-- _Tora Pharo kuollut_. Gunvor istui lehti kädessään eikä jaksanut
ymmärtää. Torako kuollut? Niin oli lehdessä. Tuossa juuri. _Tora
Pharo kuollut_.
Seurasi sitten koko tarina, että nähtävästikin oli valitettava
erehdys aiheuttanut hänen kuolemansa. Hän oli tavallisen, käyttämänsä
unijuoman asemasta ottanut lusikallisen morfiinia. Ajateltiin
onnettomuuden tapahtuneen siten, että morfiinipullo oli huolettomasti
jäänyt yöpöydälle. Tora Pharo, jota usein vaivasi unettomuus, oli
aikonut käyttää tuota toista, lievää unijuomaa. Kuitenkin oli
hän nauttinut väärän pullon sisältöä, ja onnettomuus tuli. Muuta
selitystä ei voi olettaa. Vainajan tunsivat kaikki erittäin sopusesti
kehittyneeksi luonteeksi, j.n.e.
Gunvor itki, hän itki hillittömästi. Viimein tulivat hänen
kyyneleensä karvaiksi ja hän vain nikoitteli. Aina oli Torassa ollut
jotain häntä itseään. Nyt, kun Tora oli kuollut, tunsi hän itsensä
väsyneeksi ja vanhaksi. Hän halusi kuolla Toran kanssa.
Hän muisti sen kirjeen, jonka hän oli saanut. Se oli viimeinen, aivan
viimeinen kirje, mitä Tora hänelle lähetti. Niin, se oli jäähyväiset,
se oli jäähyväiset.
Gunvor ei ollut silloin uskonut sen vakavuutta. Hänhän muisti, että
Tora oli joskus niin herkkä. Hän ei uskonut, että Tora tosiaan
uskaltaisi.
Hän istui kauan liikkumatta. Sitten hän meni ja otti Toran kirjeen.
Nuo samat, notkeat kirjaimet, jollaista hän aina oli kirjoittanut.
Siinä oli m.m.:
"Matkaammeko yhdessä virralle, Gunvor, virralle, joka kätkee kaikki,
johon kaikki vaipuu: nuoruus ja vanhuus ja rakkaus ja loukkaukset
ja kaipuu ja unelmat ja ponnistus -- kaikki. Ja siellä kukkii
Lotos-kukka, joka tuoksuu unettavasti ja viluna kuin jää. Oi, ihana
on tietää, että ikuinen aherrus loppuu viimein. Että voi nukahtaa,
kun elämä sietämättömäksi käy. Minä tahdon mennä levolle, Gunvor.
Niin kaikki katoo. Niin kohoaa ja viedään pois -- ilmaan... ei
mihinkään. Kuten hyttyset surisevat päiväpaisteessa, kuten lehdet
varisee. Kukaan ei välitä siitä. Eikö sinustakin ole suloista
kuolla?" -- -- --
Jan tuli kohta senjälkeen äidin luo, ja huolestui, kun näki hänen
surunsa. Hän puhui kauan hänen kanssaan ja lohdutteli häntä mikäli
voi. Gunvor vastasi:
"Minusta tuntuu, tuosta Toran tapauksesta päättäen, siltä kuin Jumala
sanoisi minulle, että kaikkien, joita minä rakastan, täytyy olla
onnettomia. Minä olen rakastanut muita, jotka kuolivat... isä...
Grögaard. He olivat sodan henkiä. Minä surin heitä niin että kalvenin
ja mykistyin. Mutta Toraa minä itken! Hän oli valoisinta, mitä
tiesin, ihaninta. Hän oli elämäni pehmoinen ja hieno puoli, värikäs,
säveleekäs puoli, kaikkea sitä, jota ihminen uneksii. Hänen olisi
pitänyt elää. Hänen ei olisi pitänyt näyttää minulle tuskansa ja
kuolla."
Jan oli hänen seurassaan sen päivää, ja Gunvor rauhoittui hieman
viimein.
Mutta jonkun päivän päästä hän valitti saavansa huonosti nukutuksi.
Kerran hän sanoi aivan vakavasti: "Sinä et usko, Jan; mutta viime
yönä oli Tora luonani, minä olen onneton hänen tähtensä."
Nyt tuli Jan vakavaksi: "Kuules, äiti", hän sanoi, "sinä olet aina
ollut reipas ja terve. En ymmärrä, että sinä nyt heittäydyt. Sinua
taitaa vaivata joku, äiti. Ehkä olet liiaksi rasittunut. Lähdetäänpä
vähän liikkeelle. Sinä saat kyllä koulusta lomaa siksi aikaa...
Sinähän et ole terve... Niin, se koulu, äiti! Kysynpä, eiköhän se ole
liiaksi rasittavaa? Sinunhan on tiedettävä, ettet ole enää nuori. No
-- lähdetään matkalle ja virkistytään vähän."
Oli toukokuun loppu, ja rannikko-hotellit oli juuri järjestetty
kesä-vieraille. He löysivät soman, kauniin paikan meren partaalla;
siellä he asuivat viikon, ja se oli terveellistä. Gunvor tuli siellä
rauhallisemmaksi. Jan olikin hänen lähistöllään kaiket päivät ja
hoiteli häntä erittäin hyvin.
Torasta ei Gunvor enää puhunut. Jan arveli kuitenkin, että äiti
ajatteli Toraa aina kun hän istui hiljaa ja puhumatta. Silloin koetti
Jan herättää keskustelua, joka viehätti äitiä.
Raitis ilma ja noiden kahdeksan päivän joutilaisuus vahvistivat
Gunvoria. "Kuules, äiti, mitä mieltä minä olen, äiti? Sinun pitäisi
ottaa ero virasta, kuten jo ennen olen sanonut. Onhan minulla nyt
tarpeeksi meidän kummankin elääksemme."
"Niin... ei kai siihen pitkältä enää lienekään, kun minun täytyy
lakata", vastasi Gunvor hieman surumielisesti. "Mutta vielä minä
uskon sen luistavan. Kyllä minä sitten lopetan, kun huomaan, että
täytyy."