Ma olen kuin alaston puu;
syyshyhmät laskeutuu...
Pois tuuli on puistanut puvun,
ja halla on hyytänyt kukat
ja lehtien tuhatluvun.
Ma olen kuin alaston puu,
mi sairaana sammaltuu...
En ma pelkää, vaikka näen.
En ma pelkää, vaikka näen
haudan harmaan aukeanan;
tiedän hengen, ajatuksen
haudan halki vaeltavan.
En ma pelkää, vaikka näen,
miten päivä iltaan siirtyy;
hetken hymy hukkuvaisin
ajan kirjoitukseen piirtyy.
Sielu sammunutkin soittaa
taivaan kaarten alla kaikain,
putoo tähtisatehena
päälle uutten ajast'aikain.
Pidän iltasin iloa itsellein.
Pidän iltasin iloa itsellein:
mun hylkäsi maailma muu.
maanpiiri ahtaaks allani käy,
mut taivas suurentuu.
Nyt vasta ma oikean onneni sain,
ma onnesta osaton,
nyt vainajat valkeat, seppelepäät
mun korkeat vieraani on.
Ma äitini äänen kuulen taas
ja taattoni armaan nään,
hän lastaan hiljaa silittää
yli poloisen, polttavan pään.
Hän kertoo, kuinka on vilpoisa sen,
jonka elämän halla hyys,
ja kuinka on väkevä sorretun syön
ja ylpeä yksinäisyys.
Ja äitini laululla tuudittaa:
ma vaivun virtehen sen,
olen lapsi taas ja ilmassa on
kuin huntuja enkelten.
Ma kanssa henkien karkeloin:
mun hylkäsi maailma muu.
maanpiiri ahtaaks allani käy,
mut taivas suurentuu...
Ken olen, en ma tiedä.
Ken olen, en ma tiedä,
taivaltani tunne en.
Min elin, on vain muisto,
harhakuva kaukainen.
Ma tuskan jäljet näen,
tuska itse haihtui pois,
ja tuntuu siltä, niinkuin
toinen kokenut sen ois...
Niin outoa on kaikki,
minkä kuulen taikka nään...
Lien elon hyörinästä
jäänyt jälkeen, hämärään...
Ma menin maata lapsena.
Ma menin maata lapsena,
nyt harmajana havaan;
näin katoamaton kytketty
on muotoon katoavaan.
Pois nuoruutemme murenee,
pois elämämme hajoo;
me rakennamme hiekalle,
mi ajan virtaan vajoo.
Meit' oudot haaveet heittelee,
yks nousee, toinen vaipuu;
ja sentään kalleimpamme on
tuo tuhon tuova kaipuu,
mi uskot uudet nostattaa,
mi rauhaisat vie sotaan,
ja myriaadit kuljettaa
näin kohti turmiotaan.
Ei elon aikaa säästä hän,
ken ikuisempaa janoo,
vaan kuihtuvalle kuorelleen
hän tyynin mielin sanoo:
Nyt voitit voiton suurimman,
kun vastuksesi suli,
sun iski tuli taivainen,
Jumalan murheen tuli.
Auringolle.
Kaunis olet, rikas olet,
sentään syötät karvaan petun.
Mitä tahdot, Kaikkivalta,
kartanoista kadotetun?
Ennen palvoin pyhyyttäsi,
nyt ma petostasi pelkään.
Suuri olet, kirkas olet,
sentään heität pimeen selkään.
Nyt en katsettasi siedä
aamuin, päivin enkä illoin:
jos ma valkeutes näen,
mustempi vain yöni silloin!
Minun ei pitäisi näin.
Minun ei pitäisi näin
miettiä takaisin päin
ja hetkestä hetkeen kuvaasi armasta toistaa,
mutta kun yksin ma jään,
aina sen eessäni nään,
kuin tähti se yöstä ylleni lempeesti loistaa.
Pyytävän puoleeni näyt...
Miksi niin kaukana käyt,
oi, astu jo alas ja syöntäni syötyä säästä!
Kohtalon tähti sa liet,
sama siis minnekkä viet,
mun luoksesi täytyy kotiin valkeaan päästä!
Ma taas olen niinkuin lapsi.
Ma taas olen niinkuin lapsi,
niin taipuva, pehmoinen,
ma tunnen vain hetken huolen
ja silmässä kyynelen.
Ja poissa on äsköinen järki,
meni urhokas uhmakin pois,
ja mieleni on niin herkkä,
että maahan se vaipua vois...
En ymmärrä haastoa järjen,
en kuuntele tahtoakaan,
ma kuulen vain yhden äänen
ja yhden tuntehen vaan.
Voi, liian on hento se heinä,
jolla tuulet leikkiä lyö!
Pian katkeaa hauras korsi
ja joutuu sortuvan yö...
Sama tunteemme, järkemme, tahtomme on.
Sama tunteemme, järkemme, tahtomme on,
se ei lievitä henkemme pulaa:
me ymmärrämme ja yhdymme,
mut emme voi yhdeksi sulaa.
Ken löysi onnensa oikean,
sen kadotti ainoastaan:
me rakastamme ja kärsimme
ja särymme toistamme vastaan.
Olit sairas ja sentään sankari.
Olit sairas ja sentään sankari,
olit oikeaa sankaruutta,
jok' ei lievitys-yrttien hintaankaan
myy sielunsa aateluutta,
jok' ei maantien almuja anele,
eikä rakkautta rahvaan,
vaan uskoo omaan uskoonsa
ja oman kalpansa kahvaan.
Näin kauniina kuvasi kerran näin,
ja muuta en nähdä mieli,
muu kaikki on valhetta, varjoa vain.
Siitä vaikene kantelon kieli!