Seuraavana vuonna hän otti eron virasta. Hän sanoi itse, että se oli
hänen velvollisuutensa; sillä hän ei ollut kyllin voimissaan enää.
Tuo koulutoimi vaati jännitystä, ja siihen hän ei enää pystynyt
niinkuin ennen. Ja hiljaista hölkkää hän ei tahtonut ajaa. Siellähän
oli niin paljon nuoria, terveitä voimia, jotka halusivat ponnistella,
eikä ollut oikein se, että riisti paikan heiltä.
Hän kiistausi hiukan Jannan kanssa tästä seikasta. Janna vastusti
kaikin voimin hänen eroansa. Jos hän eroaa, niin se on kuin viittaus
Jannallekin, että hänenkin on erottava, ja Janna ei tahtonut. Hän
tahtoi seista kunnes siihen paikkaan kaatui.
Gunvorille oli tuo eroaminen muutenkin tukalaa. Hän ei tiennyt, mitä
askarrella; siksi hän lähti ulkosalle ja viipyi siellä tuntikausia.
Hän kulki etsiskelemässä entisiä paikkoja, sanoi hän Janille, mutta
useimmat paikat oli kadonneet. Missä ennen oli virstoittain ihanaa
metsää, siellä oli nyt talo talon vieressä.
Seuraavan kesän lähestyessä halusi hän matkustaa siihen kaupunkiin,
jossa hän oli elänyt lapsuutensa ja jossa hänen isänsä hauta oli. Jan
pelkäsi laskea häntä yksin matkalle, mutta äiti rauhoitteli häntä.
Hänhän oli vielä niin reipas, ja siinä kaupungissa hän tunsi joka
kadun.
Niinpä hän matkusti, ja tuli kaupunkiin kauniina heinäkuun päivänä.
Hän kulki samoja katuja kuin muinoinkin, ja meni maantielle. Mutta
siellä hän ei ollutkaan osata.
Vanhaa tietä ei enää ajettu, sinne oli avattu uusi kauemmaksi.
Hän kulki kuitenkin vanhaa tietä, jota peitti nyt jo melkein joka
paikassa hieno nurmi. Taloa, jossa he viimeisenä vuonna olivat
asuneet, ei enää ollut. Se oli pettymys. Mutta vanhat puut seisoivat
vielä tienpuolessa. Gunvor näki, että ne olivat selvästi paljon
suurempia kuin silloin, kun hän ne viimeksi oli nähnyt. Niityt tien
varrella olivat jotakuinkin samallaisia kuin ennenkin. Mutta tuolla
oli talo, jota ei ennen ollut.
Hän kulki sitä tietä, jota ei enää käytetty. Hän muisti joka kiven
sen varrella... ei, hän ei selvästi muistanut, mutta kaikki muistutti
jostakin, kaikki herätti entisiä muistoja... _Rinkilä_? oliko sitä
enää? Hän meni sinne, ja näki sitten haaroneen pensaston ja pari
vankkaa paatta, jotka muodostivat portaat... niin, siinä oli se
"Rinkilä" melkein kuin ennenkin. Vanhat penkit! Lankkuja oli kai
muutettu monta kertaa, mutta jalkakivet olivat samat kuin ennenkin.
Hän muisti, miten hän ennen oli nivellyt kättänsä tuohon terävään
reunaan... Isähän istui aina penkin keskipaikkeilla ja hän päässä;
sillä hänen täytyi alituiseen päästä katselemaan jotakin, joka
hänestä oli erikoista... aina hän juosta vilisti kuivalle nummelle...
Entä nummi? Se oli ihan entisenlainen, kuin silloin, juostessaan
siellä illan pimetessä kevein jaloin. Hän meni huvin vuoksi sinnekin
ja näki kiviä siellä täällä. Ne ehkä olivat samoja, joita hän ennen
nosteli, nähdäkseen onkimatoja ja haarapyrstöjä ja muita toukkia.
Hän istuutui penkille ja katseli maisemaa. Tuolla oli saari, ja
tuolla majakka; hän ei eroittanut sitä niin selvästi kuin ennen...
Hän palasi toista tietä ja tuli kirkkomaalle. Hän tiesi hyvin, missä
hänen isänsä hauta oli. Joka vuosi hän oli lähettänyt rahaa haudan
vaalijalle. Hän löysi sen viimein, mutta se oli hyvin huonosti
hoidettu. Se oli pieni ja matala. Ellei siinä olisi ollut kiveä,
jonka äiti oli pystyttänyt, niin hän tuskin olisi sitä löytänyt. Hän
aikoi ryhtyä kiivaasti asiaan, kutsua haudankaivajan puheilleen ja
kysyä, minkä tähden hän ei hoitanut sitä paremmin... Mutta hän jätti
sen silleen. Hän tahtoi nyt olla yksin. Ei juttuja ja selityksiä.
Hän rupesi polvilleen haudan ääreen; koko silloinen aika lähestyi
häntä, ja hän otti sen vastaan. Hän oli siinä kauan; viimein
hän nousi, otti vähän nurmea haudalta ja meni. Hän oli vanha ja
yksinäinen.
Seuraavana päivänä hän matkusti takaisin pääkaupunkiin.