älyntarmoa parin kuukauden ajaksi punnitsemaan yhden konnan tekemästä
yhdestä murhasta kokoiltua todistus-ainehistoa ja parin vuoden aikana
katsele, kuinka sen omat lapset murhaavat toisiaan tuhansin ja
kymmenintuhansin päivässä,[14] laskeskellen ainoastaan, mitä tuo
vaikuttanee puuvillan hintaan, ja viitsimättä millään lavoin päätellä,
kumpi kiistapuoli on väärässä. Ei suuriluontoinen kansa myöskään lähetä
köyhiä pikkupoikiansa vankilaan kuuden saksanpähkinän näpistämisestä ja
salli vararikkoistensa kavaltaa satojatuhansia pelkällä kumarruksella
ja köyhien säästöistä rikastuneiden pankkiirien sulkea oviansa
"ylivoimaisten asianhaarain johdosta" edes lupaa pyytämättä; ja laajoja
maatiloja siirtyvän ostajille, jotka ovat koonneet varallisuutensa
asestetuissa höyrylaivoissaan Kiinan vesillä -- retkeillen
kaupittelemassa oopiumia kanuunain tuella ja vieraan kansallisuuden
varalle muuttaen tavallisen maantierosvon vaatimuksen "raha tai henki"
kuulumaan "raha _ja_ henki".[15]
Eipä myöskään salli suuriluontoinen kansakunta viattomien köyhiensä
nääntyä suokuumeeseen ja kurjasti riutua hengiltä hökkelien
tunkioruttoon, säästääkseen ylimääräiset kuusi pennyä sielulta
maanomistajilleen,[16] ja sitte kuolaisin kyynelin ja hornamaisesti
heltyneenä pohdi neuvostosaleissaan, eikö sen pitäisi laupiaasti
säästää murhaajiensa henki ja rakkaasti hoivaella heitä. Ja
suuriluontoinen kansakunta, jos onkin päättänyt, että hirttäminen on
kerrassaan terveellisin temppu sen murhatapauksissa ylimalkaan, kykenee
kuitenkin armeliaasti eroittamaan niiden syyllisyys-asteita eikä ulise
niinkuin pakkasenpuremien sudenpentujen lauma jonkun onnettoman
vähäjärkisen pojan tai "äärettömästi ähmistyneen" harmaahapsisen
Othello-houkkion veriladulla juuri samaan aikaan kun lähettää
hallituksensa ministerin pitämään kohteliaita puheita miehelle, joka
syöksee pistimiin nuoria tyttöjä isiensä nähden ja kylmästi harkiten
surmaa jaloja nuorukaisia kiivaammalla vauhdilla kuin maalaisteurastaja
tappaa karitsoita keväisin. Lopuksi, suuriluontoinen kansakunta ei
pilkkaa taivasta ja sen voimia olemalla uskovinansa ilmestykseen, joka
vakuuttaa, että rahanrakkaus on _kaiken_ pahan alkujuuri, ja samalla
kuitenkin ilmoita antavansa ja aikovansa edelleen antaa kaikissa
tärkeissä kansallisissa teoissaan ja toimenpiteissään yksinomaan tuon
rakkauden olla määräävänä vaikuttimena.
Hyvät ystävät, enpä tiedä miksi kukaan meistä puhuisi lukemisesta. Me
tarvitsemme jotakin kovempaa koulutusta kuin lukemisen tuottamaa; mutta
ainakin saatte pitää varmana, että me emme osaa lukea. Mikään lukeminen
ei ole mahdollista tässä mielentilassa olevalle väestölle. Mikään
suuren kirjailijan lauselma ei ole heidän ymmärrettävissään.
Englantilaisen yleisön on tällähaavaa suorastaan ja ehdottomasti
mahdoton käsittää mitään ajatuksellista tuotantoa -- niin
ajattelukyvyttömäksi se on rappeutunut ahnehtimisjärjettömyydessään.
Onneksi ei tautimme vielä ole juuri pahempaa kuin tätä
ajattelukyvyttömyyttä; se ei ole sisemmän luonnon tärviötä. Meistä
lähtee yhä ehjä sointu, kun jokin iskee meitä osavasti; ja vaikka se
aatos, että kaiken pitäisi olla "kannattavaa", on tartuttanut
pyrkimyksiämme niin syvälti, että me tahtoessamme laupiasta
samarialaistakin leikitellä emme koskaan ojenna suojatillemme ropoa
sanomatta: "kun tulen takaisin, niin sinun pitää antaa minulle kaksi",
on sydämemme sopukkaan kuitenkin jäänyt ylevän tuntemisen kykyä. Me
osoitamme sitä työssämme, -- sotimisessamme, -- vieläpä noissa
epäsuhtaisissa kotoisissa mielenliikutuksissamme, jotka saavat meidät
raivostumaan yksilöä kohdanneesta pikku vääryydestä samalla kun olemme
lauhkeita rajattomalle yleiselle. Me olemme yhäti uutteria päivän
viimeistä hetkeä myöten, vaikka lisäämme ahertajan kärsivällisyyteen
pelurin kiihkon; me olemme vielä urhoollisia kuolemaan asti, vaikkakin
kykenemättömiä havaitsemaan oikeata aihetta taistelemaan noustaksemme,
ja olemme edelleenkin uskollisia kiintymyksessämme omaisiimme,
kuolemaan asti, niinkuin merihirviöt ovat, ja kalliokotkat.
Ja on olemassa toivoa kansakunnasta, kun vielä tätä voi sanoa siitä.
Niin kauvan kuin se pitää elämäänsä kädessään, valmiina antamaan sen
kunniastansa (vaikka hupsusti käsitetystä kunniasta), rakkaudestaan
(joskin itsekkäästä) ja liiketointensa puolesta (niin halpaa kuin se
toiminta onkin), siitä on toivoa. Mutta ainoastaan toivoa; sillä tätä
vaistomaista, päätähavin esiintyvää hyvettä ei voi kestää. Mikään
kansakunta, joka on tehnyt itsensä laumaväeksi, ei voi säilyä, vaikka
olisi sydämensä pohjalta kuinkakin ylevälaatuista. Sen on pidettävä
tunnevaikutelmiansa kurissa ja ohjailtava niitä; muutoin ne aikanaan
kurittavat sitä skorpiooniruoskilla. Ennen kaikkea: kansakunta ei voi
säilyä rahansaalistus-laumana -- se ei voi rankaisemattomasti
olemassaoloansa haittaamattomasti yhä edelleen halveksua
kirjallisuutta, halveksua tiedettä, halveksua taidetta, halveksua
luontoa, halveksua sääliä, keskittäen sielunsa taukoamattomasti
hankiskeltaviin lantteihin.
Ovatko nämä mielestänne jyrkeitä tai hillittömiä sanoja? Malttakaahan
vielä vain hetkinen. Minä todistan ne teille kohta kohdalta.
I. Sanon ensiksi, että olemme halveksuneet kirjallisuutta. Minkä verran
me kansakuntana osoitamme välittävämme kirjoista? Kuinka paljon
luulette meidän kaikkiaan käyttävän varoja kirjastoihimme, yleisiin tai
yksityisiin, siihen verraten, mitä meiltä liikenee hevosurheiluun? Jos
mies kuluttaa rennosti rahoja kirjastonsa kartuttamiseksi, niin te
sanotte häntä löylynlyömäksi -- kirjahulluksi. Mutta te ette
milloinkaan sano ketään hevoshulluksi, vaikka ihmisiä joka päivä joutuu
taloudelliseen perikatoon hevostensa takia[17] ja kenenkään ette kuule
kirjoillaan vararikkoon suistuvan.
Tai mennäkseni vielä alemmaksi, paljonko luulisitte Yhdistyneen
Kuningaskunnan yleisten ja yksityisten kirjahyllyjen sisällön tuottavan
siihen myyntisummaan verraten, joka saataisiin sen viinikellareista?
Missä asemassa sen kulungit kirjallisuuden hankkimiseksi olisivat sen
arvion rinnalla, joka käsittäisi ylellisen syömisen kustannukset? Me
puhumme hengen ravinnosta kuten ruumiinkin ravinnosta: hyvä kirja
sisältää sellaista ravintoa ehtymättömästi; se on ikäkautinen varaus
meidän parhaalle osallemme -- ja kuinka pitkään kuitenkin enimmät
ihmiset katsoisivat parasta kirjaa ennen kuin sen saadakseen uhraisivat
ison kampelan!
On toki ollut miehiä, jotka kirjan ostaakseen ovat kiristäneet vyötänsä
ja jättäytyneet vaatteita vaille, ja joiden kirjastot luullakseni
olivat heille lopultakin huokeampia kuin enimpien ihmisten päivälliset
ovat. Harvat meistä joutuvat sellaiseen koetukseen, paha kyllä: onhan
kallisarvoinen esine meille yhä kallisarvoisempi, jos se on hankittu
työllä tai säästäväisyydellä; ja jos julkiset kirjastot olisivat
puoleksikaan niin kalliita kuin julkiset päivälliset, tai kirjat
maksaisivat kymmenennenkään osan rannerenkaiden hinnasta, niin
houkkamaisetkin miehet ja naiset voisivat joskus aavistella, että
lukemisessakin saattaa olla hyvää niinkuin maiskuttelussa ja
välkyttelyssä. Pelkkä kirjallisuuden huokeus sitävastoin on saamassa
viisailtakin ihmisiltä unohtumaan, että jos kirja on lukemisen
arvoinen, se on ostamisen arvoinen.
Kirja ei ole minkään arvoinen, ellei sillä ole paljon arvoa; eikä se
ole käyttökelpoinen ennen kuin se on luettu ja uudestaan luettu ja
tullut rakkaaksi ja taas uusilla piirteillä rakkaammaksi -- ja
merkityksi, niin että voitte vedota siitä tarvitsemiinne kohtiin
niinkuin soturi saa varushuoneesta siepata kulloinkin otollisimman
aseen tai taloudenhoitaja noutaa kaipaamansa mausteen myymälästä.
Jauhoista valmistettu leipä on hyvää; mutta hyvässä kirjassa on leipää
niin maistuvaa kuin hunaja, kun vain tahtoo sitä ottaa -- ja köyhäpä
tosiaan täytyy olla sen perheen, joka ei edes kertaakaan elämässänsä
kykene suorittamaan leipurinlaskua tuollaisista moninkertaistuvista
sämpylöistä. Me sanomme itseämme rikkaaksi kansakunnaksi, ja olemme
silti niin siivottomia ja hupsuja, että kiertävistä kirjastoista
peukaloitsemme piloille toistemme kirjoja!
II. Me halveksumme tiedettä, sanon. "Mitä!" huudahdatte te; "emmekö me
ole etumaisia kaikessa tutkimustyössä, ja eikö koko maailma syystä tai
syyttä tunne huimausta keksinnöistämme?" Niin, mutta luuletteko sen
olevan kansallista työtä? Kaikki se työ tehdään kansakunnan
suhtautumisen uhalla, yksityisten innolla ja varoilla. Kyllähän
ilomielin otamme voittoa tieteestä; me sieppaamme varsin halukkaasti
kaikkia tieteellisiä luita, joissa näemme lihaa kalutaksemme; mutta jos
tieteilijä tulee _meiltä_ hakemaan luuta tai kannikkaa, niin se on eri
juttu.
Mitä me olemme julkisesti tehneet tieteen hyväksi? Meidän on
tiedettävä, paljonko kello on, laivojemme turvallisuudeksi,[18] ja
sentähden me kustannamme tähtitornia; ja parlamenttinamme me vuosittain
annamme kiusata itsemme tekemään huolimattomasti jotakin British
Museumin hyväksi, ynseästi arvellen sitä joksikin paikaksi, missä
säilytetään täytettyjä lintuja lastemme ratoksi. Jos joku kustantaa
oman kaukoputkensa ja selvittää taaskin tähtisumu-pälvekkeen taivaalta,
niin me hälisemme siitä havaintosaavutuksesta kuin omastamme; jos yksi
kymmenestätuhannesta metsästäjä-kartanonherroistamme äkkiä huomaa, että
maa onkin luotu myös muuta varten kuin ketunkoloiksi, ja kaivautuu itse
sen sisälle ja ilmoittaa meille, missä on kultaa ja missä kivihiiliä,
niin me käsitämme, että tuosta on jotakin hyötyä, ja varsin
asianmukaisesti me korotamme hänet aatelissäätyyn: mutta se sattuma,
että hän on keksinyt puuhilleen hyödyllisen suunnan, onko se mikään
ansio meille? (Sellaisen keksinnön ilmenemättömyys hänen säätyveljiensä
keskuudessa taasen saattaa olla meille jonkun verran _viaksi_ katsottava,
jos asiaa harkitsisimme.)
Mutta jos epäilette näitä ylimalkaisia huomautuksia, niin tässä on
muuan tieteenharrastustamme valaiseva erikoistapaus meidän kaikkien
mietittäväksi. Kaksi vuotta takaperin oli Baijerissa myytävänä kokoelma
Solenhofenin kivettymiä -- paras lajiaan, sisältäen monia
täydellisyydeltään ainoalaatuisia näytteitä ja yhden lajinäytteenkin
ainokaisena maailmassa (se kivettymä ilmoitti tuollaisia tuntemattomia
elollisia olleeksi kokonaisen valtakunnan). Tämä kokoelma, jonka pelkkä
kauppa-arvo yksityisten ostajien keskuudessa olisi luultavasti ollut
tuhannen tai kahdentoistasadan punnan vaiheilla, tarjottiin Englannin
kansalle seitsemästäsadasta. Mutta me emme tahtoneet antaa niin paljoa,
ja koko sarja olisi tällä hetkellä Münchenin museossa, jollei
professori Owen omaa aikaansa hukaten ja kärsivällisesti kiusaten
brittiläistä yleisöä tämän edustajissa esiintyvänä olisi saavuttanut
sitä myönnytystä, että hänet valtuutettiin maksamaan neljäsataa puntaa
heti, itse jääden vastuuseen lopuista kolmesta! Sanottu yleisö
kaiketikin suorittaa tuon jäännös-erän, ajan tullen, mutta nyreästi ja
kaiken aikaa vähääkään välittämättä koko asiasta -- vain aina valmiina
kaakattamaan, jos siitä saannoksesta koituu jotakin ansiota.
Pyydän teitä numeroiden valossa harkitsemaan, mitä tämä tosiseikka
merkitsee. Teidän vuotuiset kulunkinne yleisiin tarkoituksiin
(kolmannes niistä sotalaitokselle) ovat vähintään 50 miljoonaa. Ja 700
puntaa 50,000,000 punnasta on likimain samaa kuin seitsemän pennyä
kahtatuhatta puntaa kohti.[19] Olettakaammepa siis, että joku
herrasmies, jonka tuloja ei tunnettaisi, mutta jonka voisi arvata
varsin äveriääksi siitäkin, että hän kuluttaisi kaksituhatta puntaa
vuodessa yksistään puistomuureihinsa ja palveluskuntaansa, --
olettakaamme, että tuollainen pohatta ilmoittaa pitävänsä tieteestä;
että muuan hänen palkollisensa tulee innokkaasti kertomaan hänelle
ainoalaatuisesta kivettymäkokoelmasta, joka antaa opastuksen uudesta
luomakunnan kehitysjaksosta ja on lunastettavissa seitsemän pennyn
summalla; ja että herrasmies, joka pitää tieteestä ja kuluttaa
kaksituhatta vuodessa puistonsa kunnossapitoon, vastaa palvelijalle,
pidettyään häntä monet kuukaudet odottamassa: "No! Minä annan sinulle
niistä neljä pennyä, jos ensi vuoteen sitoudut vastaamaan lopuista
kolmesta!"
III. Te olette halveksuneet taidetta! sanon. "Mitä!" vastaatte te
jälleen; "eikö meillä ole taidenäyttelyitä penikulmittani? ja emmekö
maksa tuhansia puntia yhdestä ainoastakin maalauksesta? ja eikö meillä
ole taidekouluja ja -opistoja, enemmän kuin millään kansakunnalla on
konsaan ollut?" Kyllähän, mutta se kaikki on kaupankäynnin kannalta
suunniteltua. Mielenne kovin tekee myydä maalattua kangasta yhtä hyvin
kuin kivihiiliä, ja korusommitelmia niinkuin rautatavaraakin;
halukkaasti ottaisitte jokaiselta muulta kansalta leivän suusta, jos
voisitte, ja kun ette siihen kykene, teidän elämänihanteenanne on
seistä maailman valtakäytävillä niinkuin Ludgaten kojupojat kirkuen
jokaiselle ohikulkijalle: "Mitä saisi olla?"
Te ette tiedä mitään omista edellytyksistänne tai olosuhteistanne; te
kuvittelette, että teillä voi olla kosteiden, laakeiden, lihavien
savikenttienne keskellä yhtä kerkeä taideluomisen lahja kuin
ranskalaisilla kullanhohtavien viinitarhainsa keskellä tai
tuliperäisten kallioittensa juurella elelevällä italialaisella, -- että
taidetta voi oppia niinkuin kirjanpitoa ja että se opittuna toimittaa
teille enemmän kirjoja pidettäväksi. Oman itsensä vuoksi te ette välitä
tauluista sen enempää kuin autioseiniinne liimatuista ilmoituksista.
Seinillä liikenee aina tilaa ilmoitusten asettamiselle luettavaksi, --
ei koskaan taulujen sijoittamiselle katseltavaksi. Te ette tiedä, mitä
taideteoksia teillä (kuulopuheen mukaan) on maassanne, tai ovatko ne
vääriä vai oikeita, pidetäänkö niistä hyvää huolta vai eikö; vieraissa
maissa te tyynesti näette ylevimpienkin taulujen, mitä maailmassa on
säilynyt, ränstyvän haaskiolla -- (ja Venetsiassa itävaltalaisten
kanuunain olevan tähdättyinä niitä sisältäviin palatseihin), ja jos
kuulisitte, että kaikki Eurooppaan jääneet Tizianin tuotteet aiotaan
huomenna käyttää hietasäkkien valmistamiseen itävaltalaisissa
varustuksissa, se ei huolettaisi teitä saman vertaa kuin mahdollisuus,
että omat reppunne jäävät jotakuta arvioitua lintuparia laihemmiksi
päivän metsästyksessä. Sillä kannalla on teidän kansallinen
taiderakkautenne.
IV. Te olette halveksuneet luontoa -- kaikkia luonnonmaisemien syviä ja
pyhiä aistimuksia nimittäin. Ranskan vallankumoukselliset käyttivät
Ranskan temppeleitä talleina; te olette tehneet luonnon temppeleistä
kilparatoja. Teidän ainoana mielihyvän-käsitteenänne on ajaa
rautatievaunuissa niiden kuorikäytäviä pitkin ja syödä niiden
alttareilta. Te olette laskeneet Schaffhausenin poikitse
rautatiesillan. Te olette tunneleilla puhkoneet Luzernin tunturit
Tellin kappelin luona; te olette tärvelleet Genève-järven
Clarens-rannan; Englannissa ei ole ainuttakaan hiljaista laaksoa, jota
te ette ole täyttäneet hohisevalla tulella; englantilaisesta maasta ei
ole jäljellä rahtuakaan, johon te ette ole survoneet kivihiiltenne
tuhkaa -- eikä ole ulkomaista kaupunkia, missä teidän läsnäolonne
leviäminen ei ole leimattu viehättävien vanhojen katujen ja
onnekkaiden puutarhojen keskelle ilmestyneellä uusien hotellien ja
hajuvesimyymäläin kaikkikuluttavalla valkoisella pitaalilla: itse
Alppeja, joita teidän omat runoilijanne tapasivat niin kunnioittavasti
rakastaa, te katselette karhutarhan saippuoituina salkoina, joita
myöten te innostutte kiipeilemään ja luisutte jälleen alas
"ihastuksesta kirahdellen". Kun äänenne sortuu siihen kirkumiseen ja te
ette saa ymmärrettävästi ihmissanoiksi ilonne ailahduksia, te sitte
täytätte tunturilaaksojen hiljaisuuden riemulaukauksilla ja säntäätte
kotimatkalle, punehduksissa itserakkaasta tyytyväisyydestä ja
turhamaisuuden nytkyttävää nikottelua tulvillanne.
Kaksi jokseenkin surkeinta näkyä, mitä ihmiskunnassa konsaan on
kohdalleni osunut, niiden syvää sisäistä merkitystä ajatellen, on
englantilaisten laumojen hauskuttelu ruosteisten haupitsien
laukomisella Chamonix-laaksossa ja Zürichin sveitsiläisten
viininviljelijäin tapa ilmaista kristillistä kiitollisuuttansa
viinisadon antimista, kokoontumalla ryhmiksi "viinitarhojen torneihin",
verkkaisesti panostaen ja räiskytellen ratsupistooleja aamusta iltaan.
Velvollisuuksien hämärä oivaltaminen on masentavaa; masentavampia
minusta nähden tällaiset käsitykset rattoisuudesta.
Lopuksi: te halveksutte sääliä. Tämän todistamiseksi ei tarvita minun
sanojani. Painatan vain sanomalehti-uutisen, jollaisia on tapanani
leikellä varastolaatikkooni; tämä oli _Daily Telegraph_-lehdessä
kuluvan vuoden alkupuolella. Siinä kerrotaan muuan tuollainen tapaus,
joita nykyään sattuu päivittäin, ja uutinen on saanut muotonsa
kuolemansyyn tutkimisesta pidetyn pöytäkirjan mukaan. Painatan sen
punaisella. Saatte uskoa, että itse asianhaarat on sillä värillä
kirjoitettu kirjaan, josta meidän kaikkien -- lukutaitoisten
ja -taidottomien -- on jonakuna päivänä oma sivumme luettava.
"Perjantaina pidettiin v.t. tarkastuslääkärin mr. Richardin toimesta
Valkoisen Hevosen ravintolassa Christ Churchin piirissä, Spitalfieldin
kaupunginosaa, tutkimus Michael Collinsin kuolemansyystä, iältään 58
vuotta. Mary Collins, kurjannäköinen nainen, sanoi asuneensa vainajan
ja poikansa kanssa yhdessä huoneessa Cobb's-aukion 2:ssa, Christ
Churchin piiriä. Vainaja oli 'rajasuutari'. Todistaja kulki ostelemassa
vanhoja jalkineita; vainaja ja hänen poikansa laittoivat niistä
kelvollisia, ja sitte todistaja kaupitteli niitä myymäläkojuihin,
ottaen mitä sai, mutta hyvin vähän niistä lähti. Vainaja ja hänen
poikansa olivat työssä yötä päivää, koettaessaan saada hiukan leipää ja
teetä ja huoneenvuokran (2 killinkiä viikossa), niin että koti pysyisi
koossa. Menneen viikon perjantaina vainaja illalla nousi rahiltaan ja
häntä puistatteli. Hän heitti alas jalkineet ja sanoi: Joku muu saa ne
laittaa valmiiksi minun tästä mentyäni, sillä minä en enää jaksa.
Huoneessa ei ollut tulta, ja hän sanoi: 'Olisi parempi ollakseni, jos
saisin lämmitellä.' Todistaja ottikin kaksi paria uusittuja saappaita
kaupattavaksi, mutta puodissa antoivat ainoastaan 14 pennyä molemmista
pareista yhteensä ja sanoivat: 'Meidänkin pitää saada voittomme.'
Todistaja hankki nyt 14 naulaa kivihiiliä, ja vähän teetä ja leipää.
Hänen poikansa valvoi kaiken yötä paikkauksessa rahantarpeen takia,
mutta vainaja kuoli lauvantai-aamuna. Perheellä ei koskaan ollut
kylliksi syötävää. -- Tarkastuslääkäri: 'Minusta tuntuu surkealta, että
te ette menneet ajoissa vaivaistaloon.' -- Todistaja: 'Me olimme
kiintyneet pikku kotimme mukavuuksiin.' Muuan valamiehistä kysyi, mitä
ne mukavuudet olivat, sillä hän oli nähnyt vain kasan olkia nurkassa,
ja ikkunat olivat rikkinäiset. Todistaja alkoi itkeä ja sanoi, että oli
heillä ommeltu peitto ja muita pieniä kapistuksia. Vainaja oli sanonut,
että hän ei ikänä mene vaivaistaloon. Kesäisin, kun sattui parempi
aika, he toisinaan ansaitsivat kymmenenkin killinkiä viikossa puhdasta.
Silloin he aina säästivät seuraavan viikon varalle, joka yleensä oli
huono. Talvisin he eivät ansainneet puoleksikaan niin paljoa. Nyt
kolmena vuonna olivat joutuneet aina vaan ahtaammalle. -- Cornelius
Collins sanoi, että hän oli autellut isäänsä v:sta 1847. Heillä oli
tapana tehdä työtä niin pitkälle yöhön, että olivat kumpikin melkein
menettäneet näkönsä. Todistajalla oli nyt kaihi silmissä. Viisi vuotta
takaperin vainaja pyysi kunnan apua. Vaivaiskaitsija antoi hänelle
neljän naulan limpun ja sanoi, että jos hän tulee toistamiseen, niin
hänet 'pannaan kiville'.[20] Se tympäisi vainajaa, ja sen koommin ei
hän tahtonut joutua mihinkään tekemisiin niiden kanssa. He tulivat yhä
huonommin toimeen edelliseen perjantaihin asti, jolloin heillä ei ollut
edes puolta pennyä kynttilän ostamiseen. Vainaja heittäytyi sitten
oljille ja sanoi, että hänestä ei ollut eläjäksi aamuun saakka. --
Muuan valamies: 'Te olette itsekin nälkiintymässä hengiltä, ja teidän
pitäisi mennä taloon kesäkautta odottamaan.' -- Todistaja: 'Jos sinne
menisimme, niin kuolisimme. Tullessamme ulos kesällä me olisimme kuin
pilvistä pudonneita. Kukaan ei tuntisi meitä, ja me emme saisi
huonettakaan. Voisin tehdä nyt työtä, jos saisin ruokaa, sillä näköni
kävisi siitä paremmaksi. -- T:ri G.P. Walker sanoi, että kuoleman syynä
oli _syncope_, ravinnonpuutteesta johtunut nääntymys. Vainajalla ei
ollut ollut mitään makuuvaatteita. Neljään kuukauteen hän ei ollut
saanut mitään muuta kuin leipää syödäkseen. Ruumiissa ei ollut
hiventäkään rasvaa. Mitään tautia ei ilmennyt, ja jos lääkärinhoitoa
olisi ollut, hän olisi saattanut toipua nääntymyskohtauksesta. --
Tarkastuslääkärin huomautettua tapauksen surettavasta laadusta
valamiehistö lausui päätöksenään, 'että vainaja kuoli ravinnon ja
tavallisten elämäntarpeiden puutteen tuottamaan nääntymykseen, kuin
myöskin lääkärinavun puutteeseen'."
"Minkätähden ei todistaja kuitenkin suostunut menemään vaivaistaloon?"
kysytte. No, köyhillä näkyy olevan vaivaistaloa vastaan ennakkoluuloa,
jota rikkailla ei ole -- sillä tietysti jokainen, joka ottaa
hallitukselta eläkkeen, mukautuu vaivaishoidokiksi suurellisessa
merkityksessä: rikkaiden huoltolat eivät vain anna vihjausta
vaivaisesta elannosta, vaan huolettomista oloista. Mutta köyhät näkyvät
tahtovan kuolla itsenäisesti; kenties, jos laittaisimme hoitolat heille
kyllin sieviksi ja miellyttäviksi, tai antaisimme heille eläkkeensä
kotona ja myöntäisimme heille pikku alkajaiskehvellyksen yleisistä
varoista, heidän mielensä saattaisi suopua siihen. Tällainen on
sillävälin asiain tila: me teemme avustuksemme joko niin häpäiseväksi
heille tai niin tukalaksi, että he mieluummin kuolevat kuin ottavat sen
vastaan; kolmantena vaihtoehtona me jätämme heidät niin oppimattomiksi
ja ymmärtämättömiksi, että he näkevät nälkää kuin järjettömät
luontokappaleet, kesyttöminä ja mykkinä, tietämättä mitä tehdä tai
mistä etsiä ahdingolleen huojennusta.