Mitä voimme me sille, jos minulla
on kuumempi, villimpi veri,
jos sinä olet rannan kallio,
minä levoton, läikkyvä meri!
Mitä voimme me sille, jos minussa
elo tummasti roihuten palaa,
sinä valkeaa naista haaveksit
ja lauhkeaa ilmanalaa!
Älä tule: en merta, en tultakaan lie,
mene pois, elä onnekkaana!
Olen onneton, lemmetön, olematon
vaan pettävä Fata Morgana!
Kalpeni poski, harveni hapsi.
Kalpeni poski, harveni hapsi,
vanhuus jo varjonsa heittää.
Sulhoni rinnall' on morsio nuori...
Kunne voin tuskani peittää!
Kuuletko itkuni nurmen alla,
armas taatto vainaa?
Aukaise ijäisen kartanon portit!
Murhe mun mieltäni painaa.
Ah, syy jos syytä lievittää voi.
Ah, syy jos syytä lievittää voi, niin
tää tiedä turmioni salaisuus:
mun kaasi lemmen ylönpalttisuus,
mun epätoivo syöksi rikoksiin.
Ma vannon kautta kaiken kallihin:
sa yksin olit ylkä sydämen,
ja halki elämäni myrskyisen
ma sua ainoata tavoitin.
Jos käyt siis, armas, työlle tuomarin
ja kysyt: onko tekoasi tää?
ma vastaan: olen kaikkeen vikapää,
mut sua ainoata rahastin.
Yön ääniä.
Rakastin kaukaista, korkeaa päivää.
Rakastin kaukaista, korkeaa päivää,
vaikk'en päivää ma nähnytkään.
Hetkinen haavetta, haihtuvaa häivää
riitti riemuksi tuomitun pään.
Unessa uskoin: aurinko koittaa
mullekin, piltille pimeän maan.
Elämän murhe mun voimani voittaa,
aamuun asti en jaksanutkaan.