IV.

Crockston osoittaa valtaviisaan kykyä.

Kohta tuli koko laivaväestö tietämään miss Halliburtin historian, eikä

ujostellut Crockstonikaan sitä kertoa. Kapteinin käskystä oli hän

päästetty pelivärkistä irti, ja pamppu oli taas päässyt tavalliselle

paikallensa.

-- Kaunis eläin -- sanoi Crockston -- erittäinkin kun ojentaa kauniin

käpälänsä.

Irti päästyänsä meni Crockston kanssiin, otti pienoisen matkalaukun ja

vei sen miss Jennylle. Tämä nuori tyttö taisi nyt jälleen pukeutua

naisen vaatteisin, mutta pysyi hytissään eikä näyttäynyt kannella.

Mitä Crockstoniin tulee, niin oli selvästi ja silminnähtävästi

todistettu, ett'ei hän ollut merimies enemmin kuin rakuuna, ja hän

vapautettiin kaikesta palveluksen teosta laivassa.

Sillä aikaa työntyi Delphin aika vauhtia Atlantin yli, jonka aallot

pieksettiin kaksinkertaisen ruuvin alla, ja ainoana tehtävänä laivassa

oli tarkka vahdinpito. Päivällä jälkeen sen näytelmän, joka teki lopun

miss Jennyn tuntemattomuudesta, käveli James Playfair pikaisilla

askelilla edes ja takaisin peräkannella. Hän ei ollut kertaakaan

koettanut saada jälleen nähdä tuota nuorta tyttöä ja pitkittää päivällä

ennen keskeytynyttä kanssapuhetta.

Kävellessään tuli hän ehtimiseen astumaan Crockstonin sivu, joka, tukan

alta tirkistellen, katseli häntä jollakin tyytyväisyydellä. Selvästi

näkyi, että hän halusi saada puhutella kapteinia, ja hän katseli häntä

niin väsymättömästi, että kapteini viimein tuskautui.

-- Mitä nyt taas tahdot minulta? -- sanoi James Playfair

amerikalaiselle. -- sinä kuljet kuin kissa kuuman puuron ympärillä,

eikö siitä loppua tulekaan?

-- Suokaa anteeksi, herra kapteini -- vastasi Crockston, katsoa

tihruttaen -- asia on niin, että minulla on jotakin teille sanomista.

-- Mitähän se olisi?

-- Noh, se on hyvin mutkaton asia. Minun haluttaa toden takaa sanoa

teille, että olette pohjaan asti kelpo mies.

-- Minä tulen toimeen ilman sinun sievistelmiäsi.

-- Tämä ei ole sievistelemistä. Sen jätän siksi, kuin olette perille

asti asiassa päässeet.

-- Minne perille?

-- Tarkoituksenne perille, tietystikin.

-- Onko minulla tarkoitus täytettävänä?

-- Tottapa on! Te olette laivaanne vastaanottanut meidät, tuon nuoren

tytön ja minun. Te olette antaneet hyttinne miss Halliburtille. Hyvä!

Te olette säästäneet minun patukasta. Jalomielisemmin ei saata kukaan

menetellä. Te tulette viemään meidät perille Charlestoniin, ja se on

hyvin, hyvin hyvä asia, mutta siinä ei kuitenkaan ole kaikki.

-- Mitä, eikö siinä ole kaikki? -- huudahti James Playfair,

hämmästyksissään Crockstonin hävyttömyydestä.

-- Ei, ei millään muotoa -- vastasi tämä viime mainittu,

ilkipintaisesti nenäänsä niuristaen. -- Tytön isä on vankina siellä!

-- Entäs sitte?

-- Entäs sitte? Hän tietystikin on pelastettava.

-- Miss Halliburtin isä pelastettava?

-- Se on tietty. Hän on kunnian mies, uskalias kansalainen. Maksaneehan

vaivan uskaltaa jotakin hänen vuoksensa.

-- Master Crockston -- sanoi James Playfair, vetäen kulmiansa ryppyyn

-- te uäytätte olevan hulivili ensimäistä laatua. Mutta muistakaa,

ett'en olekaan nyt leikkipuheen tuulella.

-- Te erehdytte, herra kapteini -- väitti amerikalainen siihen. -- Minä

en puhu leikkiä laisinkaan, vaan puhun kanssanne täyttä totta. Asia

minkä ehdoitan, voi tosin ensi alussa näyttää teistä mahdottomalta,

mutta likemmin asiata ajateltuanne tulette huomaamaan, ett'ette saata

toisin tehdä.

-- Vai niin! Minun täytyy siis pelastaa mr Halliburtt?

-- Niinkuin olen sanonut. Teidän pitää kenraali Beauregardilta anoa,

että hän lasketaan vapauteen, ja kenraali ei ole hylkäävä anomustanne.

-- Mutta jo hän sen tekee?

-- Sitte -- vastasi Crockston, ei ollen noista sanoista milläänkään --

tulemme käyttämään voimakkaita keinoja ja viemään vangin pois

liittolaisten nenäin editse.

-- Niin siis -- sanoi James Playfair, joka alkoi suuttua -- ei siinä

kyllä että menen Yhdysvallan laivastojen keskitse ja rikon Charlestonin

piirityksen, vaan minun täytyy vielä mennä merelle, alttiina

linnoitusten kanuunatulelle, ja tehdä tämä pelastaakseni herran, jota

en tunne, yhden noita orjuuden hävittäjiä, joita kauhistun, yhden noita

paperin tuhraajia, jotka vuodattavat kirjoitusmustaansa verensä

asemesta.

-- No, yksi kanuunankuti enemmin tahi vähemmin, mitä se tekee? --

väitti Crockston.

-- Master Crockston, ottakaa tarkka vaari siitä mitä nyt sanon: jos

kerran vielä rohkeatte puhua minulle tästä asiasta, niin lähetän teidät

ruuman alimmaiseen osaan koko reisun ajaksi, niin että saatte oppia

pitämän suunne kiinni.

Näin sanottuansa laski hän amerikalaisen menemään, ja tämä meni

mumisten:

-- Kas niin! Minulla ei ole syytä olla tyytymätön keskusteluumme. Rappa

on nakattu ja asia on menestyvä.

Sanoessaan "orjuuden hävittäjä, jota kauhistun" James Playfair

ymmärrettävästi sanoi jotakin, jota ei ajatellut. Hän ei ollut orjuuden

puollustaja, mutta hän ei tahtonut myöntää, että kysymys orjuudesta,

vaikka presidentti Lincoln nimenomaan oli sitä vakuuttanut, olisi

tärkein Yhdysvaltioiden kansallisessa sodassa. Väittikö hän siis, että

Etelän valtioilla -- kahdeksalla kuudestaneljättä -- peri-

aatteellisesti oli oikeus ruveta eri yhdyskunnaksi sen tähden että

olivat vapaa-ehtoisesti yhdistyneet? Ei suinkaan! Hän vihasi

pohjois-valtioiden miehiä, siinä kaikkityyni. Hän vihasi ja kammoi

heitä vanhoina veljinä, jotka olivat erinneet yhteisestä heimokunnasta,

oikeina englantilaisina, jotka olivat nähneet hyväksi tehdä sen minkä

hän, James Playfair, nyt hyväksyi liittouneissa valtioissa. Tälläiset

olivat Delphinin kapteinin valtiolliset mielenpiteet, mutta erittäinkin

oli amerikalais-sota tikkuua hänen silmissään ja hän tahtoi tehdä

jonkun kepposen niille, jotka kävivät tätä sotaa. Helppo on siis

ymmärtää, kuinka hän oli vastaanottava tämän esityksen orja-ystävän

pelastamisesta ja liittolaisten, joiden kanssa hän aikoi asioihin

antautua, loukkaamisesta.

Mutta Crockstonin viekkaat esitytkset eivät antaneet hänen

ajatuksilleen enään rauhaa. Hän koetti niin paljon kuin mahdollista

karkoittaa niitä, mutta ne palasivat ehtimiseen hänen sieluunsa, ja kun

miss Jenny seuraavana päivänä vähäksi aikaa tuli kannelle, ei hän

uskaltanut katsoa häntä silmiin.

Ja se oli tosiaankin iso vahinko; sillä tämä nuori valkeaverinen,

mielevä- ja lempeäsilmäinen tyttö ansaitsi kolmekymmenen-vuotiaan

nuoren miehen silmäilemisen. Mutta James Playfair tunsi itsensä

hämäytyvän hänen läsnä ollessaan ja ymmärsi, että tällä lumoavalla

olennolla oli luja ja jalo sielu, joka oli puhdistunut onnettomuuden

koulussa. Hän huomasi, että hänen puhumattomuutensa tyttöä kohtaan

merkitsi kieltäymistä myöntymästä tytön hartaimpiin haluihin. Paitsi

sitä miss Jenny ei koskaan kokenut saada tavata James Playfairiä, mutta

ei hän häntä vältellytkään, ja ensi päivinä he aivan vähän taikka eivät

ollenkaan puhutelleet toisiansa. Miss Halliburtt tuskin astui hytistään

ulos eikä suinkaan olisi hän koskaan virkkanut sanaakaan Delphinin

kapteinille, ellei Crockston olis käyttänyt erästä juonta, joka saatti

heidät toistensa puheille.

Tämä rehellinen amerikalainen oli uskollinen palvelija

Halliburtt-perheelle. Hän oli herransa huoneessa kasvatettu ja hänen

mielihartautensa hänen puoleensa oli rajaton. 5yvä ymmärryksensä

vastasi hänen rohkeuteensa ja voimaansa. Niinkuin jo on havaittu,

hänellä oli oma laatuusa katsella ja arvostella asioita ja seikkoja,

samoin kuin hänellä oli viisaustieteensäkin perin omituinen. Ei hänen

urhoutensa ensi nikarassa lannistunut ja pahimmistakin pulista arvasi

hän ihmeteltävästi päästä selville.

Tämä urhea mies oli päättänyt vapauttaa Halliburtin ja käyttää

kapteinin laivaa ja kapteinia itseänsä pelastaaksensa hänen ja

Englantiin palataksensa. Tämmöinen oli hänen tuumansa, kun sitä vastoin

nuorella tytöllä ei ollut muuta tarkoitusta kuin tavata isänsä ja olla

hänen vankeudessaan osallisena. Crockston koettikin kaikin mahdollisin

keinoin ahdistella James Playfairiä. Hän oli jo purkanut luotansa koko

joukon keinoja, kuten olemme nähneet, mutta ei ollut vihollinen vielä

antannut, päinvastoin.

-- No -- arveli hän itsekseen -- miss Jennyn ja kapteinin täytyy

välttämättömästi päästä selville toistensa kanssa, sillä jos he yhä

edelleen muikistelevat nenäänsä koko tämän pitkän matkan, niin emme

pääse tuosta paikasta päkähtämään. Heidän täytyy tulla puheisin

toistensa kanssa, miettiä asiata, niinpä väitelläkin, mutta keskustelu

heidän välillään täytyy syntyä, ja minä panen pääni veikkaan, että

James Playfair siinä on itse ehdoittava mitä hän tänäpänä kieltää

minulta.

Mutta nähdessään kapteinin ja tytön miltei välttelevän toisiansa,

Crockston alkoi epäillä.

-- No, sitte täytyy minun ryhtyä asiaan -- ajatteli hän.

Neljäntenä päivänä aamulla astui hän miss Halliburtin hyttiin, hieroen

käsiänsä oikein tyytyväisesti ja suutansa mutistellen.

-- Hyviä uutisia, hyviä uutisia! -- huudahteli hän. -- Ette

ikäpäivinänne saata arvata mitä kapteini on minulle ehdoittanut. Se on

oiva mies tuo kapteini!

-- Hän on ehdotttanut teille että?... -- kysyi miss Jenny, jonka sydän

nyt ankarasti sykähteli.

-- No, että hän vapauttaa mr Halliburtin, että ryövää hänen

liittolaisilta ja vie hänen Englantiin.

-- Tosiaanko? -- huudahti Jenny.

-- Niinkuin olen sanonut teille, miss. Sillä miehellä on sydän oikealla

paikalla, tuolla kapteini James Playfairillä. Mutta semmoisia

englantilaiset aina ovat; joka sulaa ttyvyyttä tahi pelkkää pahuutta.

Hän saa ollakin kiitollisuudestani vakuutettu, ja minä olen valmis

hänen tähtensä hakkauttamaan itseni palasiksi, jos sillä voin hyvittää

hänen mielensä.

Jennyn ilo oli rajaton, kuultuansa nämä Crockstonin sanat. Vapauttaa

hänen isänsä! Tämä oli asia, jota hän ei koskaan ollut uskaltanut

ajatella. Delphinin kapteini tahtoi siis hänen tähtensä panna laivansa

ja laivaväkensä alttiiksi!

-- Niin niin, niin se on -- lisäsi Crockston ja sanoi lopuksi -- ja se

miss Jenny, ansaitsee kaiken kiitollisuutenne.

-- Enemmän kuin kiitollisuuden -- puhkesi tyttö sanomaan --

elinaikaisen ystävyyden!

Hän lähti heti hytistään lausumaan James Playfairille niitä tunteita,

jotka nyt valtasivat hänen sielunsa.

-- Yhä paremmaksi ja paremmaksi asia luontuu -- jupisi amerikalainen

itsekseen. -- Se menee miltei täyttä laukkaa, ja se on onnistuva.

James Playfair käveli edes ja takaisin peräkannella ja, niinkuin hyvin

voi arvata, melkoisesti kummastui, milteipä hämmästyi, nähdessään tuon

nuoren tytön lähenevän ja kiitollisuudesta kyynelehtävin silmin

ojentavan hänelle kätensä ja sanovan:

-- Kiitos, herra kapteini, kiitos uhrauksesta, jota en ikänäni olisi

rohjennut odottaa muukalaiselta.

-- Miss -- vastasi kapteini, joka ei ymmärtänyt vähintäkään mitä tyttö

tarkoitti -- mutta minä en tiedä...

-- Te tulette -- jatkoi miss Jenny -- minun tähteni kokemaan monia

vaaroja ja kentiesi panemaan omat etunne alttiiksi. Paljon olette jo

tehneet siinä, että olette täällä laivassa osoittaneet minulle

vieraanvaraisuutta, jota minulla ei olis oikeus...

-- Suokaa anteeksi, miss Jenny -- vastasi James Playfair -- mutta en

tosiaankaan ymmärrä sanojanne. Minä olen kohdellut teitä niinkuin

jokainen säädyllinen mies olisi kohdellut naista, ja tekolaatuni

ansaitsee yhtä vähän tunnustamista kuin kiitollisuutta.

-- Herra kapteini -- sanoi Jenny -- se on tarpeetonta, että kauemmin

teeskentelemme. Crockston on sanonut minulle kaikki.

-- Vai niin -- sanoi kapteeni -- Crockston on sanonut teille kaikki?

Sitte voin vieläkin vähemmin käsittää syytä, joka sai teidät lähtemään

hytistänne ja tulemaan tänne ja puhumaan sanoja, jotka...

Tätä sanoessaan tämä nuori kapteini melkoisesti hämyili, hän kun

muisteli sitä raakamaista tapaa, millä hän oli vastaanottanut

amerikalaisen esityksen, mutta miss Jenny ei antanut hänelle aikaa

likempään selitykseen, mikä olikin kapteinille isoksi onneksi, vaan

keskeytti hänen sanoen:

-- Herra kapteini, astuessani laivaanne minulla ei ollut muuta

tarkoitusta kuin tulla Charlestoniin, ja kuinka julmat orjuuden

puoltajat lienevätkin, niin he eivät olisi kieltäneet erästä

tyttöparkaa käymästä isänsä vankeuteen osalliseksi. Niin on asia, ja

minä en rohjennut vähintäkään toivoa voivani sieltä palata; mutta koska

jalomielisyytenne on niin suuri, että tahdotte vapauttaa vangitun isäni

ja tehdä kaikki mitä voimissanne on pelastaaksenne hänen, niin saatatte

olla vakuutettu minun syvästä kiitollisuudestani ja sallia minun

ojentaa teille käteni.

James Playfair ei tiennyt mitä vastata. Hän pureskeli huuliansa eikä

rohjennut ottaa tyttöä kädestä. Hän hyvin kyllä hoksasi Crockstonin

laittaneen hänen pulaan semmoiseen, että hänen nyt olisi maidotonta

peräytyä. Kumminkaan ei hänen tuumiinsa soveltunut ruveta avulliseksi

Halliburtin vapauttamiseen ja hankkia tukala asia niskoillensa. Mutta

taisiko hänellä olla sydäntä antaa tämän tyttöraiskan pettyä

toiveissansa? Taisiko hän sysätä luotansa tuon käden, jonka tyttö

ojensi hänelle noin todellisella ja syvällisellä ystävyyden tunteella?

Taisiko hän huoleti nähdä noiden kiitollisuuden kyynelten, jotka

kiiluivat tytön ihanoissa silmissä, muuttuvan mielikarvauden

kyyneliksi?

Tämä nuori mies koetti sen tähden antaa kiertävää vastausta,

saattaaksensa vapaasti menetellä niinkuin tahtoi ja ollaksensa

mihinkään sitoutumaton tulevaisuuden suhteen.

-- Miss Jenny -- sanoi hän -- uskokaa minua, minä olen tekevä kaikki

mailmassa että...

Hän otti nyt miss Jennyn pienen hienokaisen käden, mutta likistäessään

sitä hiljaa, tuusi hän sydämensä olevan vaarassa. Hän joutui

hämmennyksiin ja häneltä puuttui sanoja millä olisi ajatuksensa

ilmaissut. Hän soperoitsi muutamia sekavia sanoja:

-- Miss ... miss Jenuy ... minä tahdon teidän edestänne...

Crockston, joka piti häntä silmällä, hieroi käsiään ihastuksesta ja

jupisi itsekseen:

-- Hyvin on asiat! Tiesinhän sen.

Työläs olis ollut sanoa, mitenkä James Playfair olisi päässyt tästä

pulmallisesta tilasta, mutta kaikeksi onneksi hänelle, jos ei

Delphinille, kuultiin tähystäjän huutavan:

-- Perämies, ohoi!

-- Mikä on asiana? -- kysyi Mathew.

-- Purjehtija tuulen päällä.

James Playfair erosi heti tytöstä ja juoksi perämaston vanttitouviin.