Astun ulos unhoitettu
talvi-yöhön aavaan,
annan jäisen viiman viiltää
poven paljaan haavaan.
Tähtitaivaan kylmän alla
polvilleni lankeen,
painan posken polttavaisen
viluun valko-hankeen.
Siinä lepään, siksi kunnes
haihtuu hourekuvat,
sydän syyttämästä lakkaa,
veret vaientuvat.
Kunnes olen talvi itse,
tunteeton ja tyyni;
jokaisen, ken tielle sattuu,
hyydän hymyilyyni.
Elegia.
En ole unta silmiini saanut
seitsemään pitkään yöhön,
en ole päivin päälleni pannut,
enkä koskenut työhön,
en ole voinut,
en ole voinut,
niin on sydämeni lyönyt.
Tuijotan autioon, kolkkoon kotaan,
aatos aatosta ajaa...
Miksi et säästänyt, musta surma,
köyhän aarnio-majaa?
Kuka on käynyt?
Hukka on käynyt,
karitsani ainoan syönyt.
Ijäti itken, ijäti huokaan
häntä, mi ijäksi meni.
Itkekää kaikki ihanat tähdet
kuolemaa rakkauteni!
Ei ole moista,
ei ole toista,
toista taivahan alla.
Haavoittuiko, hairahtuiko,
mielelläänkö hän lähti?
Tähdet ei vastaa, tähdet ei paista.
Hän oli ainoa tähti,
ainoa kauneus,
riemu ja rikkaus
elämäni taivahalla.
Viri kylmä käy yli kalpean veen.
Viri kylmä käy yli kalpean veen.
Mua syvyyden henget vuottaa...
Mulle nuoli on ammuttu sydämeen,
en jaksa elämään luottaa...
Vesi luokseni luovii hiljalleen
ja huuhtoo liestyvää jalkaa...
Olen astunut väärän taipaleen,
en jaksa alusta alkaa...
Ylt'ympäri hirveä hiljaisuus.
Meri aution helmansa avaa...
Joko alkaa autuas tuskattomuus,
uni, josta en enää havaa?...
Pyhä yö.
Kaikk' on hiljaa, pimeä on yö,
tuul' ei tunnu eikä laine lyö.
Kynttiläni yksin lekottaa,
tervehtäen vilkkumajakkaa.
Kuvat kulkee, pyhä yö on tää:
tehdyks nään, mi tekemättä jää:
purjelaivan vanha raakapuu
kaukomatkoistansa uneksuu.
Hetki seisoo, heijastusta vain
aikain menneiden ja tulevain
syksyn ensi tähti kaukainen
toistaa tiessä vesipeilien.
Talvi.
Nukun niinkuin lumen alla
lakkapäinen lahti.
Jäähän kiinni kytkettynä
unten huvijahti.
Hangen alle haudattuina
sadun suuret saaret,
pilvivalliin vangittuina
kaikki taivaankaaret.
Murhe.
Surun lapsi, tuskan tuttu
olen aina ollut,
niin ei vaivaa vaikeata,
jok' ei tielle tullut.
Tuli tuskat niinkuin tunnit,
meni päiväin mennen...
Nyt on murhe, jok' ei mene,
suurempi kuin ennen,
murhe, joka kaataa kaiken
elon työni lakoon,
murhe, jok' ei lähde enää
toista tuskaa pakoon,
murhe, joka saartaa sielun
rannattomaan sumuun,
murhe, jot' ei hukuttaa voi
epätoivon humuun,
jota ei voi kyynelöidä
eikä laulaa julki...
Kaiken lohdun armoilta se
sydämeni sulki.