sanomalehti-uutinen olisi kristillisessä maassa yhtä mahdoton kuin
harkitun murhan salliminen sen julkisilla kaduilla.[21] Sanoinko
"kristillisessä"? Oi, jos me olisimme vain terveesti epäkristillisiä,
niin sellainen olisi mahdotonta: meidän kuviteltu kristillisyytemme se
auttelee meitä tekemään näitä rikoksia, sillä me riemuttelemme ja
rehvastelemme uskossamme saadaksemme siitä nauttia häpeämätöntä
tyydytystä, senkin verhoten mielikuvituksella kuten kaiken
muun. Urkujen ja kuorikäytävien, aamusarastus-jumalanpalvelusten
ja hämy-hartaushetkien draamallinen kristillisyys -- se
silmänlume-hartaus, johon me emme arastele sekoittaa maalauksellisesti
teatteriemme paholaisnäytelmiä, "Satanellain", "Robertien",
"Faustien" tehopiirteitä, messuten kiitosvirsiä kirjo-ikkunain läpi
taustavaikutuksen aikaansaamiseksi ja taiteellisin juoksutuksin
lurittaen Luojan nimeä moninaisesti vaihtuvissa rukousjääryttelyn
toisinnoissa (seuraavana päivänä taas jaellen taitamattomien kiroojien
valistamiseksi kirjasia toisen käskyn merkityksestä meidän
tulkitsemanamme) -- tämä kaasuvaloinen ja kaasuhenkinen kristillisyys
on meidän ylväytenämme, ja me tempaamme turvaan kauhtanamme liepeen
niiden kerettiläisten kosketukselta, jotka lausuvat siitä epäilyksiä.
Mutta osoittaa rahtunen tavallista kristillistä oikeamielisyyttä
selvässä sanassa tai teossa, tehdä kristinopin lainkohta joksikin
elämänohjeeksi ja perustaa yksikin kansallinen toimenpide tai toive
sille pohjalle, -- liianpa hyvin tiedämme, minkä verran uskomme siihen
pätee! Pikemmin saisitte salaman leimahtamaan suitsutussavusta kuin
todellista toimintaa tai suurta tunnetta ilmenemään nykyaikaisesta
englantilaisesta uskonnollisuudestamme. Teidän olisi parempi päästä
eroon sekä savusta että urkupilleistä: jättäkää ne ja goottilaiset
ikkunat ja maalatut lasiruudut teatterikaluston hoitajalle; yhtenä
terveenä puhalluksena heittäkää hiilivety-henkenne ja ottakaa
porraskynnyksellänne värjöttävä Latsarus hoivaanne. Sillä tosi kirkko
on kaikkialla missä käsi auttavana kohtaa toisen, ja se on ainoa pyhä
tai emäkirkko mitä koskaan on ollut tai on milloinkaan.
* * * * *
Kaikkia näitä henkisiä tyydytyksiä ja kaikkia näitä hyveitä, toistan,
te kansallisesti halveksutte. Teillä on tosin keskessänne kansalaisia,
jotka eivät niin tee; joiden työstä, voimasta, elämästä, kuolemasta, te
elätte konsaan kiittämättä heitä. Varallisuutenne, huvinne, ylpeytenne
olisivat kaikki yhtä mahdottomia ilman niiden toimintaa, joita
vähäksytte tai ette muista. Poliisikonstaapeli, joka astelee mustaa
kujaa edes takaisin kaiken yötä pitämässä silmällä rikollisuutta, jota
te olette sinne luoneet, ja voi minä hetkenä hyvänsä saada päänsä
murskatuksi tai runneltua raajarikoksi, mitään kiitollisuutta
kokematta; kuohujen raivon kanssa kilvoitteleva merimies, kirjansa tai
koetinpullonsa ääressä ahertava hiljainen tutkija, tavallinen
työläinen, joka tunnustusta ja melkein leipääkin vailla täyttää
tehtävänsä niinkuin hevosenne vetävät kärryjänne, toivottomana ja
kaikkien syrjimänä: heidän varassaan Englanti elää. Mutta he eivät ole
kansakunta; he edustavat vain sen ruumista ja hermovoimaa, vanhasta
tottumuksesta yhä toimien kouristuneen sitkeästi, henkisyyden jo
häivyttyä.
Meidän kansallisena henkisyytenämme ja pyrkimyksenämme on
hauskuudenhalu, kansallisena uskontonamme kirkollisten menojen
suorittaminen ja unettavien totuuksien (tai valheellisuuksien)
saarnaaminen laumaväen pidättämiseksi rauhallisesti työssä, sillaikaa
kun me huvittelemme; ja tämän huvittelun tarve pitää meistä kiinni
kurkkua kuivaavana ja silmiä kierrättelevänä kuumeena --
järjettömyyttä, kevytmielisyyttä, armottomuutta nostattavana. Ihmisten
ahkeroidessa oikealla tavalla heidän hupinsa syntyy heidän työstänsä
niinkuin värikkäät terälehdet hedelmällisestä kukasta; -- kun he ovat
uskollisesti avuliaita ja sääliväisiä, heidän kaikki tunteensa
sukeutuvat vakaisiksi, syviksi, pysyväisiksi, ja antavat elämää
sielulle niinkuin luonnollinen valtimo ruumiille.
Mutta nyt me todellisen puuhaamisen puutteessa valamme koko miehisen
tarmomme rahansaalistuksen väärään puuhaan, ja kun meillä ei ole
todellista tunteellisuutta, meidän pitää saada valhetunteilua
vaatetettuna leluiksemme, ei leikkiäksemme viattomasti kuten lapset
nukkejansa käyttävät, vaan turmeltuneesti ja salailevasti, niinkuin
epäjumalien palvelemiseen eksyneet juutalaiset kätkivät luolien
seinille kuvia, jotka vasta kaivamalla ovat paljastuneet. Oikeutta,
jota me emme pane täytäntöön, me näyttelemme romaaneissa ja
teatterilavalla; kauneuden sijalle, jota tuhoamme luonnossa, asetamme
pantomiimin muuntelehtivat elkeet, ja kun ihmisluontomme käskevästi
vaatii _jonkunlaista_ järkkymystä ja surua, niin me -- sen ylevän
murheen sijaista, jota meidän olisi tullut tuntea lähimäistemme
osakumppaneina, ja niiden puhtaiden kyynelten asemesta, joita meidän
olisi pitänyt heidän kanssaan itkeä, -- nautinnollisesti väristen
ahmimme oikeussalin liikuttavaisuutta ja kokoamme haudan kastehelmiä.
On vaikea arvioida näiden ilmiöiden täyttä merkitystä. Itse asianhaarat
ovat kylläkin peloittavia, mutta niiden vihjaama kansallinen viallisuus
ei kenties ole niin suuri kuin saattaa ensimältä näyttää. Me sallimme
tai aiheutamme päivittäin tuhansien kuoleman, mutta me emme tarkoita
pahaa; me poltamme taloja ja raastamme maamiesten vainioita, ja
kuitenkin meitä surettaisi havaita, että olemme ketään saattaneet
vaurioon. Me olemme yhä sydämeltämme sävyisiä; yhä kunnokkuuteen
kykeneviä, mutta ainoastaan kuten lapset.
Kun Chalmersia, jolla oli ollut suurta vaikutusvaltaa yleisöön, pitkän
elämänsä lopulla ärsytettiin jossakin tärkeässä asiassa vetoamalla
yleiseen mielipiteeseen, huudahti hän kärsimättömästi: "Yleisö on
pelkästään iso lapsukainen!" Ja syynä siihen, että minä olen antanut
kaikkien näiden vakavampien ajatteluaiheiden sekautua tutkisteluun
lukemisen menetelmistä, on se että mitä enemmän näen kansallisia
vikojamme tai viheliäisyyksiämme, sitä enemmän ne selviävät lapsekkaan
oppimattomuuden olosuhteiksi ja henkisen kasvatuksen puutteeksi
kaikkein yksinkertaisimmillakin ajattelun aloilla. Meidän ei ole, sanon
vieläkin, valitettava tässä kohden paheellisuutta, ei itsekkyyttä, ei
aivotoiminnan tylsyyttä, vaan edessämme on tavoittamaton koulupojan
huimamielisyys, joka eroaa todellisen koulupojan huolettomuudesta vain
siinä, että sitä ei pääse parantamaan, kun se ei tunnusta mitään
mestaria.
Eräs viimeisen suuren maalaajamme viehättävistä, syrjäytetyistä
tuotteista esittää omituisen sattuvan perikuvan meistä. Se on piirros
Kirkby Lonsdalen hautuumaasta, ja purosta, laaksosta, kunnaista ja
taustalla auteroittuvasta aamutaivaasta. Ja välinpitämättömänä sekä
näistä kaikista että vainajista, jotka ovat vaihtaneet nämä toisiin
laaksoihin ja toisiin taivaihin, on ryhmä koulupoikia kasannut pienet
kirjansa eräälle haudalle, paiskiakseen niitä sivuun kivillä. Siten me
leikimme niiden vainajien sanoilla, jotka tahtovat opettaa meitä, ja
huidomme niitä loitos luotamme katkeralla, huimalla tahdollamme;
vähänpä ajattelemme, että noita lehtiä, joita tuuli hajoittelee, ei
ollut läjätty vain hautakivelle, vaan vieläpä taiotun holvin sinetille
-- taikka, vielä paremminkin, suuren kaupungin portille, jonka uinuvat
kuninkaat valveutuisivat meidän varallemme ja käyskentelisivät
kanssamme, jos vain tietäisimme kutsua heitä nimeltään.
Ja jos kohotammekin pääsyportin marmorilaa'an, kuinka useasti
silloinkin vain kuljeksimme noiden vanhojen kuninkaitten seassa heidän
levätessään, ja sormielemme heidän makuukauhtanoitansa ja tunnustelemme
ylväitten otsien kruunuja -- ja yhäti he ovat meille äänettömiä ja
näyttävät vain pölyiseltä kuvittelukuorelta, kun me emme tunne sitä
sydämen loitsulukua, joka heidät havahduttaisi. Mutta kerran
kuullessansa sen he kavahtaisivat ylös meitä kohtaamaan muinaisessa
voimassaan, kiinteästi katsastamaan ja punnitsemaan meitä; ja niinkuin
Hadeksen kukistuneet kuninkaat tervehtivät vastasortuneita sanoen:
"onko tullut sinustakin heikko kuten me -- oletko nyt sinäkin
meikäläisiä?" samaten nämä kuninkaat, himmentymättömine,
järkyttämättömine otsaripoineen, tulisivat vastaamme sanoen: "Onko
sinustakin tullut puhdas ja sydämeltä suuri kuten me? oletko nyt
sinäkin meikäläisiä?"
Suurisydäminen, suurihenkinen -- tällaiseen ylevyyteen pääseminen
merkitsee toden teolla elämän nousua; jatkuva kehittyminen tällä tiellä
on toden teolla "edistystä elämässä" -- elämässä itsessään, ei sen
hepenissä. Hyvät ystävät, muistatteko vanhaa skyyttalaista tapaa
perheen pään peijaisissa; kuinka hänet puetettiin hienoimpaan
vaatekertaansa, asetettiin ajoneuvoihinsa ja kuljetettiin ystäviensä
koteihin, missä kukin heistä sijoitti hänet pöytänsä päähän ja kaikki
viettivät kemuja hänen läsnäollessaan? Otaksukaamme teille tarjottavan
selvin sanoin, niinkuin se _on_ teille tarjona kolkkojen tosiseikkain
voimasta, että te saavuttaisitte tämän skyyttalaisen kunnian, vähin
erin, vielä luullessanne olevanne elossa. Olettakaamme että tarjous
olisi tällainen: "Teidän on kuoltava verkalleen: verenne kylmenee päivä
päivältä, lihanne kuivettuu, sydämenne sykkii viimeiseltä ainoastaan
niinkuin ruostunut rykelmä rautaläppiä. Elonne ehtyy teiltä ja vajoaa
maan läpi Cainan jäähän; mutta päivä päivältä teidän ruumiinne
puetetaan koreammin ja asetetaan korkeampiin vaunuihin ja saa lisää
tähtiä rintapieliinsä -- kruunujakin[22] päähänsä, jos tahdotte.
Ihmiset kumartavat sen edessä, tuijottavat ja huikkailevat sen
ympärillä, tungeksivat sen perässä pitkin katuja; rakentavat sille
palatseja, kemuilevat kaiken yötä pitäen sitä pöytänsä päässä. Teidän
sieluanne jää siihen sen verran että tietää mitä he tekevät ja tuntee
kulta-asun painon sen hartioilla ja kruununreunan vaon kallossa, ei
enempää." Ottaisitteko vastaan tuon tarjouksen, kuoleman enkelin
suusanallisesti esittämänä? Suostuisivatkohan halvimmatkaan meistä
siihen kauppaan, luullaksenne? Mutta käytännössä ja todenperäisesti me
tartumme siihen, jokainen meistä, jossain määrin -- monet meistä
tarttuvat siihen syöttiin täydessä kamaluudessaan.
Sen ottaa vastaan jokainen, joka haluaa edistyä elämässä tietämättä
mitä elämä on; joka tarkoittaa ainoastaan, että hänen on saatava
enemmän hevosia ja enemmän palvelijoita, enemmän varallisuutta ja
enemmän julkista kunniaa -- eikä enempää henkilöllisyys-sielua.
Ainoastaan se edistyy elämässä, jonka sydän on pehmenemässä, veri
lämpenemässä, aivot elähtymässä, henki kulkemassa _elävään_ rauhaan. Ja
ne ihmiset, joissa on tämä elämä, ovat maailman todellisia valtiaita
tai kuninkaita -- he, yksinomaan he. Kaikki muut kuninkuudet, mikäli
ovat tosia, ovat vain heidän valtiutensa käytännöllisenä tuloksena ja
ilmauksena: jos ne ovat vähempää kuin tätä, ne joko ovat draamallisia
kuninkuuksia -- kalliita näytäntöjä, joissa käytetään jalokiviä
kiiltorihkaman sijasta -- kansakuntien leluina tai muussa tapauksessa
ne eivät ole kuninkuuksia laisinkaan, vaan tyrannivaltiuksia, taikka
pelkkää kansallisen hupsuuden toiminnallista seuraamusta. Siitä syystä
olen toisaalla lausunut niistä: "Näkyväiset hallitukset ovat muutamien
kansakuntien leluja, toisten tauteja, muutamien valjaita, useampien
taakkoja."
Mutta sanoin en kykene ilmaisemaan ihmetystäni, kun ajattelevienkin
ihmisten keskuudessa kuulen vielä puhuttavan kuningasvallasta niinkuin
hallitut kansakunnat olisivat yksityistä irtaimistoa, jota voidaan
ostaa ja myydä tai muutoin hankkia kuten lampaita, näiden kuninkaan
ollessa oikeutettu saamaan elantonsa niiden lihasta ja kokoamaan niiltä
villat. Sellaisen katsantokannan mukaan soveltuisi Akilleen suuttunut
määritelmä kehnoista kuninkaista -- "ihmissyöjät" -- vakituiseksi ja
vastaavaksi nimitykseksi kaikille hallitsijoille, ja kuninkaan
valtakunnan laajentaminen merkitsisi samaa kuin yksityishenkilön
varallisuuden kartuttaminen! Kuninkaat, jotka niin ajattelevat, olkoot
kuinkakin mahtavia, eivät voi olla kansakunnan todellisia kuninkaita
sen paremmin kuin paarmat ovat hevosen herroja; he imevät sitä, ja
saattavat ärryttää sen hurjistuksiin, mutta eivät johtele sitä.
He ja heidän hovinsa ja heidän armeijansa ovat -- jos kykenisi näkemään
selkeästi -- vain iso suosääsken laji, jolla on painettikärsä ja
sävelikäs, soitonjohtajan ohjailema torvi-ininä kesäisessä ilmassa;
hämärä saattaa toisinaan olla otollisempi, mutta tuskin terveellisempi
sen surviaiskomppaniain välkkyville usville. Tosikuninkaat sillävälin
hallitsevat hiljaisesti, jos ollenkaan, ja tuntevat hallitsemisen
tympäiseväksi; liian monet heistä tekevät "_il gran refiuto_"
[suuren kieltäymyksen], -- ja jos he eivät tee, niin laumaväki kohta
kun he saattaisivat käydä sille hyödyllisiksi, jokseenkin varmasti tekee
oman "suuren kieltäymyksensä" _heistä_.
Kuitenkin saattaa näkyväinen kuningas jonakuna päivänä olla
tosikuningaskin, jos konsaan koittaa se päivä, jolloin hän tahtoo
arvioida valtakuntaansa tämän edustaman _voiman_ mukaan, -- eikä
maantieteellisten rajojen perusteella. Ylen vähän on sillä väliä,
leikkaako teiltä Trient[23] lohon täältä tai kiertääkö teille Rein yhtä
linnaa vähemmän tuolla. Mutta teille on väliä sillä, ihmisten kuningas,
voitteko toden teolla sanoa tälle miehelle: "mene", niin että hän
menee, ja toiselle: "tule", niin että hän tulee, -- voitteko kierrättää
kansaanne kuten Trientiä, ja minne käskette heidän tulla ja minne
mennä. Teille on väliä sillä, ihmisten kuningas, vihaako kansanne teitä
ja kuoleeko teidän tauttanne, vai rakastaako teitä ja elääkö teissä.
Valtakuntaanne saatte paremmin mitatuksi väenpaljouksien mukaan kuin
penikulmin, laskien rakkaus-leveysastein -- ei päiväntasaajasta
luettuina, vaan ihmeellisen lämmintä ja rajatonta päiväntasaajaa kohti.
Mitatuksi! -- ei, te ette voi mitata. Kuka kykenisikään mittaamaan,
mikä eroavaisuus on niiden vallalla, jotka "tekevät ja opettavat" ja
jotka ovat suurimmat maapallon valtioissa kuten taivaankin
valtakunnassa -- ja niiden vallalla, jotka repivät alas ja hävittävät:
vallalla, joka täysimmillään on vain koin ja ruosteen valtaa?
Kummallista ajatella, kuinka koikuninkaat kasaavat aarteita koille, ja
ruostekuninkaat, jotka ovat kansansa voimakkuudelle samaa kuin ruoste
asevarustukselle, tallentavat aarteita ruosteelle, ja riistäjäkuninkaat
rosvoille, mutta kuinka harvat kuninkaat konsaan ovat koonneet
aarteita, jotka eivät tarvitse mitään vartioitsemista -- aarteita,
joiden anastajia saisi olla mitä enemmän, sitä parempi!
Kirjailtua korukangasta, vain repeytymään; kypärää ja miekkaa, vain
himmenemään; jalokiviä ja kultaa, vain hajaantumaan -- on ollut kolmea
lajia kuninkaita, jotka ovat näitä keränneet. Mitähän jos kerran
nousisi neljäs luokka kuninkaita, jotka olisivat lukeneet jostakin
ammoin syrjäytyneestä kirjoituksesta, että oli neljäskin laji aarretta,
jolle jalokivet ja kulta eivät voineet vetää vertoja, yhtä vähän kuin
sille sopi puhtaassa kullassa arvoa määrätäkään. Kuteeltaan ihanampaa
kirjausta, Athenen sukkulasta; jumalaisemmassa tulessa taottua
asevarustusta, vulkanisen voiman lietsomassa; kultaa jollaista voidaan
kaivaa ainoastaan auringon punaisesta sydämestä sen laskiessa
delfolaisten kallioiden yli; -- syväkuvaista kudelmaa, läpäisemätöntä
asevarustusta, juotavaa kultaa! Ja Käyttäytymisen, Uurastuksen ja
Ajattelun kolme suurta enkeliä yhä kutsumassa meitä ja odottamassa
pihtipieltemme luona, johdattaakseen meitä -- jos tahtoisimme --
siivekkäällä voimallaan ja opastaakseen meitä kaikenhuomaavine
silmineen sitä polkua pitkin, jota yksikään lintu ei tunne eikä
kotkankaan katse ole tavannut! Mitähän jos kerran nousisi kuninkaita,
jotka kuulisivat ja uskoisivat tämän sanoman ja vihdoinkin kokoaisivat
ja asettaisivat esiin -- Viisauden aarteita kansalleen?
Ajatelkaa, kuinka hämmästyttävää toimintaa _se_ olisi! Kuinka
käsittämätöntä nykyisen kansallisen viisautemme vallitessa! Että me
ottaisimme maalaisemme kirjaharjoituksiin emmekä painettiharjoituksiin!
-- järjestäisimme, koulisimme, pitäisimme palkoilla ja hyvän johdon
alaisina ajattelijain armeijoita emmekä kuoliaaksipistäjiä! --
löytäisimme yhtä hyvää kansallista huviketta lukusalien harrastelusta
kuin ampumakenttien huoltamisesta; antaisimme palkintoja osuvista
sattumista tosiasiaan yhtä hyvin kuin nyt määräämme lyijyisestä
mojauksesta maalitauluun.
Kuinka hullunkuriselta aatokselta tuntuukaan oikein sanoiksi
sovitettuna, että sivistyneiden kansakuntien pääomamiesten varallisuus
konsaan tulisi sodan sijasta kannattelemaan kirjallisuutta! Olkaa vielä
kärsivällisiä kanssani, lukiessani teille pari lausetta ainoasta
kunnolleen kirjaksi mainittavasta tuotteesta, mitä itse olen tähän asti
kirjoittanut -- siitä joka säilyy (jos säilyy mikään) varmimmin ja
kauvimmin kaikesta työstäni:
"Euroopan varallisuuden toiminnan peräti kamalia muotoja on, että
yksinomaan pääomamiesten rikkaus kannattelee vääriä sotia. Oikeutetut
sodat eivät tarvitse niin runsaasti rahaa tuekseen, sillä enimmät
niistä miehistä, jotka sellaisia käyvät, tekevät sen ilmaiseksi. Mutta
väärään sotaan on ostettava sekä ruumiit että sielut, ja niille lisäksi
parhaat sodan välineet, joten sellaisen sodan kulungit kohoavat
korkeimmiksi, niistä kustannuksista puhumattakaan, joita tuottaa kehno
pelko ja ärtyinen epäluulo kansakuntien kesken, kun näillä kaikissa
väenpaljouksissaan ei ole sen vertaa hävyntuntoa tai rehellisyyttä,
että näillä saisivat hankituksi hetkenkään mielenrauhan. Tällä tavoin
nykyään Ranska ja Englanti ostavat toisiltaan kymmenen miljoonan punnan
arvosta tyrmistystä vuosittain -- harvinaisen köykäistä satoa, puoleksi
okaita ja puoleksi haavanlehtiä, jota kylvää, korjaa ja kokoaa
aittoihin nykyaikainen valtiotalous-'tiede', totuuden sijasta opettaen
ahnehtimista. Ja kun kaikki väärä sotiminen käy päinsä -- paitsi
vihollisen ryöstämisellä -- ainoastaan pääomamiesten lainoilla, niin
nämä lainat maksetaan sittemmin takaisin verottamalla kansaa, jolla
näköjään ei ole mitään tahtoa asiassa, pääomamiesten tahdon ollessa
sodan alkujuurena; mutta sen varsinaisena juurena on koko kansakunnan
ahneus, joka tekee sen kykenemättömäksi uskoon, suoruuteen tai
oikeuteen ja sentähden aikanaan tuottaa kullekin yksilölle hänen oman
erikoisen menetyksensä ja rangaistuksensa."
Ranska ja Englanti ihan kirjaimellisesti, huomatkaa, ostavat _säikkyä_
toisiltaan; kumpainenkin maksaa kauhistelusta kymmenen miljoonaa puntaa
vuodessa. Olettakaammepa nyt, että ne tuon kymmenen miljoonan vuotuisen
säikkymäärän ostamisen sijasta päättäisivät kerrassaan olla rauhassa
keskenään ja ostaa kymmenen miljoonan arvosta tietoa vuosittain; ja
että kumpikin kansakunta uhraisi nuo kymmenentuhatta puntatuhattansa
vuodessa kuninkaallisten kirjastojen, kuninkaallisten taidekokoelmien,
kuninkaallisten museoiden, kuninkaallisten puutarhojen ja
levähdyspaikkojen perustamiseen. Eiköhän se olisi jonkun verran
parempaa sekä Ranskalle että Englannille?
Kestää vielä kauvan, ennen kuin se tapahtuu. Kuitenkaan ei toivoakseni
enää kulu pitkiä aikoja kunnes kuninkaallisia tai kansallisia
kirjastoja perustetaan jokaiseen huomattavaan asutuskeskukseen ja
niihin toimitetaan kuninkaallinen sarja kirjoja: sama sarja jokaiseen
niistä, valittuja kirjoja, parhaat joka lajia, mahdollisimman
täydellisellä tavalla valmistettuja tuota kansallista sarjaa varten;
kaikki teksti painettuna samankokoisille lehdille, leveäreunaisille, ja
jaettuna miellyttäviksi nidoksiksi, keveiksi pidellä, kauneiksi ja
lujiksi sekä kirjansitojan työn kelpo näytteiksi -- ja nämä suuret
kirjastot olkoot kaikkien siistien ja säädyllisten henkilöiden
käytettävissä kaikkina päivän ja illan hetkinä, pitäen ankarasti
voimassa tätä siisteyttä ja hiljaisuutta.
Voisin hahmotella teille muitakin suunnitelmia, taidegallerioista ja
luonnontieteellisistä kokoelmista ja monista suuriarvoisista, monista
minun nähdäkseni tarpeellisista uudistuksista: mutta tämä
kirjasuunnitelma on helpoin ja tarpeellisin, ja se osoittautuisi
melkoiseksi elvykkeeksi niin sanotulle brittiläiselle valtioruumiille,
joka on viime aikoina käynyt vesitautiseksi ja saanut ilkeän janon ja
nälän ja tarvitsee terveellisempää ravintoa. Te olette saaneet
vilja-asetukset siltä kumotuiksi; koettakaa, ettekö voisi saada sille
käytäntöön toisia vilja-asetuksia, jotka käsittelevät parempaa leipää
-- vanhoista arabialaisista taikajyvistä sesamista valmistettua, joka
avaa ovia: ei rosvojen ovia, vaan kuninkaitten aarteiden.
Ystävät, tosikuninkaitten aarteet ovat heidän kaupunkiensa kadut, ja
heidän kokoamansa kulta, joka toisille on kuin katujen lokaa, muuttuu
heille ja heidän kansalleen ainaiseksi kristallikiveykseksi.
Viiteselitykset:
[1] Englanninkielellä _mortal_, jonka juurena on latinan _mors_,
kuolema; sen johdannaisia on engl. _mortification_, joka merkitsee sekä
tuskallista ja nöyryyttävää mielipahaa että ruumiin kudoksien
kuoleutumista (kuten kylmänvihoja). _Suom._
[2] Elyseiläiset kentät l. Elysium oli kreikkalaisen taruston mukaan
maanpiirin länsireunassa tai Manalassa ikuisen kevään seutu, autuaitten
ja jumalten lemmikkien olosija. _Suom._
[3] Klassilliset kielet ovat tähän päivään asti säilyttäneet
vallitsevan asemansa englantilaisessa koululaitoksessa; opitaan
perusteellisesti edes niitä, kun käytännöllisetkään pyrkimykset eivät
paljoa kostuisi uusien kielten vajavasta lueskelusta niiden ja monien
muiden oppiaineiden rinnalla ja kustannuksella, kuten meikäläisen
koulutuksen pintapuolisuus syntyy. Niinpä yhä näkee englantilaisissa
sanomalehdissäkin latinan ja kreikankielisiä otteita laajahkoille
piireille lausuttuina. _Suom._
[4] Meikäläinen puolisivistys etsii arvokkuuttansa useimmiten
läntisestä naapurikielestä ja tähän sulatelluista etäisemmistä
"hienostosanoista", ja pintakiillon helppo leviäminen tekee taas
niitäkin "rahvaanomaisiksi", häivyttäen kokonaankin käytännöstä
äidinkielen ytimekkäintä sanavarastoa. Kaunosielumme taasen omaksuvat
kielenkäyttöönsä suorastaan kaikkia ajatusperäisten käsitteiden
romaanilaisia nimityksiä, joiden tähden nyt kirjallisuus- ja
taidearvostelut meillä ovat yleisön valtavalle enemmistölle hepreaa.
Todellisesti sivistynyt henkilö ei kylläkään eksy teennäisyyteen
kielenkäyttönsä kansallisessa puhdistamisessa, mutta toisaalta hän
karttaa -- äidinkielen perusteellisen tutkimisen avulla --
tarpeettomien lainojen arvotonta helysälyä, nähdessään hienostelevan
apinoimisen johtavan niin pitkälle, että esim. meillä monet
"koulunkäyneet" henkilöt puolisuomalaiseen sanastoonsa lisäävät
ruotsinkielen lauserakentelunkin. Missään muussa maassa ei kielellisten
rikkaruohojen laiho ole nykyään niin turmiollisesti rehoittamassa kuin
tällä Euroopan itsetietoisella kolkalla. _Suom._
[5] Kirja on kreikaksi _biblos_, englanninkielellä _book_; mutta
yksinomaan lainasanaa _bible_ (meidän vanha "piplia") käytetään nimenä
raamatulle, jonka asema suomenkielessä on aivan sama, kun sen
alkuperäinen merkitys on ollut kirjoitustuote yleensä. _Suom._
[6] Englanninkieli on aivan vallitsevassa määrin sekoitus muista
kielistä; mutta suomalaisellekin osoittaa äidinkielen kehityshistorian
viehättävä tutkimus suunnattoman paljouden vakaantuneita vieraita
peruja kotoisimmaltakin tuntuvassa sanavarastossamme, ja se tutkimus
suuresti edistää kielivarojemme oikeata sovellutusta käytäntöön
täsmällisinä käsitevastikkeina. _Suom._
[7] John Miltonin (1608-1674) sydämellisen kaihoinen paimenrunoelma
opistoystävänsä Kingin muistoksi, kun tämä oli hukkunut haaksirikossa
Irlannin vesillä. _Suom._