Olipa kerran ukko ja akka ja köyhiä kumpikin. Eräänä päivänä sanoi akka
ukolleen:
-- Mitä me tässä suotta köyhinä elää kihnutamme, kun voimme
rikkaiksikin tulla.
-- Sinä puhut sen mukaan kuin sinulle on järkeä annettu, sanoi ukko.
Millä me rikkautta voisimme saada?
-- Kyllä minä siihen keinon tiedän, vastasi akka. Tuolla vainiolla on
linnan herran kaksi hyvää hevosta. Mene ja ota ne ja vie ne syvälle
metsään piiloon sellaiseen paikkaan, minkä hyvin itse tiedät. Kun
sen olet tehnyt, niin rupea sitten tietäjäksi ja neuvo heille, missä
hevoset ovat. Siitä sinulle palkka maksetaan.
Ukko teki niinkuin hänen akkansa oli neuvonut ja vei hevoset metsään
piiloon.
Aamusella meni akka linnaan ja kuuli kartanolla, että linnan parhaat
hevoset olivat kadonneet.
-- Kyllähän minä tietäisin, millä tavoin ne takaisin saataisiin, sanoi
akka.
-- Millä tavoin? kysyi linnan herra, joka oli sattunut kuulemaan tämän
puheen.
-- Lähettäkää hakemaan minun ukkoani, kyllä se tietää. Se on niin hyvä
tietäjä, että se tietää kaikki salatut asiat.
Linnan herra lähetti kiireimmän kautta hakemaan ukkoa. Tämä tuli, teki
kaikenlaisia temppuja ja sanoi lopulta:
-- Menkää metsään, siellä ne hevoset ovat!
Ja hän selitti tarkoin sen paikan, jossa ne olivat.
Heti lähdettiin hakemaan ja aivan oikein, hevoset löytyivät siitä
paikasta, jossa ukko oli sanonut niiden olevan. Linnan herra maksoi
ukolle hyvät palkinnot, ja iloisena tämä palasi kotiaan.
-- Sanoinhan minä sen, että kyllä sitä rahaa aina saa, kun osaa
hommata, sanoi akka ukolleen. Nyt meillä on kaikellaista hyvyyttä ja
voimme elää lellottaa aivan herroiksi.
Tyytyväinen oli ukkokin, arvaahan sen, suunsoitolla ansaittuaan
itselleen hyvän toimeentulon.
Katosipa sitten linnan herran tyttären sormus. Se sormus oli hyvin
kallis, se kun oli koristettu kaikenlaisilla ulkomaankivillä. Linnan
herra lähetti heti ukkoa noutamaan, jotta tämä hänelle ilmaisisi, missä
sormus oli.
Niin hän palasi kotiinsa ja sanoi vaimolleen:
-- Siinä sitä nyt ollaan! Kyllä minä arvasin, että ei tämä lopulta
hyvin pääty. Mistä ihmeestä minä sen sormuksen hankin?
-- Kyllä aina jonkin keinon keksii, kun ajatusaikaa saa.
Ukko tuli linnaan ja linnan herra kysyi heti:
-- Voitko hankkia takaisin minulle sormuksen, jonka tyttäreni on
kadottanut?
-- Voihan tuota koettaa, sittenhän nähdään, kuinka käy, sanoi ukko.
Antakaa minulle viikkokausi aikaa miettiäkseni.
Sen hän sai. Hänet pantiin yksinäiseen kammioon elämään, jotta hän
siellä rauhassa saisi miettiä, missä sormus oli.
Eräänä päivänä, kun ukko oli kartanolla kävelemässä, ja aika, jonka
kuluessa hän oli luvannut sormuksen hankkia takaisin, jo alkoi olla
hyvinkin täpärällä, puheli hän itsekseen taputellen paljasta kaljua
päätään:
-- Ai, ai, kuinkahan sinunkin tässä vielä käy!
Sen sattui kuulemaan linnan palvelija, joka oli myöskin kaljupäinen.
Ja kun juuri hän oli tuon sormuksen varastanut, niin hätääntyi hän
kovasti ja ajatteli, että nyt tuo ukko jo tietää, kuka sen sormuksen on
varastanut. Hän tuli ukon luo ja sanoi.
-- Voi, hyvä ystävä, armahda nyt minua. Kas, minähän sen sormuksen otin
niinkuin sinä tiedät. Mutta elä kaikkien hyvien nimessä anna ilmi.
-- En anna, en anna, vastasi ukko.
-- Mutta mitä me nyt teemme, jotta sormus tulee niinkuin löydetyksi?
kysyi palvelija.
-- Kyllä minä siihen keinon tiedän, sanoi ukko. Me panemme sen leipään
ja heitämme leivänpalan tuohon kartanolle, jossa kanoja tepastelee.
Sitten panemme tarkoin silmälle, mikä kana sen suuhunsa kaappasee.
He tekivät sen tempun, ja katselivat, mikä kana sormuksen leipäpalassa
suuhunsa sieppasi.
Linnan herra tuli mieheltä kysymään, kuinka asian laita oli, joko hän
tiesi, missä sormus oli.
-- Kyllähän se sellainen aina lopulta selviää, vastasi ukko. Minä olen
tässä salaisia tiedustellut ja olen saanut ilmi, että sen sormuksen
pitäisi olla tuon kanan vatsassa.
-- Eihän kana paljoakaan maksa, sanoi linnan herra. Kyllä sen aina voi
vaikka koetteeksikin tappaa.
Kana tapettiinkin ja sieltä sen vatsasta sormus löydettiinkin. Silloin
linnan herra palkitsi ukkoa runsaasti, ja iloisena läksi tämä kotiaan.
Ja kun hänellä nyt oli kaikenlaista hyvyyttä, rakensi hän itselleen
oikein komean talon ja eli siinä akkoineen suruttomia päiviä.
Sillä linnan herralla oli toinen linna vieraalla maalla, mutta sen
olikin toinen herra ottanut haltuunsa, eikä millään ehdolla luovuttanut
takaisin. Olihan sitä koetettu valloittaa, mutta turhaan olivat ne
hommat menneet. Silloin johtui linnan herran mieleen, että ehkä tuo
ukko voisi linnan hänelle hankkia takaisin. Hän lähetti ukon luo
sananviejät ja käski hänen tulemaan luokseen.
-- Minnekäs minua nyt taas tarvitaan? kysyi ukko.
-- Sotaanhan sinut aijotaan lähettää, vastasivat noutajat.
Silloin ukko tuli onnettomaksi ja sanoi akalleen.
-- Se siitä nyt tuli! Sinä tahdoit itsellesi rikkautta, ja nyt saan sen
kaiken hengelläni maksaa. Kyllä pää minulta nyt menee aivan järkiään.
-- Elähän siinä ruikuta, sanoi akka. Kyllä tästä aina jollain tavoin
suoriudutaan.
Ukko meni linnan herran luo. Tämä sanoi hänelle:
-- Ota sotaväkeä niin paljon kuin tahdot ja mene siihen minun linnaani,
joka on tuolla vieraalla maalla ja koeta päästä sinne sisään.
Ja linnan herra antoi ukolle suuren joukon sotilaita. Ukolle annettiin
hevonen, samoin kaikille hänen seuralaisilleen. Ja sellaisen ankaran
määräyksen antoi linnan herra kaikille, että jokaisen oli tehtävä
samoin kuin ukko tekee.
Koko joukko läksi sitten matkalle. Heidän jonkun matkaa kuljettuaan
ukko arveli:
-- Mitä minä tässä suotta hevosella ajan, mennyt se henki kuitenkin on
minulta!
Ukko kapusi alas hevosen selästä ja sotilaat, joitten oli kaikessa
käsketty noudattamaan hänen esimerkkiään, olivat pakoitetut tekemään
samoin. Mutta eivät ne suinkaan ihastuneita olleet saadessaan siten
jalkaisin astua. Heidän taas kulettuaan vähän matkaa, arveli ukko:
-- Mitä minä näissä raskaissa saappaissa astelen, minä teen itselleni
virsut.
Hän heitti saappaat jalastaan ja meni metsään alkaen kiskoa tuohta
puista. Tämän nähdessään sotilaat tekivät samoin, sillä olivathan he
saaneet käskyn noudattaa kaikessa ukon esimerkkiä. Kylläpä metsässä
kuului aika rapina, kun sellainen lauma miehiä yhtaikaa oli tuohia
kiskomassa. Se, joka osasi, hän teki niinkuin ukkokin itsellensä
virsut. Mutta eiväthän kaikki osanneet, ja ne saivat kietoa tuohia
jalkojensa ympärille.
Ukko alkoi sitten astella metsää pitkin, poiketen syrjään tiestä. Koko
sotaväki asteli hänen jälessään. Tiellä näki ukko paljon kuivia risuja.
Eihän hän voinut olla niitä kokoamatta selkäänsä, ja kaikkien täytyi
tehdä kuten hänkin.
Metsän toisella puolella tuli heidän vastaansa lahti, ja sen toisella
puolella oli tuo kyseessä oleva linna.
-- Tuolla se linna nyt on, jota me tulimme valloittamaan, huusivat
sotilaat ukolle.
-- Se nyt on ihme ja kumma, sanoi ukko itsekseen. Tässä minä nyt olen
kaikin keinoin koettanut päästä sitä linnaa pakoon, ja eikös mitä,
siinä se tulee aivan nenän eteen. Niin kiukuttaa, että ei tiedä, mitä
sanoisi.
Ja ukko heitti risukimpun selästään veteen. Nähdessään sen, noudattivat
sotilaat ukon esimerkkiä. Ja kun heitä oli suuri määrä, niin syntyi
siitä oikea silta lahden poikki linnaan asti. Silloin sotilaat
ihastuivat.
-- Tämä ei olekaan mikään tyhmä ukko, sanoivat he. Kyllä se mies keinot
keksii. Ilman häntä olisimme nyt menneet kiertämään lahtea, ja se olisi
kestänyt pitkän aikaa. Nyt päästään suoraa tietä linnaan.
He jäivät sillalle kaloja onkimaan ja saivat lahdesta kaikellaista
kalaa, suurta ja pientä. Ukko meni linnan portin pieleen, laittoi
siihen pienen tulen ja rupesi lakissaan kaloja keittämään. Toiset
tekivät niinkuin ukkokin, ja pian oli linnan ympärillä illan hämärässä
suuri määrä pieniä tulia.
Siinä ukon keittäessä tuli linnan portin alatse pieni koira, sellainen
rakki, ja nappasi ukon lakista kalan. Ukko sieppasi kekäleen ahdistaen
sillä rakkia. Esimerkkiä noudattaen sieppasivat kaikki sotilaat
kekäleet käsiinsä.
Se kun linnasta nähtiin, syntyi siellä tavaton pelko ja kauhistus, kun
linnan ympärillä oli sellainen tulikehä. Linnan herra tuli ukon luo ja
sanoi:
-- Elä hyvä mies linnaa meiltä polta, kyllä me vähemmälläkin suostumme
antamaan linnan sinulle.
Hän antoi linnan kaikki avaimet ukolle, joka näin oli huomaamattaan
linnan valloittanut.
Ukko palasi sinne kotikyläänsä, antoi avaimet linnan herralle ja sanoi:
-- Herra ottaa nyt vastaan! Tässä ne avaimet olisivat. Se linna on nyt
otettu takaisin!
Ukko sai suuret palkinnot ja eli rikkaana ja onnellisena vaimonsa
kanssa.
-- Järki ja kekseliäisyys se on, joka tässä maailmassa kaiken määrää,
sanoi akka ukolleen.
Ja kyllähän ukko sen myönsi.