Näin unta: sa minua suutelit
hämyssä valkean ehtoon:
ja rintaani tuhahti sävelten vuot
kuin leivoset keväiseen lehtoon...
Näin unta: sa syliisi suljit mun
ja kuiskasit ainoaksesi:
kaikk' aamujen auringot huikaisi mun
ja silmistä virtasi vesi...
Havahduin: kaikk' oli haihtunut,
et enää tuntenut mua:
jäin muistamaan, jäin murehtimaan
unen onnea kadotettua.
Laineen laulu.
Laine huokaa, laine laulaa,
musertuen maata kaulaa...
-- Kelle laulat, laine, kelle?
-- Tyhjyydelle, tyhjyydelle.
Lisää saapuu monta, monta
samaa rataa rannatonta...
-- Mistä tulet, laine, mistä?
-- Kaukaa tietymättömistä.
Meri käy, vaikk' aalto vaipuu.
Sydän kuoli, vaan ei kaipuu,
muruinakin pyrkii soimaan,
lyötynäkin kapinoimaan.
Kysyy: miks lyön määrää vailla,
vaivun tielle laineen lailla?
Miksi halla, miksi helle?
Raskas laulaa tyhjyydelle!
Hulluna näin huudan yhä
häntä, jok' on Suuri, Pyhä,
jota turhaan palvoin lassa,
jot' ei ole olemassa:
Herra, Herra, näätkö sinä,
sadat sammui niinkuin minä,
tuli yöstä, yöhön meni...
Ole hellä heimolleni!
Huudan eikä kenkään vastaa...
Kuohut kasvojani kastaa.
-- Vaipukohon ken ei kestä!
Suur' on laulu tyhjyydestä.
Suur' on luomakunnan hätä,
eikä silmää näkevätä.
Meri pauhaa, tuuli tuulee,
eikä korvaa, joka kuulee.
Kutsuu valtiaat ja orjat...
Kutsuu valtiaat ja orjat...
Yhä jään ma paikalleni:
en nää heissä heimolaista,
enkä muista nähneheni.
Kun hän tulee, ei hän kutsu
hiihtää Hiiden sivakoilla
ohi, vaiti, yössä, yksin,
tuskan onni ohimoilla.
Ylösnousemus.
Haaveissa ja unelmissa
aikani ma ennen elin,
herkkämieltä henkeäni
niinkuin lasta hemmottelin.
Lauloin sille: maa on taivas,
taivaan pieltä punertavaa
liidä, leiki sadun mailla,
älä silmiäsi avaa!
Kävin teitä kumaroita
ainahisen valheentunnon.
Tuosta kumaraisen tielle
kulmakivi kovan kunnon.
Nousi varsi niinkuin honka,
tulta iski pää ja rinta.
Siitä asti leikit lepää,
raataa karhi rautapinta.
Huokaus.
Joutaisit jo, rinta houru,
alle piilun, alle paalun,
alle paasipermannonkin!
Tulesi on velhon tulta:
huout kylmää, huout kalmaa
tulen alta tuimimmankin.
Joutaisit jo kalman kyttä
surman salpojen sisälle,
kalman rautakammitsoihin,
ankioon oilun ikuisen!
Ma vannon.
Ma vannon: sydämestäni
ei kuvaas kaada mikään;
sua rakastan, en muuta tehnyt
elämäni ikään!
Ma vannon: korkeammasti
viel' lempinyt ei kukaan;
ma tiedän, millä mittaan sen:
sen tuoman tuskan mukaan.
Sen vuoksi vuodet hukkasin,
työt suuret tyhjäks meni,
sen alla paloi poroksi
mun herkkä nuoruuteni.
Sen vuoksi maailmanrantoja
nyt koditonna polen...
mut ällös sääli, nääthän, kuinka
onnellinen olen!
Jo luovutko luotani, ainoa armas.
Jo luovutko luotani, ainoa armas,
onko jo kuoleman ilta?
Oi, viivy, onneni viimeinen muisto
päiviltä kaukaisilta!
Jää katseesi tyhjään tuijottamaan,
huulesi vastuuta vaille...
Ah, hyvästi siis, sinä kultainen nuoruus!
Aurinko painuu maille.
Hämy lankee.
Hämy lankee,
tähdet syttyy...
Värjyy syöntä arkaa kaksi...
Tähdet häipyy...
Sana hyytyy
huuliin sanomattomaksi...
Nuorena tein minä lemmen valan.
Nuorena tein minä lemmen valan;
kauan on siitä, jo vanheta alan.
Vuosien vaahdot vaiheita ajaa;
ei ole valasta vapauttajaa.
Ohitse ammoin armaani meni;
unta on mieletön kaipaukseni.
Ah, mutta tiedän: haudassa vasta
voin minä lakata odottamasta.
Vanki.
En omasi olla ma koskaan voi,
mitä sille itse ma taidan,
sua pettänyt en, sua ikävöin
läpi vankilan ristikko-aidan.
Mut vapahtaa et vankia voi,
sitä ei ole voineet kutkaan,
sua syleilin, sua suutelin,
vaikk'en sua rakastanutkaan.
Sua kaihoni kipeä kurkoittaa,
mut toisen tahto sen johtaa;
olet tuomitun iltatähtönen,
joka rautaruudusta hohtaa.
Jo väsymys saapuu.
Jo väsymys saapuu
väkevämpi kuin elämän huuma,
on armaampi siimes
kuin auringon suutelo kuuma,
ei peljätä tyhjin tyhjyys,
ei kuoleman hätä:
en kohtaa elämätöntä
ma taakseni jätä.
Jo väsymys saapuu,
en jaksa pystyhyn nousta,
käsivarteni herpoo,
ei jännitä entistä jousta,
sydän heikosti sytee
ja järkeni vaikea vaipuu,
olemattoman onneen
on henkeni ainoa kaipuu.
Jo väsymys saapuu,
tule luokseni armias uni,
tule autuas tummuus,
tule kuolema kaivattuni!
Syyslehdet hautani peittää,
syystuulet huokaa...
Ah, älkää etsikö mua,
mun nukkua suokaa!
Damokleen miekka.
Maa kaunis on tää, paras kaikista lie,
ja korkea, ihana ihmisen tie!
Jo siunaten kohotan taivaalle pään,
kun Damokleen miekan ylläni nään...
-- Sua kutsuu suuret sankarityöt
ja unet niin aavat kuin tähtienvyöt.
-- ma tulen! mut uuvun ja valjuna vaan
jään Damokleen miekkaan tuijottamaan...
Soi karkelon tahti, ei pilveä näy.
-- Sa elämän seppelejuhliin käy!
Ma riennän luo, mut syrjähän jään:
Damokleen miekan heiluvan nään...
-- Olet sairas, sa ainoa armaani mun,
mut rakkaus pelastaa kadotetun!
-- Sa väisty! Jo putoaa päivä ja kuu:
Damokleen miekka laskeutuu...
Hakamaassa liikkumatta.
Hakamaassa liikkumatta
pitkä lehmilava...
Kaukaa vanhan vinttikaivon
laulu valittava...
Sumut uivat lakkasoilla,
päivä laskee lakeoilla...
Askel, huntu, aironloiske,
lemu niittyliljan...
Elotulet taivahalla,
kypsyttäjät viljan...
Sumut lepää lakkasoilla,
päivä laskee lakeoilla...