Produced by Tapio Riikonen
KUNINKAITTEN AARTEET
Kirj.
John Ruskin
Suomentanut ["Of Kings' Treasuries"] ja johdannolla varustanut
V. Hämeen-Anttila
Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1918.
Johdanto.
"Meidän päiviemme todellinen yliopisto on kirjavalikoima", sanoo
Carlyle.
Ruskinin nyt suomennetun kaunopuheisen esityksen alottamalla
teossarjalla on kustantaja tahtonut tarjota meikäläiselle yleisölle
ensimäisen suomenkielisen yliopiston sitä laatua: lyhyeen sanoen
maailmankirjallisuuden huippusaavutukset muinaisuudesta nykyaikaan
asti, yhdenmukaisesti toimitettuna ja tarkistettuna kokoelmana, jonka
nidoksista ovat takeena pätevät kotimaiset nimet. Suunnattomasta
kirjatulvasta poimitaan esille ne tuotteet, jotka kaiken muun edellä
kuuluvat meidän kansallisen sivistyksemme kehitysvälineihin.
Ajanjakso on katsottava otolliseksi tällaiselle suurisuuntaiselle
yritykselle. Ensi kertaa historiassamme on itsenäinen Suomi nousemassa
vapaasti vaurastuttamaan kansalaiskasvatusta. Mielet ovat elpyneet
pohtimaan ihmiskunnan suurimpia kysymyksiä ja tavoittamaan parhaita
henkisiä arvoja. Levoton yhteiskunnallinen ja taloudellinen murroskausi
tuntuu ohimenevältä. -- Mutta tuskinpa olisi hanke taannoisinakaan
vuosina osoittautunut ennenaikaiseksi, ainakaan enää silloin kun
"Suomalaisen kirjallisuuden edistämisrahasto" alotti vaikutuksensa.
Varsinkin viime vuosina on kyllä saatu toimitetuksi suomenkielelle
lukuisia klassillisia teoksia, mutta ne ovat ilmestyneet ilman
järjestävää yhtenäistä alotetta, hajallaan, erikokoisina ja usein niin
pieninä painoksina, että kirjakauppahinta on ne rajoittanut suppean
valiopiirin tarpeiksi. Missä määrin "Kariston klassillinen kirjasto"
esiintyy edistysaskeleena, sen osoittaa piankin kokemus. Valinnassa
noudatettujen näkökohtien selostaminen ei voisi tuntua erityisemmin
vakuuttavalta ilman laajaa vertailevaa arvostelua, jossa klassilliseksi
luokitellusta kirjallisuudesta koetettaisiin osoitella kannalta tai
toiselta tärkeimpiä meidän yleisöllemme, niinkuin nykyäänkin
länsimaissa lukuisat kirjallisuuden käsittelijät sommittelevat eritoten
"sadan parhaan kirjan" valikoimia maailmankirjallisuudesta. Riittänee
mainita, että ensimäiset kymmenen numeroa ovat osittain saaneet tämän
julkaisuvuoronsa nykyhetken vaikuttimista: valtiotaidon peruskirja
"Ruhtinas", kansanvaltaisen hallitusjärjestelmän kuuluisa pohjateos
"Yhteiskuntasopimuksesta" ja vallankumouksellisen isänmaanmiehen
voimakas vetoomus "Ihmisen velvollisuudet" ovat näyttäneet, ansaitsevan
erityistä huomiota meillä juuri nyt. Kokonaisuudelle haittaa
tuottamatta on aluksi voitu pitää silmällä sitäkin tarkoitusperää, että
hetkellisten poikkeusolojen vallitessa siirrettäisiin tuonnemmaksi
sellaisia teoksia, joiden laajuus nyt kohottaisi hintaa ylettömäksi.
Sarjan jatkuminen on eheyden vuoksi ajateltu tapahtuvaksi siten, että
siihen kulloinkin järjestetään kymmenen kirjaa kerrallaan jonkunlaista
vaihtelua eli monipuolisuutta edustavina sikerminä.
Tällaisen sarjan merkityksestäkään ei tässä tarvitse enempää lausua; on
turha näyttää aurinkoa kynttilällä: "Kuninkaitten aarteet" on tässä
kohden koko valikoiman esipuheena... jonka edessä muu suosittelu
surkastuisi mitättömäksi.
_John Ruskin_ (1819-1900), joka yllämainitusta käytännöllisestä syystä
esitellään ensimäisenä tässä sarjassa, vaikkakin toimintakaudeltaan
äskeisimpänä, tulee toisella kertaa seikkaperäisemmin puheeksi, kun
hänen pääteoksiansa käännätetään. "Kuninkaitten aarteiden" johdannoksi
vain muutama sana.
Hän oli julkisen sanan suuria taistelijasieluja -- yleväluontoinen,
jalomielisille vaikutteille herkkä ja vastuksista väistymätön, mutta
pikaistuva ja vakaumustensa varmuudessa hieman suvaitsemattomuuteen
luontuva. Ruskin esiintyy englantilaisessa kirjallisuudessa yhäti aivan
etevimpiin tyylitaitureihin kuuluvana; kaikki ajattelun aiheet saavat
hänen sanoissaan värikkään eloisuuden. Jo omana aikanaan hän saavutti
johtavan sijan kansansa sivistyselämässä, ensin taiteen alalla, jota
hän monet vuodet suorastaan hallitsi ylimpänä tuntijana, ja sittemmin
(sekä pysyvämmin) taloustieteen ja yhteiskunnallisten uudistusten
suurmiehenä, vaikka häntä ensimältä katsottiin epäkäytännölliseksi
unelmoitsijaksi. Vanhuuden vaitiolo syrjäytti jossain määrin hänen
asemaansa, kuten yleensäkin tapahtuu, mutta ihmisystävällisen
ajattelijaneron merkitys on nykyään vakaantunut ja levinnyt kaikkiin
sivistysmaihin: hänen epälukuisten julkaisujensa pääainekset ovat
säilyviä, ja niiden esitystapa tenhoaa meidänkin päivinämme niinkuin
tuo syvämielinen, kiihkeä arvostelija ja kulttuurin rakentaja seisoisi
ilmielävänä edessämme esitelmää pitäen.
Ruskin syntyi Lontoossa; isä oli varakas viinikauppias, skotlantilainen
kuten brittiläisen henkevyyden toinenkin samanaikainen suurmies ja
aatteellinen taistelija Carlyle. Hyvän yliopistokoulutuksen alkeet
saaneena nuorena miehenä hän Italian matkalla v. 1840 tutustui etevään
maanmieheensä, auringonvalo-tauluistaan tunnettuun taidemaalari
Turneriin, ja alkoi innokkaasti syventyä taiteen tehtäviin. Kolmea
vuotta myöhemmin ilmestyi ensimäinen osa teosta "Nykyaikaisia
maalareita", jossa hän todisteli oman aikansa itsenäisempien luomusten
ja etenkin Turnerin maisemataulujen etevämmyyttä kaikkiin vanhojen
mestarien tuotteisiin ja niiden aiheuttamaan sovinnaiseen suuntaan
verraten. Tekijän vakuuttava voima ja omintakeisuus sekä loistava
esitystapa herättivät heti yleistä huomiota, samalla kun vanhojen
esikuvien puoltajat kuitenkin ryhtyivät kiivaasti vastustamaan hänen
käsityksiänsä. Julkaisun jatkoksi tuli myöhempinä vuosina vähitellen
neljä osaa lisää. Samaan aikaan ilmestyi hänen kynästään useita muita
taiteen peruskirjoja: "Rakennustaiteen seitsemän lamppua" (1854),
"Piirtämisen alkeet" (1856) ja "Etääntymäopin alkeet" (1859). Ruskinin
osuuteen merkillisessä prerafaeliittisessa virtauksessa, joka on
maalaustaiteen historian viehättävimpiä lukuja, ei käy tässä yhteydessä
kajoaminen; noiden kärsivällisten taiteenharrastajien tukipylväänä hän
perin kauniisti kuvaili koskemattoman luonnon täydellisyyttä, jota
piirtimen ja siveltimen piti vain koettaa mitä tunnollisimmin ja
yksityiskohtaisimmin jäljentää, jotta taiteen tuotteet vaikuttaisivat
samaan tapaan ylentävästi kuin Luojan käsiala.
Niiden seitsemäntoista vuoden mittaan, jotka kuluivat "Nykyaikaisten
maalarien" ensimäisen nidoksen ilmestymisestä viimeisen valmistumiseen,
-- alkuperäisestä tarkoituksestaan tämä suurteos muuten laajeni
pohtimaan taiteen kaikkia henkisiä pyrkimyksiä, -- Ruskinin
mielipiteet uskonnosta taiteen palvomana ja taiteesta yleensä olivat
paljonkin muuttuneet. Hänen innostuva mielensä oli suuntautunut
yhteiskunnallis-valtiollisiin ja kansantaloudellisiin kysymyksiin, ja
pohtiessaan käytännöllisiä parannuksia yksilöiden ja yhteiskunnan
elämään koko ihmisrodun onnellistumiseksi hän alkoi sovelluttaa niistä
saamiansa näkökantoja taiteenkin vaatimuksiin: taiteen piti palvella ja
kasvattaa _suurta yleisöä_, jotta tässä saataisiin tehokkaammin
heräämään toisaalta olosuhteiden uudistumiselle tarpeellista kauneuden
kunnioitusta ja toisaalta ymmärtävämpää taiteen ylevän merkityksen
käsitystä. Hän omaksui samanlaisen profeetan tehtävän kuin aikaisemmin
Carlyle, jonka opetukset olivat häneen paljon vaikuttaneet, ja käytti
siitälähtein koko elämäntyönsä kansansa mielialan sitkeään
käännyttämiseen käsitystensä puolelle. "Taiteen valtiotalous" v. 1857
ilmestyessään jo osoitti, mille tolalle hänen ajattelunsa oli
kulkemassa, mutta vasta "Tähän viimeiseen asti" (1860) kävi täydesti
kehittelemään näitä mietteitä.
Hän sai vastaansa myrskyisen ja myrkyllisen kuohumuksen, kuten uusien
oppien rohkeat julistajat ainakin, mutta vaikka tämä monivuotinen
kiivailun ja vääristelyn paljous pahoin järkytteli hänen peräti
herkkäluontoista olemustansa, se ei millään muotoa vaientanut häntä tai
edes tehonnut hänen mielipiteisiinsä. Samaa suurenmoista uudistusten
valmistelua jatkoivat "_Munera pulveris_" (Tomun antimia),
"Oliivinlehväseppele", "Sesamia ja liljoja" (1865), "Aika ja
käännekohta" sekä lukemattomat hetken kirjoitelmat; viimeksimainittu
teos kuuluu niihin kokonaisen ihanne-yhteiskunnan suunnitteluihin,
joille Platonin "Valtio" on yhteisenä pohjana.
V. 1869 Ruskin nimitettiin taidehistorian professoriksi Oxfordin
yliopistoon ja perusti lahjoittamallansa rahastolla sinne
piirustuskoulun. Hän viimeisteli luentokurssejaan useiksi teoksiksi ja
julkaisi samalla eri väliajoin ilmestyvinä vihkosina sikermää nimeltä
"_Fors Clavigera_" (Nuijamies Sattuma). Se oli sarja monen monituisia
aiheita käsitteleviä huomioita ja tutkielmia, joita tekijä painatti
omalla kustannuksellaan, asettuen välittömään yhteyteen yleisönsä
kanssa. Tämä menetelmä oli ensi alkuna yhteiskuntatalouden
omintakeiselle sovellutukselle käytäntöön; sellaisesta kokeilusta
oli edelleen tuloksena m.m. kommunistis-osuustoiminnallinen
yhdyskunta "Pyhän Yrjänän kiltta", muuan kahvilahanke ja erikoinen
tienrakennus-yritys, joista tekisi mieli tässäkin hiukan puhua.
Äitinsä kuoltua v. 1871 Ruskin osti pikku maatalon n.s. Järvi-alueella
ja vietti siellä lopun elinaikaansa, julkaisten neljänäkolmatta vihkona
viimeisen teoksensa "_Praeterita_" (Menneitä), oman elämänsä
muistelmia, jotka ulottuvat vuoteen 1864. Ruskinin koko henkilöllisyys
ja elämä muistuttaa monessa suhteessa Tolstoita, ja paljon
yhtäläisyyttä ilmenee heidän opetuksissaan. Ruskinillakin esiintyy
ilmeisesti ennakkoluuloisuutta ja liioittelua, lujien vakaumusten ja
kiihkeän väittelypakon tavallisia ilmiöitä, kuten sanottu; mutta
kaiken kaikkiaan hänen työskentelynsä vaikutti suurena voimana
utilitarianismia ja materialismia vastaan, ja hänen teoksensa ovat
tulvillaan herätteitä, elähdyttäviä vaikutteita, jotka edelleen
tuottavat henkistä virkeyttä miljoonille, niin huomaamattomilta kuin
maailmanparantajan taistelun tulokset aina päällisinpuolin katsoen
näyttävätkin inhimillisen kehityksen historiassa.
"Mikä viisaan miehen työn sipale vain on rehellisesti ja hyvässä
mielessä tehtyä, se sipale on hänen kirjansa tai taideteoksensa",
kuuluu muuan Ruskinin lausuma. Sellaisena suurten teoksien lomassa
singonneena lastuna on "Kuninkaitten aarteilla" itsessään se arvo, että
sen käännättämiseen ei ole satunnaisen näkökohdan tarvinnut vaikuttaa.
Lukijalle selviää heti, että tämä kaunopuheinen sivistymisen taidon
hahmoittelu on erityiselle kuulijakunnalle pidetty luento, joka sitten
on tasoiteltuna toimitettu painoon. Esitelmä pidettiin Manchesterissa
v. 1864 ja ilmestyi ensin lentokirjasena (_Of Kings' Treasuries_),
samoin kuin sitä seurannut toinen luento, "Kuningatarten puutarhat"
(_Of Queens' Gardens_), jonka aiheena on naisellisuuden ihanne ja
tyttöjen elävöittävä kasvatus. Nämä molemmat luennot sittemmin
yhdistettyinä ovat edellämainittu teos "Sesamia ja liljoja" -- "liljat"
luonnollisesti merkitsevät jälkimäisen luennon harrastamia kasvatteja,
ja "sesamin" muistamme "Tuhannen ja yhden yön tarinoista" taikana, joka
avasi aarrekammion lukitun oven.
Aarrekammio on Ruskinin luennossa hyvän kirjavalikoiman hiljainen
säily, jossa lukijan suurena etuoikeutena on asettua henkiseen
yhteyteen kaikkien aikojen kuninkaitten ja profeettain kanssa, näiden
odottaessa kaikkea kuulijakuntaa mihinkään säätyarvoon katsomatta,
auliina haastamaan parhaita ajatuksiansa kelle hyvänsä, joka heitä
lähestyy älykkäällä ja myötätuntoisella mielellä. Tämänlaisen
lähestymisen helpoittamiseksi antaa Ruskin "sesaminsa", viittauksina
suurten ajattelijain, elämäntarkkaajien ja runoojain luomien aarteiden
täydellisemmäksi havaitsemiseksi ja oivaltamiseksi, -- ohjeina
todellisen sivistyksen hankkimistavasta.
Luentoon soluu myös huomauttelua sanojen täsmällisestä ja huolellisesta
käyttämisestä; tämän kulttuuripiirteen tärkeyttä tehostetaan
ponnekkaasti ja selkeästi suurten kirjailijain ja etenkin Miltonin
sanontanäytteillä (joiden käyttö on tuottanut suomennostyölle melkoista
pulaa). Kieli on siinä määrin ajattelun väline, että tuskin mikään muu
opiskelu -- meidänkin kouluissamme siihen tarkoitukseen suositeltu
matematiikkakaan -- avittaa ajattelun tarkkuutta niin tehokkaasti kuin
Ruskinin tässä esittämä säntillisen ilmauksen vakaa harjoittelu.
Mutta "Kuninkaitten aarteet" ei pääty kirjalliseen ja älylliseen
ilmakehään: tekijän tavanmukaisella harrastuksella kääntyy esitys
luontevasti Englannin silloisiin julkisen ja yksityisen elämän oloihin,
jotka tähän päivään asti eivät ole päässeet kovinkaan suuresti
muuttumaan; vaikuttavasti, syvän tunteen vallassa, osoitellaan
aatos-erheitä ja viittaillaan terveen uudistustyön suuntia.
Näilläkin hartailla muistutuksilla on vastaavaisuutta myös meidän
yhteiskunnassamme, jonka nykyiseen sisäiseen rikkinäisyyteen on jo
kauvankin kytenyt syitä.
"Kuninkaitten aarteet" on kirjoitettu ennen nykyistä kirjastoliikettä,
joka olletikin Yhdysvalloissa on viime vuosina saanut suurenmoisia
muotoja valtavien lahjoitusrahastojen pohjalla. Ruskinin lentävät sanat
ovat varmaan paljonkin siementäneet tätä kasvavaa satoa, jonka hyväksi
meidän maamme vasta kohdakkoin päässee kunnollisesti toimimaan.
Tammikuulla 1918.
_Suomentaja_.
KUNINKAITTEN AARTEET
Maasta leipä lähtee...
ja kultakokkareita on siellä. --
_Job XXVIII_ 5, 6.
Ensimäinen velvollisuuteni tänä iltana, hyvät naiset ja herrat, lienee
pyytää teiltä anteeksi sen otsikon kaksimielisyyttä, jolla luennon aihe
on ilmoitettu; saattaisitte lopuksi ajatella, että olen yrittänyt
väärillä perusteilla saavuttaa tarkkaavaisuuttanne.
Minä en nimittäin tosiaankaan aio käydä puhumaan hallitsijoiksi
tunnetuista kuninkaista enkä sellaisista aarteista, joilla ymmärretään
varallisuutta, vaan aivan toisenlaatuisesta kuninkuudesta ja
rikkauksien lähteestä kuin tavallisesti tunnustetuista. Ja
tarkoituksenani kyllä olikin ensin pyytää kotvaseksi huomiotanne pelkän
odotuksen varaan ja menetellä niinkuin toisinaan ohjataan ystävää
yllätykseksensä näkemään viehättävän maisemapiirteen: mitä eniten
halusin näyttää, sitä teki mieleni kätkeä vajavalla viekkaudellani,
kunnes polvittelevia polkuja myöten aavistamattomasti saapuisimme
parhaalle näkökohdalle.
Mutta suorapuheinen hyvä ystäväni, kanunki Anson, on jo osittain
ehättänyt tuon samoilusuunnitelmani edelle, kuuluttaessaan puheeni
käsittelevän "lukemisen taitoa ja valintaa". Olen myös kuullut
tottuneiden julkisten esiintyjäin sanovan, että kuulijoita ei mikään
niin pahoin väsytä, kuin yrittely pysyä puhujan mukana, joka ei heille
anna mitään vihiä tarkoituksestaan. Niinpä riisunkin harsonaamion heti
ja ilmaisen teille suoraan, että tahdon teille puhua kirjoista, ja
miten luemme niitä ja voisimme tai huomaisimme paremmaksi niitä lukea.
Vakava aihe, sanotte, -- ja laaja! Kyllähän; niin laaja, että minä en
pyrikään koskettelemaan alaa kokonaisuudessaan. Koetan vain esittää
teille muutamia yksinkertaisia mietteitä lueskelusta, -- ajatuksia,
jotka päivä päivältä uusiintuvat yhä elävämmin, kun tarkkailen
yleisen mielipiteen suhtautumista meidän vakaasti lisääntyviin
sivistyskeinoihimme ja siihen kirjallisuuden virtaan, joka vastaavassa
määrässä leviää pohjakerroksia hedelmöittämään.
Olen sattumalta hiukan joutunut käytännöllisiin tekemisiin eri
nuorisoluokkia varten toimivien koulujen kanssa ja saan vanhemmilta
usein kirjeitä heidän lastensa kasvatuksesta. Tässä kirjeenvaihdossa
pistää enimmäkseen silmään se seikka, että aatos "asema elämässä" on
ihan vallitsevasti etusijalla noiden vanhempien -- ja eritoten äitien
-- mielessä. "Siihen ja siihen elämäntasoon sovellettu koulutus" --
tämä on yleensä päämääränä. Koskaan en havaitse heidän tavoittelevan
kasvatusta joka olisi hyvä itsessään: kirjoittajien mieleen johtunee
harvoin, että voisi olla pelkästään aatteellisesti oikeata opettamista.
Ei, vaan koulutusta "joka turvaa poikani selkään hyvän takin"; --
koulutusta jonka varassa hän voi huoletta painaa vieraissakävijän
nappulaa kaksikelloisilla ovilla; -- koulutusta joka lopulta toimittaa
hänen omaankin asumukseensa kaksikelloisen oven; sanalla sanoen,
opetuksen tulee tuottaa määrättyä "edistystä elämässä". Nuo vanhemmat
eivät näköjään tule koskaan ajatelleiksi, että saattaa olla sellaista
kasvatusta, joka itsessään _on_ edistystä elämässä; -- että kaikki muu
kuin sellainen kenties onkin Kuoleman kutsumusta; -- ja että tätä
varsinaista kasvatusta voisi ehkä saada tai antaa helpommin kuin he
ensimältä luulisivat, kunhan vain ryhtyisivät toimeen oikealla tavalla.
Väärin alottaen ei sitä ole saatavissa mistään hinnasta eikä mistään
suosiosta.
Tuo "edistys elämässä" onkin luullakseni vallitsevin ja voimakkain
aatos tämän peräti puuhakkaana hyörivän kansan mielessä; ainakin se on
avonaisimmin tunnustettu aatos, ja sitä esitetään sopivimpana
yllykkeenä nuorison ahkeroimiselle. Pääasiallisena tarkoituksenani on
tällä kertaa katsastaa teidän kanssanne, mitä tähän aatokseen
käytännössä sisältyy ja mitä siihen pitäisi sisältyä.
Käytännön mukaan "edistys elämässä" merkitsee nykyään, että
asianomainen pääsee huomatuksi yhteiskunnassa, -- saavuttaa aseman,
joka muiden on tunnustettava kunnioitettavaksi tai kunniakkaaksi. Tällä
edistyksellä emme yleensä ymmärrä pelkkää varallisuuden hankintaa, vaan
tietoa, että tämä kansalainen on päässyt varoihin, -- emme minkään
suuren tarkoitusperän saavutusta, vaan sen toteutuksen näkyväisyyttä.
Lyhyeen, me tarkoitamme kiittelynjanomme tyydytystä. Jos se jano onkin
ylevien mielten viimeinen vajavuus, se on myös heikkojen ensimäinen, ja
ylimalkaan se ilmenee keskulaisen ihmiskunnan voimakkaimpana
kannustimena: rotumme suurimmat ponnistukset on aina voitu johtaa
ylistyksen kaipuusta, niinkuin nautinnonhalu on sen suurimmat
onnettomuudet aiheuttanut.
En aio tuomita enkä puolustaa tätä vaikutinta. Soisin teidän vain
tuntevan, kuinka se on ponnistelun pohjalla semminkin kaikkien
nykyaikaisten pyrkimysten. Turhamaisuuden tyydytys se meillä on
uurastuksen elvyke ja levon viihdyke; niin likeisessä kosketuksessa se
on itse elonlähteiden kanssa, että turhamaisuutemme haavoittamista
mainitaan aina (ja oikein) jotenkuten _kuolettavaksi_:[1] sen tuottaman
tunnevamman vastineena on englanninkielen sanastossa _mortification_,
sama ilmaus, jota käytämme syöpyvästä ja paranemattomasta
ruumiillisesta vauriosta. Ja vaikka harvoissa meistä lienee kylliksi
lääkäriä havaitsemaan, mitä kaikkea tämä intohimo vaikuttaa terveydessä
ja tarmossa, luulen useimpien rehellisten ihmisten tuntevan ja olevan
valmiita tunnustamaan, että sen johtava voima on heidän vaikuttimiansa.
Merimies ei tavallisesti halua kapteeniksi yksistään syystä että hän
tietää kykenevänsä hoitelemaan laivaa paremmin kuin kukaan samalla
retkellä olevista. Hän kaipaa kapteenin asemaa, jotta häntä
_puhuteltaisiin_ kapteeniksi. Papin ei tavallisesti tee mieli piispaksi
pelkästään siinä vakaumuksessa, että kenenkään muun käsi ei voi
johdella hiippakuntaa vaikeuksien läpi niin lujasti kuin hänen.
Arvonimi häntä ensimäiseksi houkuttelee. Ja ruhtinas ei yleensä pyri
laajentamaan tai alamainen voittamaan valtakuntaa siinä uskossa, että
yksikään toinen ei voisi valtaistuimella palvella valtiota yhtä hyvin,
vaan hän haluaa saada majesteettinsa niin monille huulille kuin on
taivutettavissa sitä lausumaan.
Tämän siis ollessa pääkäsityksenä edistyksestä elämässä, se tuntuu
meillä kaikilla erikoisesti siinä asemamme mukaan muodostuvassa
menestyksessä, jota sanomme "hyvään seuraan pääsemiseksi". Me emme pyri
hyvään seuraan sillä perusteella, että saamme siinä olla, vaan
tahdomme, että meitä nähdään siinä; ja käsityksemme sen hyvyydestä
riippuu ensikädessä siitä, kuinka huomattavaa se on.
Suotteko anteeksi, jos hetkiseksi pysähdyn tekemään teille kysymyksen,
jota pelkään teidän mahdollisesti pitävän sopimattomana?
En voi milloinkaan pitkittää esitelmää, ellen tunne tai tiedä, että
kuulijakunta on joko puolellani tai vastassani. En suurestikaan välitä,
kumpaisella kannalla he alussa ovat, mutta itse kanta on minun
tiedettävä, ja tällä hetkellä minun pitäisi saada selville, asetanko
suuren yleisön toiminnan vaikuttimet mielestänne liian alas. Olen
päättänyt tänä iltana esittää ne siksi matalina, että ne myönnettäisiin
todennäköisiksi; seikka on nimittäin sellainen, että aina kun minä
valtiotaloudesta kirjoitellessani oletan, että inhimillisen toiminnan
vaikuttimena saattaa ottaa lukuun hiukan rehellisyyttä, tai
ylevämielisyyttä -- taikka niin sanottua "hyvettä" --, on minulle
huomautettu vastaan: "Teidän ei sovi perustaa mitään siihen: tuo ei ole
ihmisluontoa; älkää olettako ihmisille yhteiseksi muuta kuin havittelua
ja kateutta -- millään muulla tunteella ei ole vaikutusta heihin,
paitsi satunnaisesti ja heidän pääpyrkimystensä ulkopuolella olevissa
asioissa." Niinpä siis olen tänä iltana alottanut varsin matalalta
vaikuttimien askelmalta; mutta minun pitää saada tietää, olenko
mielestänne osannut oikeaan.
Sallikaa siis minun pyytää niitä nostamaan kätensä, jotka myöntävät,
että kiittelyn kaipuu tavallisesti on ihmisten voimakkaimpana
vaikuttimena edistyksensä tavoittelussa ja että aivan toisarvoisella
vuorolla rehellisesti halutaan suorittaa jotakin velvollisuutta.
(_Kymmenkunta kättä nousee -- kuulijakunnan ollessa osittain
epätietoinen, tokko luennoitsija on tosissaan, ja osittain ujo
ilmaisemaan mielipidettänsä_.) Puhun ihan vakavasti -- tahdon
todellakin tietää, mitä arvelette; voin kuitenkin ottaa selon
kysymykseni kääntämisellä toisin päin. Nostaisivatko ne kätensä, jotka
uskovat, että velvollisuus on yleensä ensimäisenä ja ylistyksenhalu
toisarvoisena vaikuttimena? (_Yhden käden mainitaan kohonneen,
luennoitsijan takana_.)
Hyvä on: näen että te olette puolellani ja että minä en teidän
käsityksenne mukaan ole alottanut liian läheltä pohjapintaa.
Vaivaamatta teitä enemmällä tiedustuksella rohkenen nyt otaksua, että
te tunnustatte velvollisuudelle ainakin toisen tai kolmannen sijan
vaikuttimien yhdistelmässä. Te olette sitä mieltä, että halu tehdä
jotakin hyödyllistä, tai saavuttaa jotakin todellista hyvää, on
varmastikin olemassa rinnakkaiskäsitteenä -- vaikkakin toisarvoisena --
enimpien ihmisten edistyspyrkimyksessä. Te myönnätte, että kohtuullisen
rehelliset ihmiset haluavat paikkaa ja virkaa ainakin jossain määrin
sen hyväätekevän vallan vuoksi, jota se asema tuottaa, -- ja mieluummin
asettuvat yhteyteen järkevien ja tietävien henkilöiden kanssa kuin
liikkuvat houkkioiden ja tietämättömien parissa, nähtiinpä heidät
noiden järkevien seurassa tahi ei. Ja lopuksi -- huolimatta tässä
kerrata mitään joka-aikaisia selviöitä ystävien suuriarvoisuudesta ja
kumppanien vaikutuksesta -- te kaiketikin vahvistatte, että meidän
onnellisuutemme ja hyödyllisyytemme yleiset edellytykset ovat
riippuvaisia siitä, kuinka hartaasti haluamme tosia ystäviä ja viisaita
kumppaneita, ja että niiden toteutuminen on saatavissa aikaan siinä
määrin kuin kumpaistenkin valitsemisessa käytämme vakaisuutta ja
harkintakykyä.
Mutta jos meillä nyt olisikin sekä tahtoa että oivallusta ystäviemme
hyvään valitsemiseen, -- kuinka harvoilla meistä onkaan siihen valtaa!
tai ainakin, kuinka rajoitettu onkaan enimmäkseen valinnan ala!
Melkein kaikki ihmissuhteemme ovat sattuman tai välttämättömyyden
määräämiä ja ahtaaseen kehään supistettuja. Me emme pääse väleihin
kenen kanssa vain haluaisimme tuttavuutta, ja tuttaviamme emme saa
vierellemme silloin kun heitä kipeimmin tarvitsisimme. Kaikki
korkeampaa inhimillistä henkevyyttä edustavat piirit ovat ainoastaan
hetkellisesti ja osittain avoinna alapuolellaan oleville. Hyvässä
lykyssä voimme vilahdukselta nähdä suuren runoilijan ja kuulla hänen
äänensä kaiun, tai tehdä kysymyksen tiedemiehelle ja saada
hyvänsävyisen vastauksen. Voimme tunkeutua kymmeneksi minuutiksi
puhuttelemaan ministeriä, joka luultavasti vastailee vaitioloa
pahemmilla sanoilla, harhaannuttavilla nimittäin, tai kerran pari
elämässämme siepata etuoikeudeksemme heittää kukkavihko prinsessan
polulle taikka pyydystää kuningattaren suopea silmäys.
Ja näitä hetkisen sattumia me kuitenkin himoitsemme, ja kulutamme
ikävuotemme ja intomme ja kykymme jotensakin vain tällaiseen
havitteluun, vaikka meille on kaiken aikaa avoinna seurue, joka
haastelee meille niin kauvan kuin haluamme, mikä tahansa olkoonkin
säätyarvomme tai toimemme, -- haastelee parhaimpansa mukaan valituin
sanoin ja on kiitollinen, jos heitä kuuntelemme. Ja me emme silti ota
suurestikaan lukuun tätä etevää ihmispiiriä, -- kenties emme kokonaisen
päivän mittaan tahdo kuulla ainoatakaan sanaa siitä, mitä he
lausuisivat, -- syystä että tuo seurue on niin lukuisa ja säveä, niin
horjumattoman kärsivällinen odottelemaan ympärillämme päivät päästään,
ei myöntääkseen puheillepääsyä, vaan saadaksensa; sen parempaa
kunnioitusta emme osoita noita kuninkaita ja valtiomiehiä kohtaan,
jotka viivyskelevät yksinkertaisesti kalustetuissa ja ahtaissa
etuhuoneissaan, kirjahyllyissämme!
Sanotte minulle kenties, tai ajattelette itseksenne, että se penseys,
jolla katselemme tätä huomiotamme anovaa aatelia, ja se kiihko, jolla
tavoitamme yleensä aatelitonta seuraa, vaikka se suhteellisen
ylemmyytensä tunnossa halveksii meitä tai ei kykene meille mitään
opettamaan, -- että nuo kaksi mielentilaamme johtuvat eräästä seikasta:
me voimme nähdä elävien ihmisten kasvot ja haluamme tutustua heihin
itseensä emmekä heidän lausumiinsa. Mutta niin ei ole asian laita.
Olettakaamme, että te ette näkisikään heidän kasvojansa; --
olettakaamme, että teidät voitaisiin asettaa kaihtimen taakse
valtiomiehen työhuoneeseen tai ruhtinaan kamariin, ettekö ilomielin
kuuntelisi heidän sanojansa, vaikka olisikin kiellettyä astumasta
esille kaihtimen takaa? Ja kun kaihdin on vain hiukan pienempi, --
kaksi- eikä nelitaitteinen, -- ja te voitte siis piillä kahden
kirjankannen takana ja kaiken päivää kuunnella satunnaisen puhelun
asemesta ihmiskunnan viisaimpien harkittuja, tarkoituksellisia,
valittuja esityksiä, niin te vähäksytte tätä puheillepääsyn asemaa ja
kunniakasta erisneuvottelua!
Mutta kenties muistutattekin haluavanne kuunnella eläviä ihmisiä
sentähden, että he puhuvat tapahtuvista asioista, jotka kuuluvat juuri
sillä hetkellä harrastuksenne alaan. Ei, niin ei voi olla, sillä itse
nuo elävätkin ihmiset haastavat teille tilapäisistä asioista paljoa
paremmin kirjoitelmissaan kuin huolettomalla suupuheella. Silti
myönnän, että tämä vaikutin todella tehoaa teissä, sikäli kuin
tuollaiset nopeasti kyhätyt ja lyhytaikaiset kirjoitelmat ovat teille
mieluisampia kuin verkkaiset ja pysyväiset kirjoitelmat -- varsinaiset
kirjat. Sillä kaikki kirjat voidaan jakaa kahteen luokkaan, hetken
kirjoihin ja kaiken ajan kirjoihin. Pankaa merkille tämä ero -- se ei
merkitse vain laatua. Ei yksinomaan huonoilta kirjoilta puutu
pysyväisyyttä ja hyville koidu sitä. Se on laji-ero. On hyviä hetken
kirjoja ja hyviä kaikiksi ajoiksi, huonoja hetken kirjoja ja huonoja
säilyviä. Minun on määriteltävä nuo kaksi lajia, ennen kuin johdun
pitemmälle.
Hyvä hetken kirja siis -- jätän silleen huonot -- tulee vain
hyödyllisenä tai mieluisana ja teitä varten painettuna pakinana
joltakulta henkilöltä, jonka kanssa ette saa muulla tavoin
keskustelluksi. Usein peräti hyödyllisenä, kertoen mitä tarvitsette
tietoonne; usein peräti miellyttävänä, niinkuin järkevän ystävän
suusanallinen juttelu. Pirteät matkakuvaukset, hyväntuuliset ja
sukkelat päivänkysymysten koskettelut, vilkas tai liikuttava
tarinoiminen romaanin muodossa, luja asiatietojen maininta sellaisten
henkilöiden esittämänä, joilla on ollut toimivaa osuutta nykyisen
historian tapauksissa -- kaikki nuo hetken tuotteet, jotka sivistyksen
yleistymisen mukana lisääntyvät keskuudessamme hyvällä vauhdilla, ovat
erikoisena meidän ajanjaksomme tunnuspiirteenä: meidän tulee olla ylen
kiitollisia niistä ja hävetä kelpo lailla, jos emme millään tavoin
käytä niitä hyvin.
Mutta me käytämme niitä mahdollisimman pahoin, jos annamme niiden
anastaa sijan todellisilta kirjoilta -- sillä tarkoin puhuen ne eivät
lainkaan ole kirjoja, vaan pelkkiä kirjeitä tai sanomalehtiä hyvään
asuun painettuina. Ystävämme kirje saattaa olla ihastuttava tai
tarpeellinen tänään: tokko tallettamisen arvoinen, se on erikseen
harkittava. Sanomalehti saattaa olla aivan paikallaan aamiaisen edellä,
mutta varmastikaan ei siitä ole luettavaksi koko päivän osalle. Samaten
-- nidokseksi sidottuna -- tuo pitkä kirje, joka niin miellyttävästi
kuvailee teille sen ja sen seudun majataloja ja teitä ja viimevuotisia
säitä, tai joka kertoo teille noin hauskan tarinan taikka antaa
tositiedot eräiden tapauksien yksityiskohdista -- tuollainen kirje
saattaa olla hyvinkin arvokas satunnaisesti silmättäväksi, mutta siitä
ei seuraa, että se sanan todellisessa merkityksessä on laisinkaan
"kirja" ja oikealla tavalla "luettava".
Kirja ei varsinaisesti ole puhuttua, vaan kirjoitettua, eikä
kirjoitettua pelkästään aikalaisille, vaan pysyäkseen käytettävänä.
Pakinakirja painetaan ainoastaan sen vuoksi että sen tekijä ei voi
puhua tuhansille ihmisille yhtaikaa; jos voisi, niin hän tekisi sen --
nidos ei ole muuta kuin hänen äänensä monistus. Te ette saa
puhutelluksi Intiassa oleksivaa ystäväänne; vain sen tilaisuuden
puutteessa te kirjoitatte hänelle: se on pelkkää äänen siirtoa.
Kirjailijalla on jotakin sanottavaa, mikä hänen käsityksensä mukaan on
totta ja hyödyllistä tai kohottavan kaunista. Hänen tietääkseen ei
yksikään vielä ole sanonut sitä; hänen tietääkseen ei kukaan muu voi
sanoa sitä. Hänen on pakko sanoa se, selkeästi ja sointuisasti, jos käy
päinsä -- selkeästi joka tapauksessa. Elämänsä sisällössä hän tuntee
ilmeiseksi tämän saavutuksen tai saavutusryhmän -- tämä on se
tositiedon tai -näkemyksen sipale, minkä hän yksilöllisellä osuudellaan
päiväpaisteesta ja maankamarasta on tavoittanut. Hänen tekisi hartaasti
mieli vakauttaa se saataville ainiaaksi, -- kaivertaa se kallioon, jos
olisi mahdollista, sanoen: "Tämä on paras minua; muuten minä söin ja
join ja nukuin, rakastin ja vihasin, niinkuin muutkin; elämäni oli kuin
huurun hahtuva, häipyvä; mutta tämän minä näin ja tiesin: tämä -- jos
minusta mikään -- on muiston arvoista." Se on hänen "kirjoitelmansa";
se on hänen inhimillisissä rajoissaan ja hänen mahdollisen
tosi-innoituksensa asteen mukaisesti hänen kirjoituksensa. Se on
"Kirja".
Kenties ajattelette, että mitään kirjoja ei ole sillä tavoin
sommiteltu?
Mutta kysynpä teiltä jälleen: uskotteko olevan olemassa rehellisyyden
rahtuakaan tai nimeksikään lähimäisrakkautta? Vai ajatteletteko, että
viisaat ihmiset eivät milloinkaan voi olla rehellisiä tai
hyväntahtoisia? Toivoakseni ei yksikään meistä ole niin onneton, että
siten ajattelisi. No, mikä viisaan miehen työn sipale vain on
rehellisesti ja hyvässä mielessä tehtyä, se sipale on hänen kirjansa
tai taideteoksensa. Se on aina huonojen katkelmien seassa -- kehnosti
suoritetussa, leventelevässä, teennäisessä tavoituksessa ilmenevänä.
Mutta jos luette oikein, teidän on helppo keksiä todet palaset, ja _ne_
ovat kirja.
Ja kaikkina aikoina ovat suurimmat sielut kirjoittaneet tämänlaatuisia
kirjoja: suuret johtajat, suuret valtiomiehet ja suuret ajattelijat. Ne
ovat kaikki teidän valintanne tavattavissa, -- ja elämä on lyhyt. Tämän
muistutuksen olette kuulleet ennenkin; mutta oletteko kuitenkaan
mitannut ja suhditellut tätä lyhyttä elonaikaa ja sen mahdollisuuksia?
Tiedättekö, että jos luette tämän, te ette voi lukea tuota -- että te
ette voi huomenna voittaa mitä menetätte tänään? Tahdotteko mennä
jutustamaan sisäkkönne tai tallirenkinne kanssa, kun saisitte
puheillepääsyn kuningatarten ja kuninkaitten luona; tai hyvitättekö
mieltänne sillä ajatuksella, että te missään arvokkaassa omien
arvonanto-vaatimustenne tunnossa tungeksitte joukon seassa hankkimaan
pääsykorttia sinne ja puhutteluvuoroa tänne, kun kaiken aikaa tämä
ikuinen hovi on teille avoinna, seurue laajana kuin maailma, lukuisana
kuin sen päivät -- edustaen jokaisen paikan ja ajan valio- ja
valtaväkeä? Sinne pääsette aina; siellä saatte mielenne mukaan valita
kumppanuutenne ja arvosijanne; kerran tulleena ei teitä voi sieltä
häätää muu kuin oma vikanne; sikäläisen kumppanuutenne ylhäisyydellä
koetellaan taatusti teidän oma sisäinen ylhäisyytenne, ja sen sijan
mukaan, minkä haluatte ottaa tässä kuolleiden seurueessa, saa
arvostelluksi niitä perusteita, joilla pyritte saavuttamaan
huomaavaisuutta elävien seurassa, -- päätellyksi, minkä verran niissä
vaikuttimissanne on totuutta ja vilpittömyyttä.
"Sijan, minkä haluatte ottaa" ja minkä omaksumiseen laittaudutte
_päteväksi_, -- on minun lisättävä. Ottakaa nimittäin huomioon: tämä
menneisyyden hovi eroaa kaikesta elävästä ylhäisöstä siinä, että se on
avoinna työlle ja ansiolle, mutta ei millekään muulle. Noiden
elyseiläisten[2] porttien vartijaa ei mikään äveriäisyys lahjo, mikään
nimi nöyrrytä, mikään temppu petä. Käsitteen syvässä merkityksessä
sanoen sinne ei koskaan pääse halpa arkisielu. Tuon hiljaisen Faubourg
Saint-Germainin oviverhojen edessä tapahtuu vain lyhyt tutkistelu:
"Ansaitsetteko pääsyn? Siinä tapauksessa astukaa sisälle. Pyrittekö
aatelin pariin? Aateloitkaa itsenne, niin kumppanuus on teidän.
Kaipaatteko viisaiden haastelua? Oppikaa sitä ymmärtämään, niin saatte
kuunnella. Mutta muilla ehdoilla? -- ei. Jos te ette tahdo kohota
meidän luoksemme, me emme voi kumartua teihin. Elävä valtias saattaa
asettua kohteliaaksi, elävä viisaustieteilijä harkitusti vaivautua
selittelemään ajatuksiansa teidän asteeltanne; mutta me täällä emme
tekeydy emmekä käytä tulkintaa; teidän on noustava meidän ajatustemme
tasolle, jos mielitte ilahtua niistä, ja otettava osaa tunteisiimme,
jos aiotte läsnäolomme oivaltaa."
Näin siis on teidän tehtävä, ja minä myönnän, että se on paljon.
Sanalla sanoen, teidän tulee rakastaa tätä väkeä, jos haluatte sen
parissa olla. Mikään kunnianhimo ei hyödytä. He halveksuvat
kunnianhimoanne. Teidän on rakastettava heitä ja osoitettava
rakkautenne kahdella tavalla.
I. -- Ensiksikin teillä tulee olla tosi halu saada opetusta heiltä ja
sijoittua heidän ajatuksiinsa. _Heidän_, huomatkaa; älkää toivoko
löytävänne vain omianne heidän lausuminansa. Jos kirjan kirjoittaja ei
ole teitä viisaampi, niin teidän ei tarvitse sitä lukea; jos hän on,
niin hän monessakin suhteessa ajattelee toisin kuin te.
Hyvin kerkeitä olemme sanomaan kirjasta: "Tämäpä on hyvää -- ihan mitä
minä ajattelin!" Mutta oikea tunne on: "Ihmeellistä! Tuota en ole
tullut ennen ajatelleeksi, ja kuitenkin näen sen olevan totta; tai
jollen oivalla sitä nyt, niin toivoakseni minulle tuonnempana selviää
tämän pätevyys." Mutta olkoonpa teillä tämä alistuvaisuus tahi ei,
valmistautukaa ainakin lähestymään tekijää siinä mielessä, että
pääsette _hänen_ tarkoituksensa perille, älkääkä löytääksenne omia
käsityksiänne. Punnitkaa sitä jälkeenpäin, jos katsotte siihen
pystyvänne; mutta ottakaa siitä ensin selko.
Ja olkaa myös varma siitä, että jos tekijä on minkään arvoinen, te ette
oitis tajua hänen täyttä tarkoitustansa, -- ei, vieläpä ette pitkään
aikaan kykene millään tavoin hänen koko sanottavaansa saavuttamaan.
Tietenkin hän sanoo mitä hän tarkoittaa, ja voimakkainkin ilmauksin;
mutta hän ei saa sanoiksi sitä kaikkea, ja vielä ihmeellisempää on,
että hän ei tahdokaan, paitsi kätkettyyn tapaan ja vertauskuvilla,
ollakseen varma siitä, että te erityisellä harrastuksella tutkitte
sanottua. En tosin oikein näe perustetta siihen, en kykene oikein
selvittelemään tuota viisaiden kiduttavaa pidättyväisyyttä, jolla he
aina piiloittavat syvemmän ajatuksensa. He eivät anna sitä teille avun
muodossa, vaan palkkiona, ja tahtovat takeita siitä, että sen
ansaitsette, ennen kuin sallivat teidän saavuttaa sen.
Mutta samoin on viisauden esineellisen muodon -- kullan -- laita.
Teistä ja minusta ei näköjään ole mitään syytä, minkätähden maan
sähköiset voimat eivät yhdellä kertaa kuljettaisi kaikkea sen
tallettamaa kultaa vuorenhuipuille, jotta kuninkaat ja kansat
tietäisivät kaiken saatavissaolevan kullan olevan koolla ja ilman
erityistä kaivamisen vaivaa, jännittyneen kiihtymyksen ja sattuman
oikkujen kiusaamatta, aikaa hukkaamatta, lohkoisivat sitä ja löisivät
rahaksi tarpeen mukaan. Mutta Luonto ei järjestä asiaa siten. Se
asettelee sitä pikku maanrakoihin, kukaan ei tiedä minne: saattaa
kaivaa kauvan, eikä löydy lainkaan; on kaivettava suurella työllä,
löytääkseen mitään.
Niin, juuri siten on ihmisten parhain viisaus talletettuna. Hyvän
kirjan ääreen päästessänne teidän on kysyttävä itseltänne: "Olenko
halukas tekemään työtä australialaisen kaivosmiehen tavoin? Ovatko
kuokkani ja lapioni hyvässä terässä, ja olenko itse hyvässä kunnossa,
hihat kierrettyinä kyynäspäihin, ilman hengästymisen oireita,
malttavaisuus vireessä?" Ja pysyäkseni vielä kotvasen tässä
vertauskuvassa -- ikävystyttämisenkin uhalla, sillä se on läpeensä
valaiseva --: kun etsimänänne metallina on kirjoittajan ajatuskanta tai
tarkoitus, niin hänen sanansa ovat kuin kallio, jota teidän on
rusennettava ja sulatettava sen tavoittaaksenne. Ja kuokkinanne ovat
teidän oma huolellisuutenne, älynne ja tietomääränne; sulatusuuninanne
on oma ajattelevainen sielunne. Teidän on turha toivoa ylettyvänne
minkään hyvän kirjailijan tarkoitukseen ilman noita työkaluja ja tuota
ahjoa; usein tarvitsette terävintä, hienointa purastusta ja
kärsivällisintä sulattelua, ennen kuin saatte sitä metallia yhden
murusenkaan.
Ja sentähden, kaikkein ensimäiseksi, sanon sen teille vakavasti ja
varmasti, tietäen että olen tässä kohden oikeassa, teidän on
totuttauduttava silmäämään tarkoin sanoja ja vakuuttautumaan niiden
merkityksestä, tavu tavulta -- vieläpä kirjain kirjaimelta. Te voisitte
lukea kaikki British Museumiin kootut kirjat (jos ihmisen ikä riittäisi
siihen) ja silti jäädä oppimattomaksi olennoksi; mutta jos luette hyvää
kirjaa kymmenen sivua, kirjain kirjaimelta -- toisin sanoen todella
tarkoin --, niin olette ainiaaksi jossain määrin sivistynyt henkilö.
Sivistyksessä ja sivistymättömyydessä (pelkkää älyllistä puolta
ajatellen) on kaikkena erona tämä täsmällisyys.
Hyvinkasvatettu herrasmies ei kenties osaa montakaan kieltä -- hän
saattaa kyetä puhumaan ainoastaan äidinkieltänsä --, hän on ehkä
lukenut vain muutamia kirjoja. Mutta mitä tahansa kieltä hän osaa, sitä
hän osaa tarkalleen; mitä sanaa hän käyttääkin, sen hän ääntää oikein;
ennen kaikkea hän on perehtynyt sanojen hienostoon, eroittaa ensi
silmäyksellä puhdassyntyiset ja taatut sanat nykyhetken arkiroskasta,
muistaa niiden sukupuun -- niiden keskinäiset risteytykset,
etäisimmätkin sukulaissuhteet ja minkä hyväksytyn aseman ne eri aikoina
ja eri maissa ovat saaneet sanojen kansallisessa ylhäisössä. Mutta
sivistymätön henkilö saattaa osata ulkoa paljonkin kieliä ja puhua
niitä kaikkia, silti tuntematta todellisesti sanaakaan niistä, --
sanaakaan edes omasta kielestään. Tavallisen taitava ja järkevä merten
kyntäjä kykenee ohjaamaan aluksensa viitattomilta ulapoilta satamaan;
kuitenkin hänen tarvitsee virkkaa vain lause millä kielellä hyvänsä,
ilmetäkseen kouluttamattomaksi henkilöksi: samaten myös yhden ainoan
lauseen korostus tai sanankäänne ilmaisee oppineen miehen.
Ja sivistyneet henkilöt tuntevat tämän niin voimakkaasti, myöntävät
niin ratkaisevasti, että väärä korko tai virheellinen tavu riittää
jokaisen sivistyskansan eduskunnassa määräämään miehelle ainiaaksi
jollakin tavoin alemman arvosijan. Ja tämä on oikein; mutta
valitettavasti ei vaadita vielä suurempaa täsmällisyyttä ja
tähdellisessä tarkoituksessa. On kyllä paikallaan, että horjahdus
latinankielen laajuussäännöistä herättää hymyilyä parlamenttimme
alihuoneessa;[3] mutta on väärin, että virheelliselle äidinkielen
lauseelle ei siellä rypistetä otsaa. Muutamat hyvin valitut ja hyvin
oivallettavat sanat ajavat asian siinä missä tuhannen ei tehoa
kunnollisesti jos tässä monilukuisuudessa annetaan sanojen
epävakaisesti häilyä toistensa merkityksessä.
Niin, ja sanat saavat joskus aikaan kuolettavaa tärvellystä,
jos niitä ei pidetä aisoissa. Parhaillaankin sorisee ja hiiviskelee
ympärillämme Euroopassa kaikenmoisia naamioituja sanoja, -- (niitä ei
ole koskaan ennen esiytynyt niin runsaasti, ja tähän on syynä
pintapuolisen, haihattelevan, tahrivan, tarttuvan "tietoviisauden" tai
oikeammin -patustelun leviäminen kaikkialle sekä kaavioiden ja
sanantapa-varastojen pänttäys kouluissa inhimillisten ajatus-ilmausten
asemesta) -- on liikkeellä naamioituja sanoja, joita kukaan ei ymmärrä,
mutta jokainen käyttää, ja joiden puolesta enimmät ihmiset myös
tahtovat taistella, elää tai kuollakin, luulotellen niiden merkitsevän
mikä mitäkin heille rakasta: sellaisilla sanoilla on nimittäin
kameleontin muuntelehtiva verho -- matelijan vaihtuva väri kunkin
mielikuvituksen maaperän mukaan; sillä maaperällä ne väijyskelevät ja
sieppaavat saaliiksensa.
Ei ole ollut petoeläviä niin raastavia, ei valtiotaidon edustajia niin
ovelia, ei myrkyttäjiä niin tuhotehoisia kuin nämä naamioidut sanat. Ne
ovat ihmisen aatoksien kieroja toimitsijoita: mitä hyvänsä harrastusta
tai vaistoa hän hartaimmin hellii, sen hän luovuttaa suosikiksensa
päässeen naamioidun sanan huostaan, ja tuo sana saa lopulta äärettömän
vallan hänen ylitseen, -- häneen ei pääse vaikuttamaan muutoin kuin sen
välityksellä. Ja niin sekarotuisissa kielissä, kuin englanninkielessä,
esiintyy ihmisten käytettäväksi -- melkein heidän tahtomattansakin --
se onneton kaksimielisyyden tilaisuus, että he voivat käyttää sanan
kreikkalaista tai latinankielistä vastiketta silloin kun haluavat
esittää käsitteen arvokkaana, mutta halventaakseen sitä valitsevat
saksilaisen tai muutoin arkisen sanavastikkeen.[4]
Yleisössä esiintyy taipumusta käsittämään elinsanojensa _muoto_ siksi
_voimaksi_, josta nuo sanat kertovat; kuinka tehokkaasti ja
terveellisesti sitä tottumusta ehkäisisikään erimuotoisuuden
poistaminen varsinkin tärkeimmissä käsitteissä! Sellaista vaikutusta
tuottaisi esim., jos me aina joko pitäisimme tai epäisimme
kreikkalaisen muodon _biblos_ eli _biblion_ oikeana ilmauksena
"kirjalle" -- sen sijaan että käytämme sitä ainoastaan yhdessä
tapauksessa, jolloin pyrimme antamaan arvokkuutta tälle käsitteelle, ja
käännämme sen omalle kielellemme kaikkialla muualla.[5] Kuinka
terveellistä olisikaan niille monille yksinkertaisille sieluille, jotka
Jumalan Sanan hengen sijasta palvovat sen kirjainta (aivan niinkuin
toiset epäjumalanpalvelijat asettavat Hänen läsnäolonsa sijalle Hänen
kuvansa), jos esim. sellaisessa kohdassa kuin Apostolien Tekojen XIX,
19 säilyttäisimme kreikkalaisen ilmauksen, sitä kääntämättä, ja heidän
olisi luettava: "Useat niistä, jotka olivat taikoja harjoittaneet,
kantoivat pipliansa [raamattunsa -- _Suom._] kokoon ja polttivat ne
kaikkien nähden; ja kun niiden arvo laskettiin yhteen, huomattiin sen
olevan viisikymmentä tuhatta hopearahaa"! Tai jos, toisin päin,
kääntäisimme sen ollenkaan säilyttämättä ja aina puhuisimme "Pyhästä
Kirjasta" emmekä "Pyhästä Pipliasta" [Raamatusta], niin saattaisi
valjeta useammille kuin se seikka nyt on selvillä, että Jumalan Sanaa,
jonka voimasta taivaat olivat ikivanhastaan olemassa ja ovat nykyisin
tallennetut (2 Piet. III, 5-7), ei voi kellekään lahjoittaa
nahkaselkäisissä kansissa, eikä kylvää mihinkään tien oheen sen
paremmin höyryauran kuin höyryllä käyvän painokoneenkaan avulla; mutta
kuitenkin sitä tarjotaan meille joka päivä ja saa meiltä häpäisevän
epäyksen, ja kylvetään meihin joka päivä, -- ja me tukahdutamme sen
niin joutuisasti kuin käy päinsä.
Käsitelläksenne nyt sanoja oikein, teidän tulee opetella erityinen
tapa. Melkein jokainen äidinkielenne sana on ensin ollut jonkun muun
kielen sana -- saksilainen, saksalainen, ranskalainen, latinalainen tai
kreikkalainen -- itämaisista ja alkukielistä puhumatta. Ja monet sanat
ovat olleet tätä kaikkea -- ensin kreikkalaisia, sitte latinaan
siirtyneitä, senjälkeen ranskalaisia tai saksalaisia ja viimeiseltä
englantilaisia, saaden jonkun muutoksen merkitykseensä ja käyttöönsä
kunkin kansan huulilla, mutta säilyttäen syvällisen ydintarkoituksen,
jonka kaikki kehittyneet opiskelijat tuntevat niitä käyttäessään vielä
tänä päivänä.[6] Jos te ette osaa kreikan aakkosia, niin opetelkaa ne;
nuori tai vanha -- tyttö tai poika -- mihin ryhmään kuulunettekin: jos
aiotte lukea vakavasti (mikä tietysti edellyttää, että teiltä liikenee
jonkun verran joutoaikaa), opetelkaa kreikankielen kirjaimisto; sitte
hankkikaa hyviä sanakirjoja kaikista noista kielistä, ja milloin vaan
olette epätietoinen jostakin sanasta, tutkistelkaa sen sukujuuri
kärsivällisesti. Aluksi lukekaa Max Müllerin luennot [vertailevasta
kielitieteestä], ja sitten älkää milloinkaan hellittäkö sanasta, joka
näyttää teistä epäiltävältä. Se on ankaraa ahkeroimista; mutta jo
ensimältäkin te huomaatte sen mielenkiintoiseksi ja viimein
ehtymättömän huvittavaksi. Ja aivan arvaamattomasti hyötyy siitä
yleensä henkinen ryhtinne, saaden voimaa ja täsmällisyyttä.
Tämähän ei merkitse, että teidän pitäisi osata tai yrittääkään opetella
kreikkaa tai latinaa taikka ranskaa. Vieraan kielen täydelliseen
oppimiseen menee kokonainen elinkausi. Mutta te kykenette helposti
ottamaan selville merkitykset, joiden kautta äidinkielen sana on
kulkenut, ja ne, jotka sillä vielä täytyy olla pätevän kirjoittajan
käsialassa.
Ja pelkästään esimerkin vuoksi luen nyt luvallanne muutamia rivejä
todellisesta kirjasta teidän kanssanne, huolellisesti, ja katson, mitä
niistä ilmenee. Otan kirjan, jonka te kaikki hyvin tunnette; mitkään
äidinkielemme sanat eivät ole meille tutumpia, mutta kenties ei mitään
ole vähemmän luettu vähäisellä harrastuksella. Valitsen nämä
'Lycidaan'[7] säkeet: