Gunvorin täytyi jo seuraavana päivänä muuttaa "Alte Traubesta" Toran
luo. Siten saattoivat he olla pitkät aamupuolet aivan kahden. Niinä
päivinä ei Toralle sattunut onneksi ollenkaan harjoituksia tai muuta
touhua. Hän ei tahtonut touhuta nyt. Hän ei huolinut mitään turhia
kutsuja. Hän käytti kuitenkin Gunvoria eräiden erittäin hyvien
tuttaviensa luona, ja kun erään kotona oli juhlat, lähtivät he
kumpikin sinne kutsuihin. Toran tähden alkoivat juhlat vasta puoliyön
seutuvilla.
Yöllä tämän juhlan jälkeen istuivat Gunvor ja Tora kauan puhellen
toistensa kanssa tuttavallisesti.
"Miksi sinä et yhtään käy kotimaassa?" kysyi Gunvor.
Tora kääntyi hänen puoleensa. "Niin, minä sitä itsekin kummastelen,
etten yhtään käy kotimaassa. Mutta on hyvä, etten käy. Minä varmasti
rikkoutuisin ja haavoittuisin, jos näkisin jälleen ne seudut. Ja
miksipä kävisin? Nyt olen perustanut elämäni tänne -- ja tänne se saa
jäädä."
"Mutta sinä olet siis onnellinen tässä elämässäsi, Tora?"
"Onnellinen... kyllä, hyvin monella tavalla... minä olen saanut
purkaa... usein olen ollut niin täynnä elämää, että olen voihkinut...
Mutta minun on niin merkillistä, Gunvor; kuitenkin on minussa
jotakin, joka ei saanut sitä, mitä sen piti... siksi minä palan,
ajattelen. Minä palan, elävältä tuhkaksi. Minä en voi rauhoittua
koskaan. Ja kun aina vain askaroi taiteessa, sekin merkitsee
jotakin... tuollainen tiivistetyissä tunteissa eläminen ainaisesti.
Siitä johtuu, että tulee yhä ja yhä aremmaksi. Ainoa, jota maailmassa
ei saanut, kasvaa kaikki-kaikeksi. Se, jonka sai, katoo tyhjäksi.
Tiedätkös, minä voin vielä itkeä niinkuin silloin, kun kävit meillä
luonani? Harvoin, mutta sattuu sitäkin..."
"Michael? muistatko nyt häntä?"
"Minä muistan hänet _sellaisena_, jona hän silloin seisoi edessäni.
Minä muistan hänet juuri niin ritarillisena ja kauniina kuin uneksin."
"Etkö sitten voi unohtaa sitä unta?"
Tora Pharo nojautui selin ja katsoi loitos eteensä.
"Se uni oli koko elämäni, jota olin koonnut ja säästänyt. Minä
uneksin niin tulisesti ja rohkeasti: hää-yön, jolloin hän tulisi
luokseni. Pitkän matkan... seisten höyrylaivan kannella Michaelin
kanssa katsellen ihanaa merta."
"Mutta luuletko, että se uni olisi niin loistavasti toteutunut? Eikö
se ole nytkään toteutunut, kun se on tehnyt sinusta sellaisen suuren
taiteilijan kuin olet?"
"En tiedä, Gunvor. Vaikea on päätellä mitään. Mutta en sanokaan
sitä, mitä sinulle sanoin, valituksena. Minulla ei ole valituksen
syytä. -- Minä olen saanut elämässä paljon hyvää. Minä sain suuren
rakkauden ja minä sain suuren kaipuun. Minä sain hetkeksi rikkautta
ja ylellisyyttä, ja sitten sain taistelua ja köyhyyttä. Sain työtä ja
voittoja. Ja otin elämältä, mitä sain. Ja aina tunsin olevani itseni.
Joten ei mikään ulkonainen ulottunut sisimpääni."
"Mutta se ainakin on varma, Tora; se kaipuun tuli, josta puhut,
varjelee sinua varmaan vanhuudelta ja tylsyydeltä. Sinähän olet
nuori... katso minua, minä olen jo vanha nainen."
"Mutta sinä olet hieno ja hiljainen, Gunvor. Minä olen kaiketikin
Amyris. Tiedätkös muuten... hänen ei minun mielestäni olisi pitänyt
kerjätä Iän armoa niin hartaasti. Hän pienenee siten. Muinainen
kreikatar ei olisi odottanut kuolemaa. Hän olisi kutsunut sitä."
Tora hymyili hiljaa: "Tuleehan se aina... -- Mutta", lisäsi hän
reippaasti, "nyt ei enää viitsitä jutella sellaista surkeaa... On
sitäpaitsi melkoisen myöhä -- kohta aamu. Ehkä mennään levolle ja
noustaan varhain ylös ja vietetään yhdessä viimeinen ihana päivä."
-- He tekivät niin. Ja he saivat olla koko päivän toistensa seurassa.
Tora oli suurella vaivalla päässyt näyttelemästä sinä iltana. Joten
heillä oli käytettävänä koko pitkä päivä. He lähtivät ajelulle, ja
Tora nauroi: "Nyt me mennään leipuriin niinkuin silloin, muistatkos?"
Ja he menivät konditoriaan ja söivät leivoksia. Ja he ajelivat pitkät
matkat, ja tie muistutti Toraa milloin mistäkin menneestä. Kaikesta
hänen nykyisestä elämänkiihkostaan huolimatta -- hänen sielussaan oli
kuitenkin aina kaukainen unelma, ja hänen silmänsä olivat joskus niin
suuret ja hellät.
... Ja joskus, kun hän istui hiljaa, uupuneena...? Gunvoria
hymyilytti katsellessaan häntä. Hänen mieleensä johtui jotakin
aivan heidän tutustumisensa ensi ajoilta: hänen uniset pikku-tytön
kasvonsa, joilla oli kuin esirippu vedettynä otsalta kaulaan asti.
Hänen mieleensä johtui se Tora, joka monta, monta vuotta sitten
ei tahtonut nousta vuoteesta, koska ei mitään erikoista ollut
odotettavissa.
He söivät päivällisen yhdessä Toran kotona. Läheni aika, jolloin
Gunvorin oli matkustettava pois. Tora saattoi häntä vaunuun.
"Vielä kerran sittenkin Tora: etkö tule enää käymään kotimaassa?"
Tora vastasi:
"En, en minä tule. En varsinkaan nyt enää, kun olen saanut viettää
näin ihania hetkiä sinun kanssasi."