Nyt tuli Gunvor Kjeldille monta vuotta, joina ei paljoa tapahtunut.
Sellaista sattuu ihmisen elämässä. Jotkut vuodet saattavat olla
kuin muistokiviä monin suru- tai ilo-kirjoituksin: silloin tapahtui
se, ja silloin tuli se! Mutta sitten voi tulla vuorostansa vuosia,
joina ei tapahdu mitään. Jolloin joka uusivuosi hiipii ihmiselle
hiljaa, jolloin kellon viisari liukuu hiljaa kahdentoista numeron ohi
uudenvuoden yönä ja jatkaa matkaansa, kunnes se kulkee seuraavana
uudenvuoden yönä saman numeron yli.
Ja kuitenkin tapahtui hänelle yhtä ja toista, joka on muistettavaa.
Kuten esim. se, että Jan tuli ensin lääketieteen kandidaatiksi, ja
oli nyt jo tunnettu lääkäri. Hän oli aikoinaan halunnut käytännön
aloille; mutta lääketieteesen hän viimein innostui. Ehkä isän sanat
kuolinvuoteella olivat vaikuttaneet pojan päätökseen. Kun Gunvor
kertoi hänelle nuo isän sanat, näki hän, että ne koskivat syvästi
Janiin.
Janista oli vuotten varrella tullut hiljainen mies. Ei ole
arvattavissa, mikä oli siinä siihen muutokseen.
Hän oli hiljainen mies, joka aina muisti tehtävänsä. Hän ei liioin
sekaantunut toisten asioihin. Jos joku tuli ja kertoi hänelle päivän
viimeisiä kummia: oliko hän jo kuullut? niin ei Jan juuri vastannut.
Hän oli tutkija ja pysyi syrjässä. Mutta jos joku oli tungetteleva
häntä kohtaan, jos joku sanoi loukkaavan sanan hänelle luulotellen,
että tuo hiljainen mies oli vaaraton, niin hän näki suuresti
erehtyneensä. Jan voi yhtäkkiä osoittaa, että tutkija tunsi tämän
maailman juoksun hyvin ja paremminkin kuin monet muut.
Äiti ja poika näkivät näinä vuosina toisiansa melkein joka päivä. He
puhelivat keskenänsä monenmoisista asioista. Äiti oli jo kertonut
hänelle hänen isoisästään ja isästään. Jan oli hartaasti kuunnellut,
ja oli halulla lukenut joukon Kjeldin jättämiä papereja. Ja
väitöskirjan, joka isältä jäi kesken, hän luki. "Se on erikoista",
sanoi Jan, "että vaikka se on tieteellinen teos, huomaa siitä
helposti, että isä oli mies, jota elämä oli pidellyt kovin kourin.
Mies paikallansa. Moni väite on pujotettu muun joukkoon ja moni
syrjäisku..."
Isä ja isoisä... niin, ne voi mainita kummankin. Kummaltakin hän oli
saanut osan itseään. Isän voimat huomasi hänessä selvästi. Kunnokkaan
työnvaiston, selvän todistelukyvyn, taidon ilmaista outoja, suuria
käsitteitä selvillä luvuilla. Juuri _sillä_ luvulla, _sillä_
numerolla. Ja eikö Janissa ilmennyt myös Johannes Kjeldin pyrkimys
ihmissielujen ymmärtämykseen, kun Jan nyt, oltuaan harjoittelevana
lääkärinä monta vuotta, otti mielisairaudet erikoisalaksensa ja
rupesi hermo-lääkäriksi.
Hän kertoi Gunvorille monenmoista harjoittelu-ajoiltansa ja
käynneistään houruinhoitolaitoksissa. Äiti sai nyt joskus kuulla
ihmeitä, jotka tuntuivat hänestä niin luonnottoman hirveiltä, ettei
hän voinut lausua sanaakaan; istui vain ja pudisti päätänsä. Jan
huomautti kerran: "Niin, mutta mitä ovat ihmisten julmuudet niiden
rinnalla, joilla jokin korkea hallitus kiduttaa niin monia."
"Mutta, rakas Jan... miksi täytyy ihmisten kärsiä niin paljon?"
"Niin, miksi?" toisti Jan. "Mutta siinä tukevat uskonnot ihmistä.
Sinä ymmärrät... ne koettavat selittää näennäistä vääryyttä siten,
että siirtävät tarkoituksen kauemmaksi. Ne poistavat ajan ja
asettavat sijalle ikuisuuden... Kaikki uskonnot ovat siinä suhteessa
yhdenlaisia, että ne koroittavat kärsimyksen: se on ihmisten korkein
tarkoitus tässä elämässä. _Siten_ kehittyy heidän sielunsa korkeampia
olotiloja varten. Joku uskonnonperustaja suorastaan julistaa, että
sieluttoman ja sielullisen ihmisen ero on: kärsimisen kyvyssä.
Ja sen uskallan vakuuttaa: eivät kaikki kärsi samalla tavalla.
Toiset kärsivät kuin eläin-raukat: he pelkäävät; enintään: ovat
kauhuissaan. Toiset kärsivät toisen lajisina olioina. Heillä on
ainainen pelko, pohjaton tuska. Kun näkee sellaisia silmiä! Uskoo
näkevänsä sielun, joka ei voi kuolla... On myös huomattavaa, että
kaikki uskonnonperustajat olivat ihmisiä, joilla oli suuresti
kehittynyt kärsimisen vaisto. Kristuksen koko elämä suuntautuu
ristiinnaulitsemiseen. Hänen käytöksensä papistoa ja ulkokullaisia
kohtaan oli sellaista, että hänen piti arvata, mitä siitä seuraa.
Hän puhuukin monta kertaa kärsimyksestään ja kuolemastaan. Muhametti
oli epileptikko. Monet vähemmän tunnetut uskonnon perustajat saivat
ilmestyksensä kaatuvataudissa ja suurissa tuskissa."
Jan vaikeni hetkisen.
"Isoisä oli kyllä selvillä näistä seikoista, näkee kirjoituksista,
jotka hän laati viime aikoinaan. -- Niin, se on varmaa", lopetti
hän, "isä on oikeassa, että tiede, tuo suuri lääkäri, voisi muuttaa
maailmaa paljon toisennäköiseksi. Jo huomaakin merkkejä siitä, että
paljon uutta lähenee. Eräs suuri tanskalainen lääkäri on äskettäin
huomannut valon parannuskyvyn. Siinä piilee varmaan paljon hyvää.
Niin, valo -- ehkäpä se vapahtaa meidät. Ajatus on kaunis eikä
peloittava. Löytyy uusia voimia. Säteitä, joiden vaikutusta ei
vielä ole tutkittu... Ehkä sittenkin ihmiset masentavat elämän
alamaisekseen."
Gunvor lähti useinkin hänen kanssaan sairaiden luo. Hän tahtoi nähdä
hänen heikkopäisiään, puhella heidän kanssaan. Eikä hän lähtenyt
näille retkille vain säälistä. Paremminkin hänessä piili erikoinen
vetovoima juuri noiden puoleen, jotka oli syösty suureen surkeuteen.
Hänen käyntinsä olivat monesti hyvin hyödyllisiä. Hän vaikutti moneen
rauhoittavasti. Tuntui kuin hänestä olisi lähtenyt siunattu voima.
Usein sairaat hänen tullessaan hymyilivät, ja valittivat, kun hän
poistui.