Merellä.
Delphinillä oli hyvä miehistö. Siinä ei ollut merisotamiehiä, vaan
väkeä, joka ymmärsi hyvin laivalla liikehtiä, ja liikehtimisessä oli
kaikki mitä tarvittiin. He olivat navakoita, nerokkaita poikia, mutta
kaikki enemmin tahi vähemmin kauppamiehiä. He himosivat tavarata, ei
kunniata. Heillä ei ollut lippua näyttää tahi kanuunankutilla
puollustaa, ja paitsi sitä laivan koko tykistönä oli vaan kaksi pientä,
ainoastaan merkin-antoon aiottu mörssäriä.
Delphin puski hyvää vauhtia. Se oli semmoinen kuin rakennusmestari ja
kapteini olivat siitä toivoneetkin, ja kohta oli se ulkona Britannian
kulkuvesien rajoja. Muutoin ei voitu keksiä yhtään alusta sillä
äärettömällä valtamerellä. Paitsi sitä Yhdysvallan aluksilla ei ollut
oikeutta ahdistaa Delphiniä, se kun kulki Englannin lipulla. Ne
taisivat kyllä seurata sitä ja estää sitä rikkomasta piirityslinjaa,
mutta ei sen enempääkään. James Playfair olikin tehnyt kaiken mitä oli
voinut aluksensa nopeuden eteen, juuri sitä varten ettei häntä
saavutettaisi.
Kuinka lieneekin tämän asian laita ollut, niin laivalla pidettiin
tarkkaa vahtia, ja vaikka oli kylmä, oleskeli mies alinomaa mastossa,
valmiina antamaan merkin pienimmästäkin purjeesta taivaanrannalla. Yön
tullessa antoi kapteini mitä tarkimmat menetyskäskyt likimmäiselle
miehelleen, mr Mathewille.
-- Älkää antako saman tähystäjän kovin kauan olla saalingilla -- sanoi
hän. Pakkanen on kiihtynyt, ja silloin ei olla tarkkoja vahdinpidossa.
Muuttakaa siis usein väkeänne.
-- Se on tietly, kapteini -- vastasi Mathew.
-- Minä esitän teille erittäinkin Crockstonin siihen paivelukseen. Se
veitikka sanoo itsellään olevan erinomaisen tarkan silmän, ja meidän
täytyy panna se koetteille. Antakaa hänelle aamuvahdinpito. Hän silloin
hyvin tarvitsee valpasta silmäänsä sumussa. Jos jotakin merkillistä
tapahtuu, uiin antakaa minulle tieto.
Tämän sanottuansa meni James Playfair hyttiinsä. Mathew käsketti
Crockstonin luoksensa ja ilmoitti hänelle kapteinin käskyn.
-- Aamulla kello 6 aikona sinä menet tarkastuspaikallesi perämaston
tankosaalingille.
Crockston antoi murinan kuulua, jonka muka piti merkitä myöntävää
vastausta, mutta tuskin oli Mathew kääntynyt häneen selin, ennenkuin
hän jupisi muutamia sauoja, mahdottomia ymmärtää, ja lopuksi huudahti:
-- Mitä tuhat tulimmaista hän tarkoittaa tuolla perämaston
tankosaalingillaan?
Samassa tuli hänen turvattinsa John Stiggs hänen luoksensa.
-- No, kuinkas sinun laitasi on, rakas Crockstonini? -- kysyi hän.
-- Kylläpä hyvästi -- vastasi merimies väkinäisesti hymyillen. -- On
vain yksi asia, joka...
-- Mikäs vain se on, ystävä-parkani? -- kysäisi John, silmäillen
Crockstonia vilkkaalla kiitollisuuden tunnolla.
-- Joo -- jatkoi Crockston -- kun ajatellen, että minun tällä iälläni
pitää olla merikipeä! Mikä raukka minä olen! Mutta toisinpäin se
kääntyy! Ja sitte on eräs perämaston tankosaalinki, joka saattaa
sormeni saivaristoon.
-- Rakas Crockston, ja se on minun tähteni, kuin?...
-- Teidän ja hänen tähtensä -- vastasi Crockston. -- Mutta siitä älkää
mitään virkkako. Pankaa toivonne Jumalaan, hän ei teitä hylkää.
Näillä sanoilla erosivat John Stiggs ja Crockston, mutta tämä
jälkimäinen ei nukkunut, ennen kuin näki turvattinsa panneen levolle
siihen ahtaasen hyttiin, joka oli hänelle annettu.
Kello 6 aikana aamulla nousi Crockston ylös mennäksensä
vahtipaikalleen. Hän meni kannelle, ja Mathew antoi hänelle käskyn
kiivetä ylös ja pitää tarkkaa vahtia.
Crockston näytti näistä sanoista joutuvan vähän ymmälle, mutta teki
viimein päätöksensä ja lähti menemään perän puoleen.
-- No minne menet? huusi Mathew.
-- Sinne minne käskitte minun mennä -- vastasi Crockston.
-- Minä käskin sinun mennä perämaston tankosaalingille.
-- No, sinnehän olenkin menossa -- vastasi matruusi vähintäkään
hätäytymättä ja astui yhä vain perää kohti.
-- Näyttää kuin tekisit piikkaa minusta? -- huudahti Mathew vihaisesti.
-- sinä aiot hakea perämaston tankosaalinkia etumastosta. Näytätpä aika
maa-moukalta, joka tuskin osaat panna seisinkiä tahi tehdä pleissiä.
Millä lossilla olet seilannut? Ylös perämastoon, nauta, ja paikalla.
Vahtimatruusit, jotka kuultuansa Mathewin sanat olivat juosseet
paikalle, eivät voineet olla nauramatta kohtikurkkua, nähdessään
keskikannen sivulle palanneen Crockstonin tyrmistyneen katsannon.
-- Pitääkö minun -- sanoi hän, katsellen mastoa, jonka huippu katosi
aamusumuun perin näkymättömäksi -- pitääkö minun kiivetä tuonne?
-- Pitää -- vastasi Mathew -- ja joutuen! Pyhä Patrik auta! Joku
Yhdysvallan alus olisi ennättänyt syöstä keularaakansa taklinkiimme,
ennenkuin tuo laiskuri on ehtinyt paikallensa. No, kuinka käypi?
Crockston kapusi sanaakaan virkkamatta työläästi relingille. Sitte
alkoi hän vätystellä väylingeitä myöten niin kömpelösti kuin suinkin
voi ajatella ja niinkuin se, joka ei osaa käyttää käsiään eikä
jalkojaan. Päästyänsä perämaston märssille hän tuohon paikkaan
pysähtyi, sen sijaan että olisi keveästi keikahuttanut itsensä ylös, ja
kaappasi kiinni köysistä niinkuin olisi päätänsä huimannut. Mathew,
jota enin mokoma kömpelyys hämmästytti, nousi viimein vihan vimmaan ja
käski hänen tuossa paikassa astua alas.
-- Tuo jätkäle -- sanoi hän passarille -- ei ole ikäpäivinään ollut
matruusina. Johnson mene katsomaan mitä hänellä on laukussaan.
Johnson meni heti väen kanssiin. Sillä aikaa Crockston vaivoin kapusi
alas, ja kun toinen jalkansa luiskahti, koukkasi hän kiinni erääsen
jouksevaan köyteen ja niin pudota möksähti kannelle.
-- Jahnus, nauta, makean veden purjehtija! -- huusi Mathew
lohduttaaksensa häntä. -- Mitä sinulla täällä Delphinissä on tekemistä?
Sinä olet sanonut olevasi kelpo merimies;, etkä tiedä edes eroittaa
perämastoa etumastosta. Mutta siitä tahdomme hiukan puhella keskenämme.
Crockston ei vastannut mitään, vaan kääntyi selin, valmiina, niinkuin
näytti, kärsimään jos mitä. Samassa palasi kapteinin passari.
-- Tämä -- sanoi hän Mathewille -- oli kaikki, minkä löysin hänen
kapineissaan: lompakko sisältävä kirjeitä, jotka näyttävät
kummallisilta.
-- Anna tänne! -- sanoi Mathew. -- kirjeitä, Yhdysvaltioiden
vapaamerkeillä varustettuja. "Mr Halliburt Bostonista!" Orjuuden
hävittäjä! Yhdysvallan puolustaja! Katala, et siis olekaan muu kuin
pettäjä? Sinä olet väärillä ilmoituksilla keinotellut itsesi tänne
laivaan meitä pettääksesi, mutta älähän, asiasi on kohta päätökseen
saatettava ja sinä saat maistaa yhdeksän-häntäisen kissan kynsiä.
[Cat of nine tails, yhdeksästä nahkaliinaata tehty patukka, jota paljon
käytetään Englannin laitvastossa.] Passari, anna kapteinille sana, ja
me toiset, odottaessamme, pidämme tarkalla silmällä tätä riiviötä.
Kuultuansa nämä ystävälliset lauseet, Crockston irvisti rumasti, mutta
ei avannut suutansa. Hän sidottiin pelivärkkiin kiinni, jossa ei voinut
liikuttaa käsiänsä eikä jalkojansa.
Muutamain minuuttien perästä sen jälkeen lähti James Playfair hytistään
ja tuli pelivärkille.
-- No -- mitä sinulla on vastaamista? -- kysyi kapteini, joka tuskin
voi hillitä vihastuksensa.
-- Ei mitään -- vastasi Crockston.
-- Ja mitä sinulla on tekemistä täällä laivassa?
-- Ei mitään.
-- Ja mitä nyt odotat minulta?
-- En mitään.
-- Kuka sinä olet? Amerikalainen kuten nämä kirjeet näyttävät
osoittavan.
Crockston ei virkkanut mitään.
-- Passari -- sanoi James Playfair -- annata hänelle viisikymmentä
huimausta pampulla. Kenties hänen kielensä kahleet kirpoavat. Vai mitä
itse luulet, Crockston.
-- Kyllähän nähdään -- vastasi John Stiggsin eno silmiänsä
räpähyttämättä.
-- Työhön käsiksi! sanoi passari.
Kun tämä käsky oli annettu, riensi kaksi vanhaa matruusia riisumaan
Crockstonilta hänen villapaitaansa. He olivat jo kaapanneet tuon
hirmuisen aseen käteensä ja kohottivat sen tämän onnettoman hartioita
kohti; kun John Stiggs, kalpeana ja näännyksissä, hyökäsi kannelle.
-- Kapteini! huusi hän.
-- Oh! Tuossa on meillä hänen sisarensa poika.
-- Kapteini -- jatkoi nuorukainen, töin tuskin voiden malttaa mieltänsä
-- mitä Crockston ei ole tahtonut sanoa, sen sanon minä. Minä en ole
salaava, mitä hän vielä tahtoo salassa pitää. Joo, hän on
Amerikalainen, ja niin olen minäkin. Kumpikin olemme viholliset
orjapuoluelaisille, mutta emme suinkaan semmoiset, jotka olisimme
tulleet pettämään Delphiniä ja jättämään sitä Yhdysvallan laivoille.
-- Mitä siis teillä on tekemistä täällä? -- kysyi kapteini kovalla
äänellä, tarkasti silmäillen tuota nuorta salausten tietäjää.
Tätä arvelutti hetkisen aikaa vastaisiko, mutta sitte sanoi hän
vakaalla äänellä:
-- Kapteini, haluaisin puhutella teitä kahdenkesken.
John Stiggs'in tätä pyytäessä James Playfair piti alinomaa silmänsä
häneen luotuina. Nuorukaisen lempeät kasvon-murteet, hänen erinomaisen
myötätuntoinen äänensä, hienot ja valkoiset kätensä, joita
päällesivelty lika ei voinut saiata, suuret, vilkkaat ja samalla
uskolliset silmänsä -- kaikki nämä saattivat kapteinin perin toisiin
ajatutsiin. Johnin ilmoitettua pyyntönsä, Playfair katsahti terävästi
Crockstoniin, joka kohautti olkapäitänsä. Sitte loi hän kysyvän
silmäyksen nuorukaiseen, joka hämäytyi siitä, ja sanoi tämän ainoan
sanan:
-- Tule!
Johu Stiggs seurasi kapteinia perälle laivaa, ja James Playfair sanoi,
avatessaan hyttinsä oven, nuorukaiselle, jonka posket olivat kalpeina
liikutuksesta:
-- Olkaa hyvä ja astukaa sisään, miss!
Kun Johnia tällä tavoin puhuteltiin, aikoi hän punastua, ja kaksi
suurta kyyneltä kiilui hänen tahtomattansa hänen kauniissa silmissänsä.
-- Olkaa huoleti, miss -- sanoi Playfair lempeimmästi kuin taisi --
mutta olkaa hyvä ja sanokaa, mitä seikkaa saan kiittää siitä, että nyt
olette tässä laivassa?
Neiti epäröi vähän aikaa vastaisiko, mutta kapteinin silmäys rohkaisi
hänen mielensä ja hän päätti puhua.
-- Herra kapteini -- sanoi hän -- minä haluan tavata isäni
Charlestonissa. Kaupunki on piiritettynä maan ja meren puolelta. En
tiennyt kuinka pääsisin, ennenkuin kuulin Delphinin aikovan rikkoa
piirityksen. Minä tulin tähän laivaan tavalla kuin tiedätte, ja minä
pyydän teitä antamaan anteeksi, että niin olen tehnyt ilman teidän
luvattanne, sillä varmaan ette olisi suostuneet anomukseeni.
-- Aivan varmaan -- vastasi James Playfair.
-- Siis tein oikein etten teiltä pyytänytkään -- jatkoi tämä nuori
tyttö lujemmalla äänellä.
Kapteini laski kätensä ristiin, käväisi kerran hytin ympäri ja
seisahtui sitte.
-- Mikä nimenne on? -- kysyi hän.
-- Jenny Halliburtt.
-- Jos noudatan adressia niissä kirjeissä, jotka on tavattu Crockstonin
papereissa, niin isänne on Bostonista?
-- Niin on, herra kapteini.
-- Pohjoisvaltion mies on siis etelän kaupungissa, sillä aikaa kuin
Yhdysvaltiot käyvät tulista sotaa?
-- Isäni on otettu vangiksi, herra kapteini. Hän oli Charlestonissa,
kun ensimäiset kutit laukaistiin kansallissodassa ja kun liittolaiset
karkoittivat Yhdysvallan sotaväen Sumter-linnasta. Isäni valtiolliset
mielipiteet saattivat hänen orjapuolueen vihattavaksi, ja vastoin
kaikkea oikeutta hän kenraali Beauregardin käskystä vangittiin. Minä
olin silloin Englannissa, käymässä erään sukulaisen luona, joka nyt on
kuollut, ja yksinäni, ilman muuta tukea kuin Crockston, perheemme
uskollisin palvelija, tahdoin hakea isäni ja hänen kanssansa käydä
vankeuteen osalliseksi.
-- No, mikä mies isänne Halliburtt on? -- kysyi James Playfair.
-- Rehellinen ja kunniallinen sanomalehden kirjoittaja -- vastasi Jenny
uljaasti -- Tribunen arvoisimpia aputoimittajia ja joka rohkeimmasti on
mustain puolta pitänyt.
-- Orjuuden hävittäjä! -- huudahti kapteini kiivaasti. -- Yksi niitä
miehiä, jotka, ollen orjuutta hävittävinänsä, ovat peittäneet maansa
verellä ja rauniolla!
-- Herra kapteini -- vastasi Jenny valjehtuen -- te puhutte pahoin
isästäni! Teidän ei pitäisi unhottaa, että olen yksinäni täällä häntä
puollustamassa.
Vieno punastus lennähti kapteinin otsalle, ja hän vihastui, mutta
häpesikin samassa. Kenties hän aikoi vastata tälle nuorelle tytölle
mitä ajatteli, mutta hänen onnistui hillitä itsensä, hän avasi hytin
oven ja huusi:
-- Johnson! Tästä lähtein tämä hytti kuuluu miss Jenny Halliburtille.
Panettahaa minulle rippumatto kajutan perimmäiseen osaan. Sen enempää
en tarvitse.
Passari katseli suurin silmin tuota nuorta miestä, jota puhuteltiin
naisen nimellä, mutta meni James Playfairin merkin johdosta tiehensä.
-- Ja nyt, miss, olette kotonanne -- sanoi Delphinin nuori kapteini, ja
astui ulos hytistä.