Vähän aikaa oli Gunvor ollut kotona, kun tuli hermostuneeksi
ja huonovointiseksi. Hän tunsi olonsa usein yksinäiseksi ja
tuskalliseksi, ja itki tuontuostakin. Hän meni lääkäriin, joka
lohdutti häntä: moinen ei läheskään aina merkitse mitään. Se voi olla
hetkellistä heikkoutta. Ehkä on äidin kuolemakin vaikuttanut. Gunvor
olkoon rauhassa ja huoletonna.
Lääkärin viisas hymy rauhoitti häntä. Ja pian hän huomasi, että
lääkäri oli oikeassa. Hänen rauhallisuutensa palasi, ja hän antautui
täysin työhönsä.
Nyt hänellä oli monta luokkaa, sekä pieniä että suuria. Isot pojat
olivat neljä-, viisitoista-vuotiaita. Jotakuta harvaa heistä oli
vaikea pitää aisoissa. "No, Ole Martin, minkätähden sinä syljet
lattialle. Minä olen sanonut, että sitä ei saa tehdä, sillä se on
inhottavaa ja siivotonta, Ole Martin." Ole Martin julkeasti ja
reilusti: "Mälli on hapan, neiti." (Neideksi sanotaan opettajatarta,
olipa hän vaimo tai leski). "Mutta senpä tiedät, ettet saa pureksia
mälliä luokalla." "_Oh_, muistakaahan neiti, keväällä minä menen
merille matruusiksi." "Oh, matruusiksi sinä et niin heti pääse, Ole
Martin. Mutta kyllä aikanasi. Sitten ehkä saat totella vielä pahempia
kuin minä." Tuokion päästä Ole Martin: "Nyt se mälli on poissa
suusta, neiti."
Lörpöttelyä? Oliko tämä lörpöttelyä? Mutta joskus hän tunsi, että
pitää vähän lörpötellä. Että luottamus kasvaa. Ja että voi sanoa
asioita, joita muuten ei voi.
Ja nuo pienet... aherra heidänkin apunaan. Aherra aherra, aherra.
Mutta hauskaa oli sittenkin, kun monen vuoden päästä tuli kouluun
pitkä, vankka mies, parrakas ja harteekas, ja kysyi, tunsiko neiti
enää häntä? Hän oli halunnut tulla käymään ja katsomaan häntä
ja kiittämään siitä ajasta, jolloin hän oli niin hyvä ja opetti
häntä. Ja etenkin muisti hän neidin, kun neiti puhui niin hyvässä
tarkoituksessa. Sillä sitä pakinaa uskoi, ja sitä hän oli monesti
ajatellut.
Tai silloin, kun Gunvor sai ison laatikollisen granaatti-omenia
-- Espanjasta, vai mistä lienevät tulleet. Se kuriton Lauri oli
lähettänyt ne hänelle, ja samalla innostuneen kirjeen. Niin, olipa
se innostunutta: _sydämmellinen tervehdys Lauri Antonissenilta_,
seisoi siinä. Ja laatikon pohjalla oli vielä muistikirja, jossa oli
näkinkuorilla koristetut kannet.
* * * * *
Hän kävi poikainsa ja tyttöjensä kotona, ja näki monet ilot ja surut,
jotka siellä vallitsi. Hän sai joskus kuulla sellaisia seikkoja, että
hän unhotti itse pojan tai ajatteli: "Hän kyllä suoriutuu... vahva,
iso poika... mutta tämä on vaikeaa, tämähän on mahdotonta."
Noissa kortteleissa oli suuria, harmaita kasarmeja ja niissä nuo
lukemattomat yhden- tai kahdenhuoneen komeudet. Kun kaikki oli
mennyt, kun vaivaishoito uhkasi, kun nälkä vaivasi ja repaleet
irvisti, silloin oli siellä huonoa kyllä. Mutta melkein vielä pahempi
ennenkuin vaivaishoitoon turvauduttiin. Kun työtön mies odotti
työtä, kun äiti katseli ilmaan, kun täyskasvuinen tyttö tuli kotiin
hienompana kuin piti, ja toi rahaa. Ja äiti ja isä ottivat rahat...
nuristen ehkä... mutta söivät ne, joivat ne, kunnes isä antoi tytölle
selkään, koska hänestä oli tullut sellainen, että häpesi olla hänen
isänsä.
Sellaisessa kodissa kun oli käynyt, oli ihanaa käydä niiden luona,
joiden oli parempi. Niissä hyvissä kodeissa istui mies aina päivän
työstä päästyään kotona. Ja hänen oli hyvä niin kauan kuin voimat
riittivät ja terveys kesti eikä mitään onnettomuutta sattunut.
Silloin hän eli hiljaisuudessaan ja lepäili erillään koneiden
öljystä, hehkuvista uuneista ja paukkeesta ja ryskeestä. Hän valvoi,
että perhe pysyi koossa, hän ei suvainnut lellottelua, ylellisyyttä.
Hän aavisti hämärällä vaistolla, että se oli hänen itsensä ja hänen
kotinsa tuho.
Tuossa oli vaimo. Hän puuhasi, puursi ja jaksoi. Hän oli huolellinen.
Eräässä tuollaisessa pienessä, uutterassa kodissa tapasi Gunvor
vanhan kutoja-mummon. Hän kutoi rättimattoja. Hän istui aina vain
pirtaa kalskutellen. Hän oli melkein sokea. Tuskin näki, mitä
ympärillä tehtiin. Mutta jyskytti pirtaa jyskyttämistään. Gunvor
tuli aamulla -- hän kutoi. Gunvor tuli toisen kerran keskipäivällä
-- mummo kutoi. Hän tuli illalla -- mummo istui kangastuolissa. Hän
oli köyry kuin ruostunut koukku. Hän tiirotteli kankaasensa melkein
silmät ummessa. Hän oli itse iankaikkinen, sokea uutteruus.