Konduktööri puhalsi pilliinsä. Heidän täytyi erota. Molemmat itkivät.
Gunvor suuteli Toraa ja nousi kiireesti vaunuun. Samassa lähti juna
liikkeelle. Gunvor katseli ulos ikkunasta. Hän näki Toran siellä
heiluttavan kättänsä.
Mutta nyt kiepahti juna käännöksessä ja kiisi kuin salama lakeudelle.
Tora katosi yhtäkkiä.
Ja juna jyristi, jyristi pitkää matkaansa.
... Jumalan kiitos, että hänellä oli Jan ja äiti ilonansa.
* * * * *
Gunvor saapui kotiin niin sanoakseni äitinsä kuoleman hetkeksi.
Rouva Kjeld oli joutunut vuoteesen joku päivä ennen Gunvorin tuloa.
Hän ei ollut oikein terve. Hänen muistinsa oli mennyt. Hän vaikerteli
vaivojaan ja hänen halujaan oli vaikea täyttää. Nuori piika, joka
heillä nyt oli (vanha Maija oli aikoja sitten lähtenyt kotiin maalle;
hän oli tullut jo niin vanhaksi, raihnaaksi) ei tiennyt, miten oikein
selvitä; sillä rouva Kjeld tahtoi ihan mahdottomia. M.m. hän tahtoi,
että piian täytyi pyytää Gunvor hänen luokseen. Ja hän valitteli
katkerasti, miksi ei Gunvor tule. "Sinähän lupasit ihan varmaan,
Gunvor", itki hän.
Kun Gunvor tuli, ei äiti häntä tuntenut. Rouva Kjeld joko makasi
liikkumatta, tai hän heräsi ja oli levoton ja tahtoi muuttaa asentoa.
Hän ei tuntenut Gunvoria, ja oli yhä tyytymätön, kun hän ei muka
tullut. "Mutta minähän olen tässä, rakas äiti. Se olen minä. Minä
se olen, Gunvor"... Silloin rouva Kjeld vaikeni ja katseli häntä,
kuitenkaan vastaamatta.
Mutta eräänä iltana kauan nukuttuansa hän tuli aivan hiljaiseksi, ja
selkeni. Hän hymyili Gunvorille, ja muisti kaikki, ja hän tiedusteli
Toraa, ja hänestä oli hauska kuulla kuvauksia suurista teattereista
ja kuhisevasta katuelämästä. Ja kun Gunvor kertoi, että hän oli
löytänyt "Alte Trauben" hotellin, niin rouva Kjeld ihan heltyi: "Vai
oli se vielä!... Se nyt oli hauskaa!" Niin... myöhähän nyt jo oli...
ja hän oli ollut vuoteessa kauan... ja oli kai ollut huono. Ja hän
oli hyvin väsynyt... hirveää, miten väsynyt hän oli... Mutta huomenna
täytyi yrittää jaloillensa.
Hän oli hiljaa, kuten unta odottava. Mutisi itseksensä:
"Vai olit sinä täällä jo niin kauan, Gunvor? Sinä kyllä olet
hoidellut minua. Minä olen niin väsynyt... väsynyt."
"No nuku nyt, äiti."
Ja Gunvor piteli hänen kättään kädessään, ja yhtäkkiä pälkähti hänen
päähänsä ruveta laulamaan sitä vanhaa kehtolaulua... hän lauloi sitä
hiljaisella äänellä, kuten äiti pienoiselleen. Ja nyt hän tunsi,
että äidin käsi kylmeni kylmenemistään. Ja hän kyllä ymmärsi, mikä
läheni, mutta hän lauloi laulun vielä uudestaan. Ja rouva Kjeld avasi
silmänsä, ja hymy pilkahti -- kuin kiitokseksi. Ja hänen silmänsä
sulkeutuivat jälleen, ja hänen kasvonsa kalpenivat. Yhtäkkiä avasi
hän silmänsä vielä kerta ja tuijotti kauan Gunvoriin; hän koetti
varmaankin puhua, sillä huulet liikkuivat. Sitten painuivat silmät
jälleen umpeen, suupielet valkenivat, ja huulten kuiske haipui kuin
kalvas varjo. Hymy pilkahti jälleen, mutta hälveni samassa. Kelmeys
levisi koko kasvoille...
Se ei ollut kuolemaa; mutta se oli suuri päivä, joka laskihe.