Valtias kuuluisa ja mahtava tahtoi kerran saada tiedon siitä, kuinka
laaja oli maan piiri, kuinka kauas ulottui aaltoileva meri ja missä oli
se seutu, jossa aurinko käy levolle meren syliin.
Hän varusti purren, johon hän palkkasi kaksitoista urhoollista, kaikkia
vaaroja ja vastuksia pelkäämätöntä miestä ja lähetti heidät etsimään
maailman äärtä.
Purjeet pullistuivat tuulessa, kun nämät miehet läksivät retkelleen.
Toista kymmentä vuotta he yhä suoraan jatkoivat matkaansa meren tummaa
tietä pitkin. Ja kun he olivat kulkeneet jo pitkän matkaa, yllätti
heidät ikuinen pimeys, niin synkkä ja loppumaton, että pienintäkään
valon välkettä ei ollut missään.
Hiljaa keinui pursi mustilla laineilla, kunnes äkkiä vienoinkin viima
taukosi ja hiljaisuus aivan loppumaton ja suuri, syvä ja kaikki
verhoava oli heidän ympärillään.
He huomasivat eksyneensä äärettömyyteen.
Silloin laivan päällysmies sanoi merimiehille:
-- Harhaan olemme tulleet, eikä missään näy meille pelastuksen tietä.
Missä olemme, missä maan ääressä, kuka sen sanoa voi. Mutta ehkä on
ranta meidän lähellämme, vaikka emme sitä pimeyden tähden eroita. Siksi
irroittakaamme purtemme jälessä oleva pienoinen venhe, ja menköön
kuusi meistä etsimään maan perustaa jalkainsa alle. Täällä me toiset
odottakaamme, ja ett'eivät he eksyisi meistä pimeässä, otan minä
renkaan ja siihen lyön. Niin loitos saattavat he mennä kuin renkaan
kilahdus kuuluu.
Tätä neuvoa noudattaen astui kuusi miestä venheeseen ja sousi purren
luota pois. Ja heidän hiljaisia vesiä soudellessaan, antoivat he aina
tuon tuostakin airojen levätä kuunnellakseen, kuuluiko renkaan helähdys.
Näin soudellessaan tunsivat he pimeässä äkkiä kallion vastassaan. Yksi
miehistä nousi venheen keulaan ja tunnusteli kädellään, olivatko he
tulleet karin luo, vai oliko vuori heidän vierellään. Tunnustellessaan
huomasi hän edessään seinän sileän ja korkean.
Hiljaa soutelivat miehet kallion laitaa kuunnellen silloin tällöin,
kuuluiko vielä renkaan kilahdus. Näin loitotessaan tuli heidän eteensä
kalliossa portaat. Niiden pieleen he sitoivat veneen ja alkoivat
astella portaita ylös. Ja yhä kuului kaukaa purresta renkaan heleä
kilahdus.
Lasten lailla he polvillaan, hiljaa ja varovaisesti nousivat. Näin he
kotvasen aikaa kulkivat, kunnes heidän vastaansa tuli suuri ovi.
Miehet nousivat seisaalleen koettaen etsiä oven ripaa. Mitään ripaa he
eivät löytäneet, mutta sen sijaan osui heidän käteensä rengas. Sitä
yksi mies löi oveen, ja henkeään pidättäen he kuuntelivat kaikin, mutta
mitään liikettä ei kuulunut oven takaa. Kaikki oli aivan hiljaista,
ei muuta kuulunut kuin miesten tasainen hengitys ja etäältä purresta
renkaan heikko helähdys.
Toinen mies tarttui ovessa olevaan renkaaseen ja löi sitä voimakkaasti
oveen. Ja taas he kuuntelivat. Mutta kaikki oli yhtä hiljaista kuin
ennenkin.
-- Lähtekäämme pois, sanoi silloin yksi miehistä. Ei tämä ovi meitä
varten ole, eikä meille siellä sisällä sijaa ole.
-- Kolmasti koettakaamme, sillä niinhän tulee ihmisen kaikessa tehdä,
sanoi silloin toinen mies.
Ja hän tarttui ovessa olevaan renkaaseen ja löi voimakkaasti sitä
oveen. Heidän sen jälkeen kuunnellessaan, kuului oven takaa hiljaista
liikettä, joka sitten jälleen loittoni.
Hetkisen kuuntelivat miehet, ja kun he oveen koskivat, niin se aukeni.
Oven takana oli pitkä pimeä käytävä. Sitä läksivät miehet astumaan,
eikä mitään muuta kuulunut kuin heidän jalkojensa astunnan synnyttämä
ääni. Käytävän päässä oli rautainen ovi. Sen he aukaisivat ja sen
suuret puoliskot aukenivat heihin päin. Mutta tämän oven takana oli
toinen ovi, joka oli punainen. He työnsivät sen auki, ja silloin
valkeus niin ihmeellinen ja loistava ympäröi heidät että he sokaistuina
vaipuivat polvilleen ja peittivät käsillään kasvonsa.
Kohottaessaan jälleen kasvonsa, saivat he nähdä ihmeellisen seudun.
Vihantaa nurmea levisi silmänkantamattomiin, ja korkeana kasvoi siinä
ruoho, jonka keskellä kukkaset kauniisti loistivat.
Mutta nurmen halki kulki kahtaanne johtava tie. Näitä teitä pitkin
näkivät he paljon kansaa astelevan. Toisella tiellä olivat kulkijat
kauniita ja valonhohtavia, ja iloisuus loisti heidän kasvoistaan. Mutta
toisella tiellä astelevat olivat mustiin pukuihin verhotut.
Noiden joukosta, jotka olivat valkoisia kuin joutsenet, astui esiin
mies, tuli erään merimiehen luo ja ojensi hänelle kätensä.
-- Etkö minua tunne? sanoi hän. Minä tulin kuninkaan sotaväkeen samana
päivänä kuin sinäkin, ja siitä on nyt kaksitoista vuotta. Taistelin
rinnallasi, kunnes läksin pois ja tänne saavuin. Tänne sinäkin olet
tuleva, kun vielä kolme vuotta on kulunut umpeen. Mutta miksi tänne
olette tulleet?
Heidän siinä keskustellessaan ja entisiä aikoja muistellessaan tuli
heidän luokseen vanhus, joka sanoi merimiehille:
-- Miksi olette minun ovelleni kolkuttaneet ja miksi tänne minun
maahani tulleet?
Silloin miehet selittivät, kuinka he olivat pimeässä eksyneet ja kuinka
he olivat jo nälkääkin saaneet nähdä.
Sen kuultuaan vanhus ojensi heille kullekin pienen leivän ja sanoi:
-- Tämän minä teille annan, ja se on teidät ravitseva, ja kun te sitä
olette maistaneet, olette ainiaaksi nälän kadottaneet.
Tämän sanottuaan hän neuvoi heitä:
-- Tultuanne purteenne, nostakaa purjeet, ja myötäinen tuuli on johtava
teitä kauas sinne, mistä tienne on teidät tänne tuonut.
Kun merimiehet läksivät valkeuden maasta ja ovet heidän jälestään
olivat lukkoon painuneet ja he olivat tulleet takaisin siihen, mihin
he jättivät veneensä, oli pimeys jälleen heidän ympärillään ja etäältä
kautta suuren hiljaisuuden kaikui purresta renkaan heleä soitto.
Vaiti soutivat he purren luo ja jakoivat sinne tultuaan tovereilleen
niistä leivistä, jotka heille valkeuden maassa olivat annetut ja kaikki
he tulivat ravituiksi.
Mutta lempeä tuuli, lämmin ja leppoisa alkoi liikkua mustan veden
pinnalla. He nostivat purjeet ylös, ja hiljaa liiti pursi tummaa
ulappaa pitkin kohden valoa, joka kaukaa alkoi hämärästi heijastaa.
Yhä voimakkaammaksi kävi tuuli, yhä kirkkaammaksi kasvoi valon
ihmeellinen voima ja yhä vinhemmin kiisi pursi eteenpäin. Ja oli kuin
aurinko olisi sinä päivänä ensi kerran syntynyt, niin suuri oli sen
kirkkaus.
Ja pursi kiisi, kunnes se vihdoin ennätti kotoisen rannan, ja miehet
kävivät maihin ja kiittivät polvillaan Jumalaa, joka heille oli
näyttänyt ikuisen kirkkautensa ja valkeuden ihmeellisen maan.