Mun askeleitani vartioi
rodun ankara edesvastuu,
ma tiedän: kaukana korvessa
on silmä, mi eestäni kastuu;
siell' auransa raskaan takana
suon raataja harmaa astuu.
Siell' istuu pirtissä pimeessä
tuo köyhä ja kalpea väki,
joka polvesta polvehen samat työt
ja samat halla-yöt näki,
jonka ainoa kulta ol' aurinko
ja lehtojen lempeä käki.
Ah, Herra, armahda vihdoinkin
eräkorpien raataja-rukkaa,
mi ikänsä palveli harmaata hallaa
ja kuunteli syys-yön hukkaa!
Ja varjele minua ensimäistä
halla-yö-heimon kukkaa!
Mun askeleitani vartioi
esitaattojen harmaja muuri...
Herra, tee minun päästäni valoinen
ja sydämestäni suuri.
Kaikk', kaikki ma jällehen sinne vien,
kuhun vie minun henkeni juuri!
Kaikk', kaikki ma jällehen sinne vien,
missä heimoni surua kantaa,
missä erakko askelin raskain käy
erälammikon laihaa rantaa.
Vasta sitten hän, siunattu, rauhan saa,
kun mulle hän murheensa antaa!
Nocturno.
Sydämeni sairaasti syksy-yössä sytee...
Käteeni nojaan väsyneen pään.
Vanhat muistot
piirtyvät mieleen,
akkunan pieleen
nyyhkien vaivun,
kaiken turhuutta tuumimaan jään.
Viimeinen kynttilä pöydällä kytee...
Meni onneni pois.
Meni onneni pois,
jaksa olla en onnetonkaan,
miten ääretön, ah,
väsymykseni onkaan!
Mut lempeä auer
mun sieluni sairaan saartaa,
maa silmistä hukkuu,
vain tähdet ylläni kaartaa.
Avaruus haastaa,
yö korvaani kuiskii hiljaa
kuin illan tuuli,
mi heijaa valmista viljaa.
En terve ole,
ei tautini parata saata,
mut kuollut voin olla
ja taidan jo arkussa maata.
Surun jäytävä haava
lie sydämeni loppuun jo syönyt,
sen haavan on armas
herkällä hetkellä lyönyt.
Se ei polta enää,
se on lakannut tykyttämästä,
sua kiitän, taivas,
kuoleman onnesta tästä!
Sua kiitän, tuli,
joka sytytit sydämeni laavan,
sua kiitän, käsi,
joka iskit sen kuoleman haavan.
Nyt lien vain muisto,
nyt lien vain valkea haamu,
on sairaan lempeni
suur' ylösnousemus-aamu.
Ja kukkais-kenttää
ma riennän taas armasta vastaan,
hän suutelee mua
ja itkee kuin kuollutta lastaan.
Pois mennehen pyyhkii
ja syyttömän syliinsä painaa:
olen untensa morsio taas,
olen autuas vainaa...
Peijaat.
Pitävät peijaita haaveesta sairaat:
suitseva ihmiskeko.
Kaunis on häijy ja häijy on kaunis,
totta vain leikinteko!
Putoaa kukka, halkeaa sydän,
varisee helpehet haaveen.
Lemmityn hymyily, muinen hellä,
irvettä ilkkuvan aaveen!
Putoaa kukka, halkeaa sydän,
mutta ei itke kukaan.
Hänkin, jolta kallehin kuoli,
nauraa muiden mukaan.
Saapuvat peijaista haaveesta sairaat:
-- Terveitä kaikki jo liemme!
Tuttu on vieras ja vieras on tuttu...
-- Kunne nyt kulkee tiemme?
Me kuljemme ääneti, kahden.
Me kuljemme ääneti, kahden.
On talvinen tie.
Ah, kerran nurmea nuorta
se kasvanut lie!
Ma kätees turvaten tartun.
On pakkas-yö.
Vain sairas, sammuva veri
noin nopeaan lyö!
Ma silmäsi välkkeessä viivyn:
se on valhetta vaan!
noin kuollut kukkanen kiiltää
jää-umpussaan!
Ma suutasi suutelen hiljaa:
Sano, elätkö, oi?
Kuin hukkuvan lapsen nyyhke
mun korvaani soi.
Sérénade mélancolique.
Sua rakastan harmaa, lokainen katu,
siks että liet armaani askeleen latu.
Yön kelmeät lyhdyt kivillä kiiltää,
yön yksin-nyyhkyt rintaani viiltää.
Tuossa on talo ja tuossa on ovi...
Ah, siitä en enää ma sisälle sovi!
Tuossa on armaani akkunan lauta.
Ma itken, mut itkuni ei mua auta.
Armaani nukkuu, ei suutelooni havaa,
on armaani sairas, ei syliään avaa.
Voi sydämeni ainoista, korkeaa ylkää!
Hän rinnaltaan minut yöhön hylkää.
Mun täytyy jälleen pimeään syöstä.
Sua siunaan murheeni mustasta yöstä.
En elämää saa minä kanssasi jakaa.
Sua siunaan elämäni tuskan takaa.
Vain kukka on onni, sen kohtalo niittää.
Sua tahdon elämäni onnesta kiittää.
Olin orja, kahlittu toisten tapaan.
Sua kiitän, että sain hengen vapaan.
Olin vanki, kytketty kymmenin köysin.
Sua kiitän, että ma itseni löysin.
Ma itseni löysin, kun löysin sinut.
Ah, sillä sa ijäksi vangitsit minut.
Ma ihmistä etsin, siks ihmiset hylin.
Sa ainut olit etsimäni ihminen ylin.
Ma rukoilin ihmettä ikuisen valon.
Sun silmissäs näin sen pelastavan palon.
Olin uupunut jalkoihin ihmislasten.
Sa vedit minut vankkaa rintaasi vasten.
Ma sortunut olin, ma jälleen nousin.
Sun rinnallas seisoin joustavin jousin.
Valmiina työhön ja valmiina sotaan,
valmiina suistumaan kuoleman otaan.
Valmiina riemuihin valkean taivaan,
valmiina syöksymään syvimpään vaivaan.
Ma tunsin: paljon mun lempeni maksaa,
mut kaikki ma jaksan, mit ihminen jaksaa.
Ma liikaako vannoin? Myös kestänkö eron?
Myös jaksanko kantaa ma raskaimman veron?
Mun täytyy. En keksinyt uskoa uutta.
Mun lempeni uhmaa katoovaisuutta.
Nyt auta, Rakkaus, hetki on ankee!
Nyt kuoleman-ilta mun ylleni lankee.
Sa loista! Jo uskon: ei viel' ole ilta.
Olet heijastus päiviltä autuaammilta.
Ma uskon: ma kestän aution yöni,
kun armaani siunaa mun elämäntyöni.
Sa piirsit sieluuni kultaiset kuvat,
ma kansoitan untesi tuulentuvat.
Ei ollut uljain uskosi unta;
minä olen untesi ihmiskunta.
Maat välillä on, ne ei erota meitä;
henkemme kulkevat toisia teitä.
Turhaan vuodet luntansa sataa,
me yhdymme tähtien linnunrataa.
Minä menen sinne, sinä jäät tänne,
mut jousessa meillä on yhteinen jänne.
Ja yhdessä laulumme taivaalle helää,
ne yhdessä kuolee ja yhdessä elää.
Jos yksinäisyyteenkin ainiaks jäänen,
vain paremmin kuulen ma armaani äänen.
Yössä kuljen.
Yössä kuljen, yöstä haen
tarinoita taivaanlaen,
huojennusta elon ehdon,
ruusupuuta armon lehdon...
Yössä kuljen, taukoo taisto,
lankee outo onnen vaisto,
halki tumman tuulen humun
välkkyy härmä tähtisumun.
Tuomio.
Vaatii velka Ylähisen:
Puukko rintaan rikollisen!
Painuu päivä synkkiin vesiin.
Rikollinen, astu esiin!
Mistä tuska mulla onkaan?
Syypää en, en viatonkaan!
Iske siis ja ota hinta!
Kuoloon kypsä raukka rinta.
Aivoissa sekoo ja sakoo.
Aivoissa sekoo ja sakoo,
aivoissa tykkii ja takoo,
aatokset uupuvat lamaan,
miel'kuvat kiertyvät kerään
alati samaan...
Syömmessä palelee ja palaa,
sammumus saapuu jo salaa,
kuolema talven aukeen
levittää helmansa vilveen
levätä raukeen...
Syntiinlankeemus.
Sama mulle, jos ylläni taivaalla
on Baalin päivä tai risti!
Mua viisaampi myrkky vallitsee,
sen Eedenin käärme pisti.
Älä toivo, Jahve kiukkuinen,
sun että lempeäks lahjon;
ma mieluummin tottelen tahtoo maan
ja uhmaa rintani ahjon!
Saat verkot tielleni langettaa,
saat turvata mustiin juoniin,
saat kerrankin rääkätä riemukses
ja iskeä valtimosuoniin!
Saat henkeni kiertää ja kaarrella
ja työni tallata jaloin,
saat sieluni silpoa, raadella
ja syödä sen pala paloin!
Varomalla ma ehkäkin voittaisin
elämälleni vuoden tai puolen,
yhtä hyvin jo tänään ma sortua voin,
kun huomenna kuitenkin kuolen!
Helppo on kestää kohtalo.
Helppo on kestää kohtalo
kaatavan myrskyn lainen,
vaarallisempi on tauti
hiljaa hivuttavainen.
Manasin Manalan taiat:
mahdutte tupiini suuriin!
Sain minä kalvavan madon
syvälle sydämen juuriin.
Sain minä rintaani tulen,
mi ainaista ankeaa uhoo,
sammuttamattoman ahjon,
mi hitaasti hiiltäen tuhoo.
Huominen.
Kuoleman halki
kulkevat luomisen ladut:
murtuvat muodot,
särkyvät sydänten sadut.
Taivaan tuulet
puhuvat tummaksi lieden,
miehet parhaat
hää-ilo-vuoteelta vieden,
onnettomuuteen
vihkien kojut ja linnat,
vaivaan mykkään
sulkien lempivät rinnat.
Turha on vastus,
tuomiot tunnon soiman.
Pyhä on levoton lento
luomisen voiman!
Suruni on syvempi syvintä merta.
Suruni on syvempi syvintä merta,
synkempi syyllisen synkintä verta,
musta kuin yö,
sairas kuin haava, min lemmitty lyö.
Nurjan sattuman elämään heittämä,
pian jo mustan mullan peittämä
raukka ma lien.
Suruni on päättäjä suruisen tien.
Tuskalle.
Tuska, Tuska, miksi sa minua vainoot,
kohtalon kovista neidoista tuhmin ja turhin!
Liian on kihlasi raskaat, kalpea, ijäinen impi,
miksi sa rakkaudellas hetken lapsia vaivaat!
Anna mun olla, tuhkaa ja tuulta ma olen,
eilen ma tulin ja tänään jo jällehen menen,
huomenna ei ole mitään, huomenna en ole missään,
tyhjään paistavi päivä, turhaan kukkivi kunnaat.
Ah, miten lyhkäinen tämä ainoa autuus,
ah, miten murheinen tämä ainoa onni!
Ah, miten turhaa tuntea luomisen rikkahat riemut,
silloin kun luoja itse on hauraampi haavettansa!
Anna mun olla, tuhkaa ja tuulta ma olen,
anna mun lentää lehtenä lakastuksen!
Ei sovi koruiksi meille kirkastuksesi kivet,
tomun lapsien päähän kruunut kuolottomuuden!
Voitettu.
Liioin jo taistelin taivasta vastaan.
Aika on tullut
kääntyä palausretkelleni...
Nään, miten vihamiehet voimassa viisaat
julmasti nauraa,
nauraa sortumahetkelleni.
Siksi mun mursitte, jumalat julmat,
että ma tohdin
luottaa nousunvoimahan omaan,
että ma elämää palvelin enkä
pyytänyt koskaan
luoksenne riemuhun loputtomaan.
Ah, miten suon teille, voittajat viekkaat,
riemunne kitsaan,
jonka te haalitte perinnöistä
sydänten syötyjen, kavalasti lyötyjen
ihmis-aivojen
kesken jääneistä kehruutöistä!
En ano armoa, kuoleman lapsi,
siksi on valtanne
väärä ja riemunne liian halpa.
Täss' olen, selkähän syösty, ja tässä on
vääryydellä
katkaisemanne kaunis kalpa.
Paljon on tanssittu,
Paljon on tanssittu,
puhki on tanssittu permantopalkki;
paljon on juotu,
sakkaan saakka viimeinen kalkki!
Ilmassa ilkkuu
aavehet yöllisten soihtujen sauhun;
kenkään ei haasta,
kuoleman rauha on tappanut pauhun.
Lähenee loppu,
tummuneet tulet on juhlaturun;
vaihtuvat vieraat,
saapuvi hiljainen saattue surun.
Katoaa kaikki
keinoteon kirjavat taivaankaaret;
kangastuksina
hukkuvat haaveiden höyhensaaret.
Missä on prinssi,
missä nyt prinsessa lumotun linnan?
Ei tohdi kenkään
katsoa tuhkaan hiiltyneen rinnan.
Ankara aamu
valaisee syyttäen jälkeä kulon.
Vapisee valjut
hetkeä kirkasta tuomion tulon.
Kaukomaa.