Eräänä talvena tuli hänelle se suru, että Janna kuoli. Janna,
taipumaton ja peloton, meni ja asettui levolle, kun ei enää jaksanut.
Jannan kuoleman jälkeen ei hän seurustellut kenenkään kanssa. Hän oli
paljon kotona. Hän ei ollut luja jaloiltansa enää, ja hänen näkönsä
oli hyvin heikonnut. Kun hän kulki ulkona, sai hän kovin varoa, ettei
häntä sysitty tai ajettu päälle.
Joskus tuli hänelle kuitenkin halu nähdä ihmisiä. Hänhän oli elänyt
ja työskennellyt heidän parissaan. Mutta koska häntä lapsena
olivat johtaneet miehen kädet, joka oli lähestynyt kodittomia
ja rauhattomia, niin valitsi hän nyt ajan, jolloin yö levittää
pimeytensä ja päivänmelu vaikenee. Työn häiriötä siinä ei ollut,
päivän huomioon-ottaminen oli kadonnut. Surut tuijottivat ihmisten
silmistä. Monet kulkivat yksin. Usea tahtoi piillä huomaamattomissa,
ja tuntea olevansa turvassa, pimeydessä. Ja siellä liikkui eräs
elämästä kuollut. Päivän välinpitämättömien joukosta hän huomasi nuo
ikuisuutta tunnustelevat sielut.
Monasti Jan näki tullessaan hänen luonaan henkilöjä, joita hän ei
tuntenut. Ne olivat väkeä, joita hän oli tavannut kulullaan, tahi
jotka hän oli nähnyt istumassa tai nukkumassa puiston penkillä.
Kerran oli siellä köyhä akka, jonka hän oli löytänyt kadulta, toisen
kerran lapsi, joka itki nälkäänsä. Jan sanoi: "Rakas äiti. Ei köyhät
ja suruttomat siitä vähene. Mitä auttaa sinun puuhasi."
Äiti vastasi: "Voi se auttaa. Minä näen heistä, että se auttaa heitä.
Ja saattaa se auttaa minuakin. Kun ihmiset oppivat ymmärtämään,
että me elämme yhdessä tuottaaksemme toisillemme iloa, niin kuuluu
maailmassa suuri riemunhuuto."
Hän katseli usein isän papereja. Hän selaili niitä.
"Helvetti!" luki niissä eräässä paikassa. "Miksei sitä olisi?
Kaikesta näkee, että me olemme määrätyt tuskaan, että me olemme
langenneet vaivaan. Meidän ilomme: useimmiten utu-kuvia; meidän
pyyteemme perustuvat valheelle. Meidän nautintomme luo tuska.
Tuskat ovat loppumattomat, pohjattomat. Ja niitä on kaikkialla.
Syntyessämme, kuollessamme. Kaikki viittaa kärsimykseen, helvettiin!
"Mutta eräs viittaa toisaanne. Se viittaa rauhaan ja sopu-sointuun.
Se viittaa taivaasen: meidän _kaipuumme_ joka on iäinen, meidän
_kiihkomme_ joka ei koskaan katoa. Sitä ei voi olla olemassa, ellei
joku herättäisi sitä. Paju käyristyy lähteen puoleen, magneetti
kääntyy pohjoiseen. Ihmisten kaipuu viittaa kirkastukseen."
Toinen lehti oli siihen liitetty, ehkä kirjoitettu samana päivänä.
Mut siksi usein korkeen uskon saan,
ett' ykskään rukous, kaipuu ei voi kuolla,
mi sielun-haavoistamme purkautuu.
Kas: jos on rukous, mi tääll' ei täyty,
siit' ikuisuuden kyyhkyt valkeet syntyy,
jotk' ylenevät, lentäin pimeydestä
hakien rauhan vihreit' öljypuita.
Niin, joka rukous, uni, vaivan-pyyde,
niist' ikuisuuden kyyhkysiä syntyy.
Jokainen hetki, kärsimämme maassa,
yön helmaan liitää, ja ne suurin parvin
kotihin suuntau, jonne mekin mennään,
kun ruumis kuolee, silmä ummistuu.
Ah, pian myöskin minä nähdä saan
ne kyyhkyt sieluni, mit lentoon läks.
Ne suurin parvin mua vastaan joutuu,
ja öljypuitten suhinan saan kuulla.
Eräänä uudenvuoden aattona Gunvor sairastui, ja kohta sen jälkeen
hän kuoli. Hän ei kärsinyt paljoa taudissaan; sillä unta hän sai
melkein aina. Se suorastaan muodosti vartioston hänen ympärilleen.
Silloinkin, kun hän oli valveilla, pysyi se hänen luonansa, mutta
hieman loitompana. Se mumisi yksitoikkoista suhinaansa hänen
korviinsa, ja se kuumensi hänen poskiansa, niin että ne usein
punoittivat kuin nuoren tytön.
Viime päivinä hälveni elämän vaihtelu ja levottomuus kokonaan
hänestä. Mutta eräänä aamuna hän oli kuitenkin kyllin tajuissaan
lausuakseen, että hän oli hyvin onnellinen. Ja hän sanoi Janille,
joka istui hänen vuoteensa vieressä:
"Isän... Grögaardin, minä näin... ja viime yönä tuli Tora, ja hän
näytti iloiselta. 'Nyt minä kuolin viimeinkin', sanoi hän, 'minä olen
ennen ollut luonasi, Gunvor, ja pyytänyt sinua auttamaan minua...
Minun oli vaikea olla... Minä en ollut kuollut... Elämä elettävä...
ei voi itse sitä lyhentää... en ollut kuollut... täytyi elää
elettäväni... mutta minun täytyi kantaa kaksinkertaista taakkaa...
Mutta nyt minä olen kuollut, Gunvor, nyt olen minä kuollut!'"
Ja sitten hän hymyili hurmaantuneena, kuten ollessaan nuori ja
onnellinen...
"Ne tulevat kaikki... Isä, Grögaard, Tora... kaikki ne, joiden sydämet
sykkivät... kaikki ne, jotka kuulevat ihmisten yllä suuren kohinan..."