Suuri, täysterin paistava päivä,
ilkutko tuskaani mun,
kaikelle kansalle tahdotko näyttää
rintani haavoitetun?
Vaiko säälit, aurinko armas,
itkua ihmisien,
näet, kuinka on murheemme pitkä,
onnemme lyhkäinen?
Sua pelkään, korkea Koitar,
tuskien tuojatar uus.
Siunattu ollos, hiljainen, himmee,
lempeä katoovaisuus!
Oi, ihmeiden ihme!
Oi, ihmeiden ihme!
Kevääni takaisin saan
ja kukkia kantaa
multa vierahan maan!
Ja onnea antaa
veräjät vierahien:
voi matkoilla maailman
kohdata omaisen.
Ja sydän jo kuollut
lämpönsä takaisin saa...
Ah, ihana olet sa,
ijäti nuortuva maa!
Ja ihanaa olla
maa-emon lapsonen on:
ei tapa talvi,
ei syys ole loppumaton!
Jo huokasin huolta
elämän kadotetun.
Taas kaunis on elää,
sitten kun kohtasin sun!
Mun rintani tunsi
herjan, hellyyttä ei;
vain kuoleman kauhu
synkeän syliisi vei...
Olin yksin ja orpo,
saartama elämän jään;
jäin rintaasi vasten
itkien lepäämään.
Ja havahduin heleään
huomeneen rakkauden,
Ah, kuinka on kaunis
onneni myöhäinen!
Ja kuinka on kaunis
kevät valkea tää!
Taas päivä paistaa,
muuta en muista, en nää!
Ja kuinka on kaunis
lempeä katseesi sun!
Sillä katseella kerran
pelastit henkeni mun.
En muuta pyydä
armoilta autuaan maan
kuin siunata sua
ja katsoa silmään vaan,
ja olla kuin lapsi
herkkä ja aseeton.
Muu kaikki, sen tiedän,
tuskaa ja turhuutta on.
Vain levätä mielin,
vaeltaja vaikean tien.
Ma kaikkeen muuhun
väsynyt liiaksi lien...
Ma tahdon uskoa sinusta.
Ma tahdon uskoa sinusta
vain puhdasta ja hyvää,
nään sielusi lähtehen silmässä
vain kirkasta ja syvää;
sua katselen murien pohjalla
kuin huuhtoja kultajyvää...
Ilot ovat useasti ensin itketyitä.
Ilot ovat useasti ensin itketyitä;
älä kysy katseheni kyynelsumun syitä!
Synnyin tummaan syksysäähän, myrskytuulten selkään:
murhetta en peljännyt, mut riemua ma pelkään.
Arastellen aamuruskoon katseheni kannan:
aurinko on noussut yli yöni taivaanrannan!
Jäinen kukka värähtelee hyyssä aamuhäivän:
elämää vai kuolemaako tietää nousu päivän?
Jo kevät-ilon valkeaa.
Jo kevät-ilon valkeaa
suur-aurinko valaa.
Mun rinnassani rakkaus
ja kaipaus palaa.
Ah, kaikki, mikä elää,
jo lempiä halaa!
Mun rinnassani rakkaus
ja kaipaus palaa.
Kirkkotie.
Outo tähti silmähäni
syntyissäni hohti;
sanoi mulle: lähde käymään
kynttilääni kohti!
Siitä asti taipaletta
talotonta polen;
sen vain tiedän: tähtikirkkoon
matkalla ma olen.
Surun suuren rinnalla
on ilon pilke pieni;
surun suuren lävitse
käy suorin kirkkotieni.
Hiipii halla harmahin helmoin.
Hiipii halla harmahin helmoin
polvia someroteiden,
putoaa kuparikukkaset puiden,
kahleessa kellastuneiden.
Valkeat, viileät autuuden aamut
sille, ken elossa kesti!
Sydän, opi sykkimään syksyn halki
vitkaan, voimallisesti!
Syksyinen rakkaudenlaulu.
Älä mitään sa kysy,
ma mitään en tiedä,
Ah, tuska on tainnut
mun järkeni viedä!
Sa vaikene, älä mulle
lemmestä haasta!
On sydämeni kuollut
kuin kukkaset maasta.
Ei ruusut puhkea
ruskossa ehtoon;
ijäisyys paistaa
syksyiseen lehtoon.
Näät, kaiken jo peittää
valkea halla.
Tulen vastaasi korkeiden
tähtien alla.
Sun myöhään kohtasin,
kadotan varhain.
Olet viimeinen kulkija
kuolevain tarhain.
En voi enää kukkia
tiellesi kantaa,
en voi enää maallista
autuutta antaa.
En voi enää vastata
syleilyllä.
Olen siunaus suuri
vain untesi yllä,
siit' että sa tavoitit
sammuvan säteen
ja tartuit hellästi
kuolevan käteen,
ja että sa, astuja
aamuhun uuteen,
katsoit kauniisti
katoovaisuuteen,
ja että sa hellyit
mun murheeni eessä
ja saatoit mun hautahan
silmät veessä.
Miksi vain kevät kehuttu.
Miksi vain kevät kehuttu,
aamun aika arvostettu,
miksi ei elämä kaikki,
aikaisesta yöhön asti,
koittehesta päähän päivän?
Syttyvi joka sekunti
niinkuin nuori tähden nousu,
kulkee hetkien helinä
kuin suuri sävelten virta
halki aineen vaipuvankin,
uomassa ikuisen voiman.
Kuolema.
Tyyntyy, taukoo, lauhtuu tuska haavain,
elon tunto hiljaa varjoon vaipuu.
yksin elää, palaa pimeässä
rinnan jähmettyvän sairas kaipuu.
Usko kaunis, herjattu ja syösty,
unen-auer ammoin olleen aamun
käy taas autuaasen aamuruskoon,
hymyy yöstä silmä armaan haamun.
Paistaa niinkuin lempee lepotähti
lakkaamista hyörinän ja hyödyn,
nastaa valkeaksi vertaisekseen
miehen menneen, tantereelle lyödyn.
Mieleni oisi.
Mieleni oisi
kaikesta laata,
mullassa maata,
mut ei!
Viel' en ole vainaa,
vaikka askel painaa,
vielä ma kerran
taipaleelle lähden.
Eespäin murtuvan
elontyöni tähden!
Lempeni kanssa
riutua soisin,
sammua voisin.
mut ei!
Aika on mulla
vapahaksi tulla.
Kuivihin kyynelten
lähtehet juoksi.
Pystyhyn! poljetun
sydämeni vuoksi.
Nuorille tahtoisin
päätäni puistaa,
intoaan suistaa,
mut ei!
Kaunis on kuolla
uskovien puolla,
kaunis on elää,
en tahdo estää.
Kunnia sille, ken
keskellä kestää!
Kirota saisin
elämäni juuren,
tuskani suuren,
mut ei!
Kaiken, min annoin,
takaisin ma kannoin,
autuuden sain minä
vaivaani liittää.
Kaikesta tahdon
taivasta kiittää.
Henki, mi pakenit.
Henki, mi pakenit
yli-isän luota,
helmasta autuaasta
alku-ajatuksen,
sydämestä kaikki-elon
syntymättömästä,
yksilöksi yleten,
aineheksi aleten,
hallitsijaks halaten,
takaisin käy!
Sytytit väärässä kohden
sydämesi sytytinlangat,
iskit otsasi korskan
maapallon matalaan kattoon,
ja nuoli korkein,
minkä järkesi ampui,
putosi naimattomana,
kaaoksen synkeään syliin...
Ah, miten kimmeltää keväinen hanki!
Ah, miten kimmeltää keväinen hanki!
Iloitse, ihminen, kuoleman vanki!
Kohta on murtuva muurit ja esteet,
kohta on kuohuva luomisen nesteet,
kohta sa jällehen näät
korkeat lakkapäät!
Aukene päivälle pilvien loma!
Maa on ijäisen auringon oma!
Turhaan syö meitä syksy ja rakeet,
turhaan lyö lumilainehet lakeet;
kultaiset laihot maan
nousevat uudestaan!