Matti-niminen seppä takoa kalkutteli pajassaan, kalkutteli
alakuloisena, sillä hänellä ei ollut mitään ansiota ja elämä tuntui
laihanpuoleiselta.
Hän siinä tuumiskeli:
-- Ei tässä oikein tiedä, millä eläisi ja miten tulisi toimeen. Ei
tässä kai muu auttane kuin myydä itseni paholaiselle, jos sekään
minusta huolii.
Samassa jo kurkisti kummallinen mies oven raosta sisään, ja Matti
huomasi heti, että se oli itse paholainen.
-- Mitä sinä siellä tuumailet? kysyi paholainen.
-- En niin mitään.
-- Tuumailetpa, kyllä minä sen tiedän.
-- Tuumailen, että tässä on köyhyys elettävänä ja se alkaa tuntua
hiukan vaivaloiselta. Tekisi mieleni saada sellaista, mitä ei minulla
ole. Jos se kävisi päinsä, niin antaisin minä itseni ikieloksi sille
antajalle.
-- Minähän sinulle voin antaa kaikkea, mitä vain tahdot, sanoi
paholaisvaari. Sinä saat kaikenlaista maallista hyvyyttä, kun vain
kaupoista sovitaan, kun annat määrävuosien päästä itsesi minulle.
-- Miksi en antaisi, sanoi Matti. Kyllähän minä sellaiseen kauppaan
varsin hyvin suostun.
Silloin paholaisvaari antoi hänelle sellaisen kukkaron, josta tuli
alinomaa rahaa.
-- Ota tämä kukkaro, sanoi hän Matille. Ota siitä kaikki, mitä siinä on
sisällä, mutta jätä joka ilta sinne pieni ropo jälelle, niin aamulla on
se taas täynnä niin että pullottaa.
Matti otti kukkaron ja hänestä tuli tavattoman rikas, sillä joka päivä
kaasi hän siitä suuren summan rahaa, jätti vain yhden pienen rovon
pohjalle ja seuraavana aamuna oli siellä taas rahaa niin, että kukkaro
oli saumoistaan revetä.
Hän eleli rikkaana ja takoi naapureille ja kylänmiehille hyvän
hyvyyttään niin paljon kuin vain jaksoi. Monta vuotta oli jo kulunut,
kun Matti eräänä päivänä ajatteli:
-- Eiköhän minua jo kohta tulla hakemaan, kun olen näin kauan elänyt.
Kai tässä jo on se menonkin aika käsissä.
Kun hän sen oli sanonut, ilmestyi paholainen ovelle. Se ei ollut se
vanha vaari itse, vaan oli hän lähettänyt renkinsä. Matti ei ollut
häntä huomaavinaan, vaan takoi hiljalleen pajassaan.
-- Matti hoi, huusi paholainen.
-- Mikä on hätänä? sanoi Matti.
-- Se meidän vaari lähetti sinua hakemaan. Sinä olet jo kyllin kauan
saanut elää hänen mielestään. Jo on aika tulla meille.
-- Tullaanhan tuota, kun keritään, vastasi Matti ja jatkoi takomistaan.
Paholaisen renki odotteli siinä ovella, odotteli kauan, mutta Matti
vain jatkoi takomistaan. Silloin kävi rengin aika pitkäksi ja hän läksi
tiehensä. Kun hän tuli sen vanhan vaarin luo, kysyi tämä:
-- Missä Matti on? Joko hän tulee?
-- Kyllähän se lupasi tulla, kun saa valmiiksi ne vehkeensä, jotka
hänellä oli kesken.
Paholaisvaari lähetti silloin toisen rengin Mattia hakemaan. Tämän
tullessa pajan ovelle, takoa kalkutteli Matti siellä.
-- Tule jo pois, sanoi renki. Meidän vaari jo alkaa pitkästyä.
-- No, eihän tässä sellainen kiire ole, ettei tulla ennätä, vastasi
Matti. Totta kai minä tulen, heidänhän minä olen. Täällä kävi jo yksi
hakemassa, mutta ei jaksanut odottaa. Odota sinä siksi, kun olen saanut
nämät laitokseni taotuiksi. Eihän tästä kesken työtä pois sentään
lähdetä.
Paholaisen renki jäi odottelemaan Mattia, joka hiljakseen takoi. Aika
tuli lopulta sillekin rengille pitkäksi ja hän meni pois. Päästyään
vanhan vaarin luo tämä kysyi:
-- Miksei Matti tullutkaan?
-- Lupasihan se tulla, mutta ensin se tahtoi takoa työnsä valmiiksi. En
minä siinä ruvennut häntä odottelemaan, vaan läksin kesken pois.
Silloin vanha vaari suuttui ja sanoi:
-- Mitä se Matti siellä suotta sillä tavoin viivyttelee? Minä menen
itse häntä hakemaan!
Ja niin hän tekikin. Hän kurkisti pajan ovelta ja sanoi:
-- Etkö sinä jo ala joutua? Minä olen kaksi tuojaa jo lähettänyt, mutta
sinä et ole vain tullut.
-- Eihän se minun syyni ole, vastasi Matti. Minä käskin kumpaakin
odottamaan, sillä ei minulla sinun luoksesi sentään sellaista hengen
hätää ole. Mutta huonot on sinulla palvelijat. Eiväthän nuo odottaneet,
vaan luikkivat tiehensä.
-- Joudu nyt jo pois, sanoi vanha vaari. Elä siinä suotta enää
leukojasi leksota.
-- En minä leksota, vastasi Matti. Minähän taon. Enkä minä ennen pois
lähde kuin työni on valmis. Istu siihen, jotta et väsy.
Vanha vaari istui ja odotteli ja Matti yhä vain takoi.
-- Joudu nyt jo! kiiruhti vanha vaari.
-- Odota, odota! Mikä ihmeellinen kiire sinulla nyt on? Enhän minä pois
karkaa.
Lopulta Matti oli saanut työnsä valmiiksi ja hän läksi vanhan vaarin
kanssa astelemaan.
-- Missä on se kukkaro, jonka minä sinulle annoin? kysyi paholainen.
-- Sinnehän se jäi pajan seinään naulaan, vastasi Matti.
-- Ei sitä sinne saa jättää, vaan on se haettava pois, sanoi paholainen.
-- Ehtiihän tuon käydä hakemassa, vastasi Matti.
Yhdessä he sitten palasivat pajaan ja Matti otti kukkaron ja heitti sen
olalleen. Siinä he sitten astelivat tietä pitkin, paholainen edellä ja
Matti jälestä.
Tiellä kysyi Matti:
-- Oletko sinä sitä kuullut, mitä minä olen kuullut, että sinä voit
itsesi tehdä vaikka kuinka pieneksi. Oudolta se kuulostaa, kun sinä nyt
olet noin iso.
-- Mitä tietämistä sinulla siinä on? sanoi paholainen. Elä siinä suotta
viekastele.
-- Enhän minä viekastele, minä vain tahtoisin tietää, onko se totta?
-- Ei sinun tarvitse kaikkia tietää!
-- Ei kaikkia, vastasi Matti, mutta tämän minä tahtoisin. Voitko tulla
pieneksi vai etkö? Hauskahan tuo olisi kuulla ja vielä hauskempi nähdä.
-- Ei tuollaisen miehen kaikkea tarvitse nähdä.
-- Voitko mennä niin pieneksi, että mahdut tähän minun kukkarooni.
Sanotaan sinun mahtuvan avaimenkin reijästä. Kun vain tahdot, niin
osaat pienetä.
-- Jotta sinusta pääsisin rauhaan, niin voinhan sen sinulle näyttääkin,
sanoi paholainen alkaen pienetä.
Lopulta oli hän niin pieni, että pujahti Matin kukkaroon. Mutta silloin
Matti sukkelasti vetikin kukkaron nauhat kireälle, ja siellä nyt
paholainen oli kukkaroon suljettuna.
Matti arveli:
-- Mitä minä suotta menen paholaisen taloon, kun ei ketään ole
tietäkään näyttämässä. Minä menen kotia.
Ja hän asteli kotiaan kohden. Matkalla hän poikkesi ensimäiseen taloon
ja sanoi:
-- Onko isäntä kotona? Tulkaahan minun kanssani, minä tarvitsen paljon
väkeä.
Näin kulki Matti talosta taloon ja kokosi kaikkien talojen väen,
isännät ja rengit ja vei ne pajaansa.
Sinne tultua hän käski panna pajan ahjoon oikein kosolta sysiä
ja sitten pantiin monta miestä palkeita painamaan. Ja kun hiilos
oli oikein hehkuva, pani Matti sinne kukkaron ja alkoi korventaa
paholaista. Sitten hän sieppasi kukkaron alasimelle ja alkoi toisten
kanssa takoa oikein voimainsa takaa. Toisen kerran hän pani kukkaron
ahjoon pehmittäen sitä taas alasimella. Kolmannen kerran sen tehtyään
hän vei kukkaron pajan ovelle, päästi sen auki ja sanoi:
-- Nyt saat mennä, minne mielesi tekee!
Paholainen läksi pakenemaan, minkä alta pääsi. Mutta Matti läksi
juoksemaan jälestä ja huusi:
-- Vaari, vaari, ei pidä minua jättää. Minä tahdon ensin saada
sellaisen passin, että olen sinusta vapaa. Elähän jätä! Tehdään ensin
asiat selviksi!
Mutta paholainen oli kauhuissaan ja pakeni niin tulista kyytiä, että
häntä viinotti suorana jälessä.
Paholainen pääsi kotiaan pakoon, mutta Matti joutui häntä
takaa-ajaessaan kallion koloon, jossa oli aivan pilkkoisen pimeä.
-- Kylläpä minä nyt oikeaan tilaan jouduin, sanoi Matti. Mikähän tämä
paikka on, jonne minä olen osunut?
Hän iski tuluksillaan tulta nähdessään suuren, ketjuista riippuvan
kellon, jonka kieli oli aivan Matin pään kohdalla.
Matti tarttui siihen ja heilutti sitä kämmenellään ensin toisaanne ja
sitten toisaanne. Jo rupesi kieli heilumaan sukkelampaan. Jo kumahti
kieli kellon laitaan. Silloin kallio järähti. Kielen jutkahtaessa
toiseen laitaan, rupesi paholaisen koti horjumaan.
Kun paholainen sen huomasi, hätääntyi hän kovasti ja huusi:
-- Nyt se Matti tahtoo sellaista passia, että hän on meistä vapaa.
Menkää ennenkuin hän ennättää talomme hävittää pappia noutamaan,
jotta hän kirjoittaa sellaisen kirjan. Ja tuokaa lukkari ja suntio
todistajiksi.
Kolme paholaista läksi silloin kiireimmän kautta. Yksi sieppasi papin
selkäänsä, toinen lukkarin ja kolmas suntion. Ja sitten sitä mentiin
sellaista kyytiä, että miesten kauhtanat vain suorana perässä liehuivat.
Pappi sai tehdä sellaisen kirjan, että Matti oli paholaisesta vapaa, ja
lukkari ja suntio saivat kirjoittaa nimensä todistajina alle.
Kun kirja oli valmis, läksi paholaisen renki sitä viemään Matille.
Nähdessään hänen tulevan, Matti kysyi:
-- Joko se passi on kirjoitettu, vai jatkanko minä tätä työtä?
-- Johan se on valmis, ja tässä se on, sanoi paholaisen renki. Ota se,
veikkonen, ja mene niin pian kuin ennätät pois. Ei meidän vaari enää
sinua vaadi itselleen, ei huoli vaikka mikä olisi.
Matti pääsi kotiaan tietäen, ettei paholainen enää millään ehdolla
ottaisi häntä luokseen.