läks luotsi Galilean järven sieltä;
avainta vankkaa riippui vyöllä kaksi
(avaamaan kulta-, rauta- sulkijaksi),
ja hiippahiukset heilui järkkymieltä,
kun lausui ankarata käyttäin kieltä:
"Mies nuori, liiennyt sun sijastas
ois monta, joill' on vatsa valtias,
kun tarhaan hiipii, tunkee, kiipee niitä!
Ei heillä muuhun harrastusta riitä,
kuin keritsijä-juhlaan joutuin päästä
ja arvovieras työntää syrjään tieltä;
ne sokkosuut, joill' itsell' lammasrauta
käteenkään tuskin käy, -- jotk' eivät säästä
aikaansa oppiin kunnon paimennuksen:
he eivät piittaa, heidän kelpaa olla!
Säräyttää olkihuilu-lirkutuksen
vain muutteeks' saattavat he kartanolla:
isoovat lampaat ruokintaansa vuottaa, --
ne turpoo tuulesta, ja huuru tuottaa
sisäistä mätää, tauti toisiin tarttuu,
ja julman suden salariisto karttuu
myös päivittäin, mut puhetta ei siitä."
Miettikäämme tätä kohtaa ja tutkikaamme sen sanoja.
Eikö ensiksikin ole omituista havaita, että Milton ei ainoastaan esitä
Pyhää Pietaria täydessä piispallisessa toimessa, vaan vieläpä juuri
niissä tämän toimen ilmauksissa, joilta protestantit tavallisesti
kiivaimmin epäävät hyväksymisensä?[8] "Hiippa"-hiukset! Milton ei
suinkaan suosinut piispoja; kuinka johtuu Pyhä Pietari kantamaan
"hiippaa?"
"Avainta vankkaa riippui vyöllä kaksi." Ilmeneekö tässä siis se
avainten valta, jota Rooman piispat ovat vaatineet, ja tunnustaako
Milton sen tässä ainoastaan runoilijanvapaudella, maalauksellisuutensa
takia, saadakseen kullan hohteen avittamaan tehoansa? Älkää
ajatelkokaan sitä. Suuret miehet eivät tee näyttämötemppuja elämän ja
kuoleman opinkäsityksillä: ainoastaan pikku sielut voivat siten
menetellä.
Milton tarkoittaa mitä hän sanoo, ja tarkoittaa varsin vakaisesti -- on
piankin omistamassa koko henkisen tarmonsa sen lausumiseen. Sillä
vaikka hän ei ollut väärien piispojen suosija, hän antoi täyden
kunnioituksensa oikeille, ja Järvi-luotsi ilmestyy tässä hänen
ajatuksiinsa toden piispallisuuden esikuvana ja päänä. Milton nimittäin
lukee täysin rehellisessä mielessä raamatun sanat: "minä annan sinulle
taivaan valtakunnan avaimet". Puritaaninakaan hän ei tahtonut sitä
lauselmaa häivyttää, jos kohta olikin huonoja piispoja olemassa;
vieläpä meidän tulee häntä ymmärtääksemme ensin oivaltaa tuo lupaus: ei
kelpaa silmäillä sitä syrinkarin tai henkäistä sitä kuiskauksena,
niinkuin se olisi vastustajalahkon ase. Se on juhlallinen, yleispätevä
vakuutus, kaikille lahkoille hyvin mielessä pidettävä. Mutta kenties
kykenemme paremmin selvittämään sitä, jos jatkamme hiukan edemmäksi ja
sitte palaamme tähän kohtaan. Sillä ilmeisestikin tällä toden
piispallisuuden voiman nimenomaisella tehostuksella on määränä saada
meidät painokkaammin tuntemaan, mitä on esitettävissä piispanvallan
vääriä tavoittajia vastaan -- tai yleensä niitä vastaan, jotka
papistossa väärin pyrkivät vaikutusasemaan ja arvoon: joilla on "vatsa
valtias, kun tarhaan hiipii, tunkee, kiipee niitä".
Teidän ei sovi luulla, että Milton voisi käyttää noista kolmesta
teonsanasta ainoatakaan säkeensä täytteeksi, niinkuin huoleton
kirjoittaja suorittaa työtänsä. Hän tarvitsee kaikki kolme, erikoisesti
nuo kolme, eikä muuta kuin ne -- "hiipii" ja "tunkee" ja "kiipee";
mitkään muut sanat eivät tekisi samaa palvelusta, eikä enempää voisi
lisätä. Sillä niillä esitetään tyhjentävästi ne kolmenlaista
luonnonlaatua edustavat kolme ihmisluokkaa, jotka epärehellisesti
tavoittelevat hengellistä valtaa.
Ensiksi ne jotka "hiipivät" tarhaan -- jotka eivät välitä virasta tai
nimityksestä, vaan tahtovat salaista vaikutusvaltaa; he toimivat
kaikessa salavihkaa ja ovelasti, myöntyen mihin hyvänsä virkatoiminnan
tai käyttäytymisen nöyristelyyn, jotta vain saavat likikohtaisesti
urkkia ja huomaamattomasti johdella ihmisten mieliä. Sitte ne jotka
"tunkevat" -- työntäytyvät -- tarhaan; -- jotka luontaisella sydämen
julkeudella ja mahtipontisella suulaudella ja vankkumattomalla
itseluottamuksella saavuttavat kuulijoita ja vaikutusta tavallisen
rahvaan keskuudessa. Lopuksi ne jotka "kiipeevät" -- joilla kylläkin on
ansionansa sekä lujaa että asiallista uurastusta ja opillisuutta, mutta
itsekkäästi he omistavat sen tarmonsa ja kyvykkyytensä korkeiden
arvosijojen ja vaikutusasemien voittamiseen, joten heistä tulee
"perinnön haltijoita", vaikkakaan ei "lauman esikuvia".
Edelleen:
"Ei heiltä muuhun harrastusta riitä,
kuin keritsijä-juhlaan joutuin päästä;
ne _sokkosuut_ --"
Pysähdyn jälleen, sillä tämä on outo ilmaus; saattaisi luulla sitä
rikkonaiseksi sanakuvaksi, -- huolimattomaksi ja syväoppisuuteen
soveltumattomaksi.
Ei niinkään: juuri sen tokinaisuus ja ytiinekkyys ovat tarkoitettuja
saamaan meidät oikein katsastamaan tätä sanantapaa ja muistamaan sen.
Noilla kahdella lyhyellä yhdistetyllä sanalla ilmaistaan oikean
olemuksen täsmälliset vastakohdat kirkon kahdessa suuressa virassa --
piispan ja pastorin toimessa.
Piispa[9] merkitsee alkujaan henkilöä joka näkee.
Pastori[10] merkitsee ruokkijaa.
Mahdollisimman epäpiispallista on siis olla sokea.
Kaikkein epäpapillisinta on ruokkimisen sijasta itseänsä ruokituttaa,
-- olla suuna.
Liittäkää nämä kaksi nurinkurisuutta yhteiskäsitteeksi, niin tämän
ilmaisee "sokkosuut". Meidän sietänee hiukan kehitellä tätä
ajatusaihetta. Melkein kaikki kirkon epäkohdat ovat johtuneet siitä,
että piispat ovat halunneet _valtaa_ enemmän kuin _valoa_. He tahtovat
arvoasemaa, eivät katsantokohtaa. Mutta heidän oikeana virkanansa ei
ole hallita, vaikkakin heidän tehtäviinsä saattaa kuulua voimakasta
kehoittelua ja nuhtelua. Kuninkaan virkana on hallita; piispan toimena
on _pitää silmällä_ laumaansa, lukea se lammas lampaalta, olla aina
valmis tekemään siitä täydellinen tili.
Ja selväähän on silloin, että hän ei kykene tekemään tiliä sieluista,
jos hän ei ole selvillä edes ruumiillisista olosuhteista. Piispan ensi
huolena olkoon siis ainakin asettua sellaiseen asemaan, jossa hän minä
hetkenä hyvänsä voi ottaa selon jok'ainoan piirissään elävän sielun
historiasta lapsuutta myöten ja sen tilasta sillähaavaa. Tuolla
takakujan varrella Matti ja Maija, -- mukiloivat toisiansa!
Tietääkö piispa koko surkeuden? Pitääkö hän heitä silmällä? Onko hän
_pitänyt_ heitä silmällä? Kykeneekö hän juurtajaksain selittämään
meille, kuinka Matti sai tavakseen kolhia Maijaansa? Jos hän ei kykene,
niin hän ei ole mikään piispa, vaikka hänellä olisi hiippa niin korkea
kuin tuomiokirkon torni; hän ei ole mikään piispa, -- hän on tahtonut
olla peräsimessä eikä mastonpäässä; hänellä ei ole tähystysalaa. "Mutta
hänen velvollisuutenansa ei olekaan pitää valvonnassaan takakujan
Mattia", sanotte. Mitä! te ajattelette, että hänen olisi huolehdittava
ainoastaan lihavista lampaista, joilla on muhkeat villat, sillaikaa kun
(Miltoniin palataksemme) "isoovat lampaat ruokkijaansa vuottaa, ja
julman suden salariisto" (siitä kun eivät piispat tiedä mitään)
"karttuu myös päivittäin, mut puhetta ei siitä?"
"Tuo ei kuitenkaan ole meidän käsityksemme piispanvirasta." Vaikka
niinkin; mutta se oli Paavalin; ja se oli Miltonin. He saattoivat olla
oikeassa, tai me saatamme olla; mutta älkäämme luulko lukevamme
kumpaistakaan panemalla omia mielipiteitämme heidän sanoihinsa.
Minä jatkan.
"Ne turpoo tuulesta, ja huuru tuottaa
sisäistä mätää."
Tämä on ojennusta siihen tavanomaiseen vastaukseen, että "jos köyhiltä
puuttuukin ruumiillista hoivaa, heidän sieluistansa pidetään huolta;
heillä on hengellistä ravintoa". Ja Milton sanoo: "Ei heillä ole
hengellistä ravintoa; he ovat vain turvoksissa tuulesta." Saatatte
ensimältä ajatella, että tämä viittaus puhallustautiin on laatuaan
karkea ja hämärästi johdettu. Mutta taaskin olemme tavanneet ihan
kirjaimellisesti täsmällisen sanonnan. Latinan ja kreikan sanakirjat
sen osoittavat; latinan _spiritus_ ja sen kreikkalainen muoto
merkitsevät sekä "tuulta" että "henkeä". Molemmat merkitykset
ilmaistaan samalla sanalla alkutekstin lauseessa: "tuuli puhaltaa missä
tahtoo... niin on laita jokaisen, joka on syntynyt Hengestä" --
syntynyt henkäyksestä nimittäin, sillä se tarkoittaa Jumalan puhaltamaa
henkeä sielussa ja ruumiissa. "Hengen" pohjamerkitystä ilmaisevat
meillä myös sanat "ilmanhenki" ja "hengitys". No, laumaa voi täyttää
kahdenlaisella hengellä: Jumalan hengellä, ja ihmisen. Jumalan henki on
heille terveyttä ja elämää ja rauhaa, niinkuin ilman henki kedoilla
kulkeville laumoille; mutta ihmisen henki -- se puhe, mitä hän sanoo
hengelliseksi -- on heille tautia ja tarttumaa niinkuin rämeen huuru.
Se lahottaa heitä sisällisesti; he pöhistyvät siitä niinkuin kuollut
ruumis oman märkänemisensä kaasuista.
Tämä on tarkalleen totuudenmukaisesti lausuttua kaikesta väärästä
uskonnollisesta opetuksesta; sen ensimäisenä ja viimeisenä ja
kohtalokkaimpana merkkinä on tuo "pöhistyminen". Kääntyneet lapset,
jotka opettavat vanhempiansa; kääntyneet pahantekijät, jotka opettavat
kunniallisia ihmisiä; kääntyneet pölkkypäät, jotka elettyään tylsässä
typerryksessä puolet ikäänsä äkkiä havahtuvat älyämään sen seikan, että
Jumala on olemassa, ja sillä perusteella kuvittelevat olevansa Hänen
erityisiä valittujansa ja sanansaattajiaan; lahkolaiset joka lajia,
pientä ja suurta, katolilaisia tai protestantteja, valtiokirkollisia
tai vapaakirkollisia, mikäli ajattelevat olevansa yksinomaisesti
oikeassa ja muiden olevan auttamattomasti väärässä; ja jokaisessa
lahkossa erikoisesti ne, joiden mukaan ihmisiä voi pelastaa oikea
ajatteleminen oikean tekemisen sijasta, sana toiminnan asemesta ja halu
työn vastikkeena: -- nämä ovat aito huuru-olentoja -- pilviä, nämä,
vailla vettä; mätäisen kaasun ja kuoren ruumiita, ilman verta tai
lihaa. Ne ovat puhallutettuja säkkipillejä paholaisten soittimiksi --
pilaantuneita ja turmelevia -- "he turpoo tuulesta, ja huuru tuottaa
sisäistä mätää".
Lopuksi palatkaamme avainten valtaa koskeviin säkeisiin, sillä nyt
pääsemme oivaltamaan niitä. Huomatkaa Miltonin ja Danten eroavaisuus
tämän vallan tulkitsemisessa. Kerrankin on jälkimäinen ajattelultaan
heikompi: hän otaksuu molemmat taivaan portin avaimiksi; toinen
on kullasta, toinen hopeasta, -- Pyhä Pietari luovuttaa ne
vartijaenkelille, eikä ole helppo tajuta noiden kahden avaimen tai
portin kolmen astuimen aineskaksinaisuuden sisällystä. Mutta Miltonilla
toinen on kultainen taivaan avain, toinen rautainen ja kuuluu
vankilaan, sinne sulkeakseen ne kelvottomat opettajat, jotka "ovat
ottaneet pois tiedon avaimen eivätkä kuitenkaan itse astuneet sisälle".
Olemme nähneet, että piispan ja pastorin velvollisuuksina on nähdä ja
ravita, ja kaikista, jotka niin tekevät, on sanottu: "Joka juottaa,
hänet myöskin juotetaan." Mutta se totuus pitää paikkansa myös toisin
päin. Joka ei juota, hän näivettyy itsekin; ja joka ei näe, hän joutuu
itse suljetuksi näkyvistä, -- suljetuksi iankaikkiseen vankeuteen. Ja
se vankila avautuu täällä yhtä hyvin kuin tämänjälkeenkin: se, joka on
tuleva sidotuksi taivaassa, saa ensin kammitsansa maan päällä. Tuo
käsky voimallisille enkeleille, joiden kuva kallioapostoli on:
"sitokaat hänen jalkansa ja kätensä ja heittäkäät hänet äärimäiseen
pimeyteen" kohdistuu osaltaan opettajaa vastaan jokaisesta avun
pidätyksestä, ja jokaisesta evätystä totuudesta, ja jokaisesta
tyrkytetystä valheellisuudesta, niin että hänet kahlitaan sitä
tiukemmin mitä enemmän hän kahlehtii, ja heitetään yhä loitommaksi,
kun hän edelleen ja edelleen johtaa harhaan, kunnes viimein
rautakopin salvat sulkeutuvat hänen takanaan: "avaamaan kulta-,
rauta- sulkijaksi".
Olemme luullakseni saaneet jotakin irti noista riveistä, ja paljon
lisää on vielä löydettävissä niistä; mutta äskeinen tarkastelu jo
riittää näytteeksi sellaisesta kirjailijanne sana-sanalta tutkimisesta,
jolloin todellisesti "luemme" -- tarkaten jokaista korostusta ja
ilmausmuotoa, asettuen aina kirjailijan asemaan, häivyttäen oman
henkilöllisyytemme ja pyrkien syventymään hänen olemukseensa, niin että
kykenisimme sanomaan: "näin Milton ajatteli", eikä: "näin minä olen
ajatellut ollessani lukevinani Miltonia".
Ja tällä menetelmällä johdutte vähitellen panemaan omaan "minä olen
ajatellut" vähemmän painoa toisissakin tilaisuuksissa. Alatte oivaltaa,
että _teidän_ ajatuksenne ei ollutkaan erityisemmin minkään arvoinen;
että ajatuksenne asioista yleensäkään eivät kenties ole selkeimpiä ja
viisaimpia, mitä voi saavuttaa; -- että tosiaan, ellette ole aivan,
erikoinen henkilö, teillä ei voi sanoa olevan laisinkaan "ajatuksia";
että teillä ei ole ainesperustaa niihin, missään vakava-arvoisissa
asioissa; mitään oikeutta "ajatella", vaan ainoastaan yrittää opiskella
lisää tosiseikkoja asiasta. Niin, peräti todennäköisesti te ette koko
elämänne aikana (paitsi jos olette aivan erikoinen henkilö, kuten
sanoin) saa mitään pätevää oikeutusta "mielipiteeseen" miltään muulta
alalta kuin kulloinkin itse hoitelemastanne hommasta. Välttämättömässä
tehtävässä te tietenkin kykenette aina selvittämään, kuinka se on
tehtävä. Onko teillä talo pidettävänä kunnossa, tarvike myytävänä,
pelto kynnettävänä, oja perattavana? Niistä toimenpiteistä ei tarvitse
esiintyä kahtakaan mielipidettä; oma on vastuunne, jos teillä ei ole
juuri vankempaa pohjaa kuin "mielipide" sellaisia hoideltavia
käsitelläksenne. Ja oman toiminta-alanne ulkopuolellakin on jokunen
asia, joista teillä on pakko olla vain yksi mielipide. Että veijaus ja
valehtelu ovat hyljättäviä ja ilmi tullessaan heti suomittavia pois
tieltä; -- että ahnehtiminen ja riidanhalu ovat vaarallisia taipumuksia
lapsissakin ja kuolettavia luonnepiirteitä aikuisissa ja kansoissa; --
että lopuksi taivaan ja maan Jumala rakastaa toimeliaita, vaatimattomia
ja hyväsydämisiä ihmisiä, ja vihaa laiskoja, ylpeitä, ahnaita ja
tunnottomia: näistä yleisistä tosiseikoista teillä pitää olla vain yksi
mielipide, ja se hyvin voimakkaana.
Mutta mitä muuhun tulee -- uskontojen, hallitusten, tieteiden,
taiteiden aloilla --, te kehittäytyessänne huomaatte, että te ette
ylipäätään voi tietää _mitään_ -- arvostella mitään; että teidän on
paras (vaikka saatatte olla hyvin koulutettukin henkilö) olla vaitelias
ja pyrkiä viisastumaan päivä päivältä ja ymmärtämään hiukan enemmän
muiden ajatuksia, ja yrittäessänne tätä rehellisesti te piankin
havaitsette, että viisaimpienkaan ajatukset eivät ole juuri paljoakaan
muuta kuin asiallisia kysymyksiä. Esittää pulma selkeästi ja osoittaa
teille epätietoisuuden perusteet -- siinä kaikki, mitä he yleensä
kykenevät valaisemiseksenne tekemään! -- ja hyvä heille ja meille, jos
he tosiaan edes voivat "säveltä saada mietteisiimme ja epäilyksillä
taivaisilla herättää kaihomieltä".
Tämä kirjoittaja, jonka käsialaa olen teille lukenut, ei ole
etumaisiin, viisaimpiin kuuluva: hän näkee sattuvasti sen minkä näkee,
ja sentähden on helppo saada selville hänen täysi tarkoituksensa. Mutta
suurempien miesten tarkoitusta ette pysty pohjaamaan; he eivät edes
itsekään kokonaan arvioitse sitä, -- se on niin laaja. Olettakaamme,
että olisin pyytänyt teitä etsimään esimerkiksi Shakespearen -- enkä
Miltonin -- mielipidettä tästä kirkkovallan seikasta? -- taikka Danten?
Onko kellään teistä tällä hetkellä vähintäkään vihiä, mitä
kumpainenkaan ajatteli siitä? Oletteko konsaan verranneet "Rikhard
III:n" piispakohtausta Cranmerin olemukseen? Kuvausta Pyhästä
Fransiskuksesta ja Pyhästä Dominikuksesta siihen kuvaan,[11] joka sai
Vergiliuksen hämmästymään
"tuon tähden, joka ristiinnaulittuna
noin kurjaa kärsi ikirangaistustaan?"
tai kuvaukseen hänestä,[12] jonka ääressä Dante seisoi
"kuin munkki, murhamiestä ripittävä?"
Shakespeare ja Dante tunsivat paremmin ihmisiä kuin useimmat meistä,
luulisin! He elivät molemmat keskellä ajallisen ja hengellisen vallan
pääkiistaa. Heillä oli siitä mielipide, arvattavasti? Mutta missä se
on? Tuokaa se kuulusteluun! Sovittakaa Shakespearen tai Danten kanta
uskontunnustuksen pykäliksi ja lähettäkää _ne_ tuomiokapituleille!
Alotettuannekaan te ette kykene -- sanon sen vieläkin -- monen
monituiseen päivään pääsemään näiden suurten miesten todellisten
pyrkimysten ja opetusten perille; mutta jo heidän vähäiselläkin
rehellisellä tutkimisellaan te saatte havaituksi, että se, mitä
otaksuitte omaksi "arvosteluksenne", oli pelkkää satunnaista
ennakkoluuloa ja ohjattoman ajattelun ajelehtavaa, avutonta, sotkuista
rikkaruohoa. Niin, enimmiten ihmismieli ei tosiaan ole paljoakaan
parempaa kuin koluista kangasmaata, laiminlyötyä ja sitkasta, osaksi
karua, osaksi peittynyttä huonon olettelun tarttuviin saniaisiin ja
myrkylliseen tuulenkylvämään ruohokkoon. Näette, että ensi työnä, mikä
teidän on tehtävä heille ja itsellenne, on kiihkeästi ja kiivaasti
sytyttää tuleen tämä, polttaa kaikki ryteikkö terveellisiksi
tuhkaläjiksi ja sitte kyntää ja kylvää. Kaiken toden kirjallisen työn,
jota on edessänne, koko elämäksenne, tulee alkaa noudattamalla
määräystä: "Muokatkaa maa viljelykselle _älkääkä kylväkö ohdakkeiden
sekaan_".
II. -- Kuunneltuanne sitten uskollisesti noita suuria opettajia,
päästäksenne heidän ajatuksiinsa, teillä on vielä suoritettavana se
korkeampi saavutus, että tavoitatte heidän sydämensä. Niinkuin ensin
käytte heidän luokseen selkeän näkemyksen vuoksi, samoin on teidän
viivyttävä heidän seurassaan, jotta lopulta pääsette osallisiksi
heidän oikeudentuntoisesta ja valtavasta mielenherkkyydestänsä.
Mielenherkkyydestä eli "tunteellisuudesta". En pelkää sitä sanaa; vielä
vähemmin itse käsitettä. Olette viime aikoina kuulleet paljon
letkauteltavan tunteellisuutta; mutta voinpa vakuuttaa teille, että me
tarvitsemme enemmän tunteellisuutta emmekä vähemmän.
Toisen ja toisen ihmisen -- toisen ja toisen eläimen -- kohottavana
eroavaisuutena on juuri tämä, että toinen tuntee enemmän kuin toinen.
Jos me olisimme sieniä, niin kenties meille ei olisi helposti
saatavissa tuntoa; jos olisimme matoja, jotka joka hetki ovat vaarassa
joutua lapionterän katkomiksi, niin kenties tunnonherkkyys ei olisi
meille hyväkään. Mutia kun olemme ihmisolentoja, se _on_ meille hyvä --
niin, me olemmekin ihmisellisiä ainoastaan siinä määrin kuin olemme
herkkätunteisia, ja meidän kunniamme suhtautuu tarkalleen sen
ominaisuuden esiintymiseen meissä.
Muistatte minun sanoneen tuosta suuresta ja puhtaasta vainajien
seurueesta, että sen pariin ei pääse "halpa arkisielu". Mitä luulette
minun tarkoittaneen "arkisella" olemuksella? Mitä te itse tarkoitatte
"arkisuudella" [_vulgarity_]? Saatte siitä hedelmällisen ajattelun
aiheen; mutta lyhyeen sanoen on kaiken arkisuuden peruspiirteenä vajava
tunnonherkkyys. Yksinkertainen ja viaton arkisuus on pelkästään
kasvattamattomuuden ja kehittymättömyyden tylsyyttä ruumiissa
ja sielussa; mutta aito luonteellisessa arkisuudessa ilmenee
kuolettava paatumus, joka äärimmäisillään kykenee kaikenlaatuiseen
elukkamaisuuteen ja rikollisuuteen, tuntematta pelkoa, tuntematta
mielihyvää, kauhua, sääliä. Jylseä käsi ja kuollut sydän, sairaalloinen
tottumus, kovettunut omatunto, -- niissä on ihmisten arkisuus; he ovat
ainiaan arkisia, juuri samassa suhteessa kuin he ovat kykenemättömiä
osanottoon, -- lähimäisensä tunnetilan nopeaan tajuamiseen, kaikkeen
siihen mitä tavallisen, mutta peräti täsmällisen sanonnan syvässä
merkityksessä voidaan nimittää ruumiin ja sielun "hienotunteisuudeksi":
se on sellainen mimosan-lehden kosketusherkkyys, joka puhtaalla
naisella on kaikkien elollisten edellä, -- järjen rajoihin kytkemätön
tarkkavaistoinen ja täysinäinen tunteellisuus, -- itse järjenkin
johtelija ja pyhittäjä. Järki voi ainoastaan ratkaista mikä on totta:
-- Jumalan antama ihmistunnon herkkyys yksinään voi aistita mitä Jumala
on tehnyt hyväksi.
Emme siis saavu tuohon suureen vainajien istuntoon ainoastaan tietämään
heiltä totta, vaan pääasiallisesti tuntemaan heidän kanssansa
oikeamielisyyttä. Ja tunteaksemme heidän kanssansa meidän tulee olla
heidän kaltaisiansa, ja vaivattomasti ei yksikään meistä pääse siihen
asti. Niinkuin tosi tieto on hallittua ja koeteltua tietoa, eikä
ensimäisinä juolahtaneita ajatuksia, -- samoin on tosi tunnonherkkyys
hallittua ja koeteltua tunteellisuutta, eikä ensimäisiä vaikutelmia.
Ensimäisinä tulee turhamaiset, väärät, salakavalat; jos myötäätte
niihin, ne johtavat teitä umpimähkäisesti ja loitos, tyhjässä
tavoittelussa, ontossa innostuksessa, kunnes teillä ei ole mitään
todellista tunteellisuutta jäljellä.
Eihän mikään ihmisyydelle mahdollinen tunne ole tosin itsessään väärä,
vaan ainoastaan väärä hallitsemattomana, kurittomana. Sen ylevyytenä on
sen voima ja oikeudenmukaisuus; se on väärä ollessaan heikkoa ja
turhanaikaisesta seikasta saatua. On vähäpätöistä ihmetystä, kuten
lapsen, joka katselee kuinka temppuilija heittelee kultapalloja, -- ja
tätä voitte pitää halpana. Mutta onko mielestänne alhaista se ihmetys
tai vähäisempää se vaikutelma, jolla jokaista ihmissielua kutsutaan
tarkkaamaan kuinka taivaan kultapalloja yössä heittelee tekijänsä käsi?
On halpaa uteliaisuutta, kuten kielletyn oven avaamiseen viehättyvän
lapsen tai herransa asioita urkkivan palvelijan; -- ja ylevää
uteliaisuutta, joka vaaran edessä tutkii suuren virran lähdettä
hiekka-aavikon takana, -- merentakaisten suurten mantereiden
sijoitusta, -- ja vielä jalompaa uteliaisuutta, joka kyselee Elämän
virran lähteestä ja Taivaan avarista aloista asioita, joita "enkelitkin
haluavat tutkistella".
Samoin on halpaa se tuskainen jännitys, jolla viivytte
joutavanpäiväisen tarinan kulussa ja onnettomassa ratkaisuvaiheessa;
mutta onko mielestänne vähäpätöisempää vai suurempaa se huolestus,
jolla tarkkaatte -- tai _pitäisi_ teidän tarkata -- kohtalon ja
sallimuksen toimintaa ahdingonalaisen kansakunnan elämänasiassa? Voi,
tunnonherkkyytenne ahdasmielisyyttä, itsekkyyttä, pikkumaisuutta teidän
on pahoiteltava Englannissa tänä aikana -- tunteellisuuden, joka
tuhlataan kukkavihkoihin ja puheisiin, elosteluun ja ilonpitoon,
tappelunäytäntöihin ja remuisiin nukketeattereihin, samalla kun voitte
katsella ja nähdä uljaita kansoja murhattavan -- mies mieheltä,
naisittain, lapsittain, ilman avun yritystä tai säälin kyyneltä.[13]
"Pikkumaisen" ja "itsekkään" tunteellisuuden sijasta minun olisikin
pitänyt suoraan nimetä se "kohtuuttomaksi" eli "väärämieliseksi"
tunne-elämäksi. Todellisesti sivistyneiden ihmisten ja arkisielujen
eroavaisuuden voi parhaiten määrätä eräällä seikalla, joka niinikään on
todellisesti sivistyneen kansan (sellaisia kansoja on ollut)
ilmeisimpänä tuntomerkkinä laumaväkeen verraten: heidän tunteensa ovat
vakaisia ja oikeudenmukaisia, asiallisen mietinnän ja tasapuolisen
ajattelun tuloksina. Lauman voi puhua mihin hyvänsä; sen tunteet
saattavat olla -- tavallisesti ovat -- ylipäätänsä jalomielisiä ja
oikeudenmukaisia; mutta sillä ei ole mitään perustusta niille, mitään
kunnollista kiinnipitämisen otetta niistä. Sen voi ärsyttää tai
mairitella mielin määrin mihin hyvänsä tunteeseen; se ajattelee
enimmäkseen tartuntana, saaden tunnekuohumuksen niinkuin nuhan, eikä
ole mitään niin pientä, mistä se ei karju itseänsä hurjistuksiin, kun
puuska on valloillaan, -- mitään niin suurta, mitä se ei hetkessä
unohtaisi, puuskan mentyä ohi. Mutta sivistyneen yksilön, tai
sivistyneen kansakunnan, mielenliikutukset ovat oikeudentuntoisia,
suhdallisia ja vakaisia.