutta tiedättekö, se kaikki on vaikeata.
-- Eipä niinkään! -- vastasi Crockston.
-- Pää-asia on päästä yhteyteen vangin kanssa, joka on ankarasti
vartioittuna.
-- Se on tietty.
-- Ja saada hänet karkaamaan, mikä kuuluu miltei ihmetekoihin.
-- Pieniä ne ovat -- sanoi Crockston. -- Vangissa vallitsee enemmin
karkaamisen ajatus kuin vartioimisen ajatus hänen vahdeissansa. Sen
tähden on vangin aina onnistuva pelastaa itsensä. Kaikki asianhaarat
ovat hänen puolellaan, ja sen tähden on mr Halliburtt meidän avullamme
pelastuva.
-- Kenties olette oikeassa, Crockston.
-- Aina oikeassa, kapteini.
-- No, mutta mitenkä aiotte menetellä? Luonnos on tehtävä ja
varokeinoihin ryhdyttävä.
-- Minä olen likemmin asiaa ajatteleva.
-- Mutta jos miss Jenny saa kuulla, että isänsä on tuomittu kuolemaan
ja että käsky rangaistuksen toimeen panemisesta voi tulla ennen kahden
päivän kuluttua...
-- Hän ei saa mitään tietää, siinä kaikki.
-- Te olette oikeassa, asia on salattava häneltä. Se on parempi sekä
hänelle että meille.
-- Missä mr Halliburtia pidetään vangittuna? -- kysyi Crockston.
-- Linnassa kaupungin sisällä -- vastasi James Playfair.
-- Hyvä! Ja nyt menkäämme laivaan!
-- Niin, nyt laivaan, Crockston!