Amyris, muinaisen Atenan hetaira. Hänen kauniissa ruumiissaan hiipuu
rakkauden himo, ja hänen kauniissa sielussaan asuu oppineisuuden ja
hengen himo. Hän ei ole nuori enää, mutta vielä on hän kauniimpi
melkein kaikkia Atenan naisia. Hän istuu eräänä hiljaisena iltana
kotonaan. Hänen talossaan on ollut suuret juhlat. Hän _ajattelee_.
Hän muistaa koko juhlat, muistaa ne ihanat ja henkevät miehet,
jotka ottivat osaa niihin. Mutta eräs seikka häntä kummastuttaa
ja peljästyttää. Vain ikä-puolet miehethän häntä ihailivat ja
palvelivat. Nuorimmat ja tulisimmat eivät pyrkineet seuraan. Eräs
heistä oli kadonnutkin hänen nuoren orjattarensa kanssa. -- -- Hän
mietti kauan, ottaa sitten suuren, säteilevän hopea-peilinsä ja
tarkastelee itseään; hänen silmänsä tuijottavat syvinä peiliin. Hän
näkee suunsa, valkeat hampaansa, kauniin, lujan leukansa...
Yhtäkkiä hän hätkähtää. Peilissä hän näkee toiset kasvot omainsa
takana. Ankarat, syvä-ryppyiset kasvot, armottomat silmät. Hän
kääntää päätänsä ja näkee että jokin vanha, tummapukuinen nainen on
yhtäkkiä tullut sisään ja seisoo nyt hänen takanansa.
"Kuka se on?" huutaa Amyris ja kavahtaa pystyyn. "Miten Te tulitte
tänne? kaikki ovethan ovat lukossa."
Vanhus vastaa: "Minä tulen, minne haluan. Minä valtaan lujimmat
linnat. Amyris, minä tulin tänään sinun luoksesi. Huolitko minua?"
"Miksi huolisin Teitä, mummo. Enhän minä edes tunnekaan Teitä."
"Ei, sinä et tunne minua, ja sinä et _tahdo_ minua tuntea, Amyris.
Sen olen jo kauan nähnyt. Mutta siinä olet väärässä."
"Miksi pitäisi minun Teidät tuntea? Kukas Te olette?"
"Ikä... varmasti tulevat vuodet."
Mutta Amyris peittää silmänsä kuten nähden pahan näyn: "Miksi Te
tulette jo nyt?" huusi hän. "Menkää pois!"
Vanhus vastasi lempeästi:
"Minä tunnen ihmisten lapset. Heidän on vaikea antaa minulle
rehellisesti sitä paikkaa, joka on minun. Ja sinä, Amyris, olet
runoilijatar. Sinä olet sellainen, joka iäisesti kaipaa ja aina
himoaa ihaninta ja inhoo sitä, joku pakoittaa vaikenemaan ja olemaan
ilman. Mutta katso vain silmiini! Sinä olit tässä äsken surullinen
siksi, että ne miehet, joita sinä halusit, eivät välittäneet sinusta.
Katso silmiini, Amyris: niistä näet kuultavan raskaan ja unettoman
unen, ja valveilla olon, jossa ei ole riutuvaa kaipuuta eikä
vaivaavia ajatuksia."
Mutta Amyris huusi tuskassa ja vihassa:
"Mene pois! Mitä minä unella. Minä tahdon rakkautta ja
haltioitumista. Minä tahdon tuntea henkeni liitävän Olympokselle,
minä tahdon tuntea ruumiini lepäävän maata vasten kiimasta raskaana.
Mene luotani! Miksi puhut minulle? Enkö minä ole nuori, kun olen
kaunis?"
Ja vanha nainen väistyy, surren Amyriksen ymmärtämättömyyttä, ja
moittivin sanoin: "Miksi inhoat minua? Minä olen hyvä, Amyris, sille,
joka ei sodi luontoa vastaan."
Mutta Amyris huusi hänen mennessään:
"Niinpä sodin luontoa vastaan, koska se lähettää sinut. Sinut, joka
haluat ohimoilleni harmaita hapsia ja ryppyjä silmäini alle. Sinut,
joka et tahdo, että juhlariemu poveani nostaa. Sinut, joka tahdot
lihani velttonevan. Mene, vanhuus!"
Ja jälleen kutsuu Amyris ystävänsä juhlaan. Monet tulevat, mutta
ei kaikki. Kauniimpain ja tulisimpain miesten paikat ovat tyhjät.
Amyris huutaa: "Mitä tällainen merkitsee? Missä on kaunis-silmäinen
Lysippos, missä on Minon, jolla on mainio ruumis ja vahvat
käsivarret, missä on Foibos, jolla on Atenan ihanin suu?"
Mutta vanhimmat vieraat, jotka ovat surullisimmat ja sukkelimmat,
nauravat harmain hampain ja sanovat: "Mutta Amyris, ollaanhan me
täällä!" Ja he nauravat jälleen ivallisesti, mutta sisimmältään he
ovat katkeroituneet nuorille. Ja yhdelle heistä menee syltti-viikuna
väärään kurkkuun naurusta, kun hän sanoo: "Miksi ajoit pois nuoret
orjattaresi, Amyris? Olisit pitänyt heidät, niin ehkäpä poikaset
olisivat tulleet."
Amyriskin koettaa nauraa. Mutta surullinen vilu hiipii hänen
sydämeensä, ja hän ei ole iloinen koko sinä iltana.
Iltamyöhällä päästää hän vieraansa menemään, ja hän istuu nyt yksin
ja ajattelee nuorukaisiansa, jotka eivät tulleet. He eivät koskaan
ennen olleet tuntuneet hänestä niin himoittavilta kuin nyt kun he
olivat hänet hyljänneet. "Miksi hylkäsivät he minut?" kysyi hän yöhön
katsellen. "Enkö minä vielä ole tulinen ja kaunis?"
Hän ottaa peilinsä ja näkee siellä katseensa, raskaan kaipuusta ja
synkästä mielestä. Hän tahtoo nähdä enemmän... Silloin häntä yhtäkkiä
puistattaa: Jälleen näkee hän omain kasvojensa takana vieraan kasvot,
jotka hän kuitenkin on tuntevinaan: kalpeat kasvot, armottomat,
ankarat silmät. Vanha eukko seisoo jälleen hänen takanaan ja puhuu:
"Amyris! Tahdotko tulla nyt? Antaudu vain rauhallisesti hoteihini,
niin ei sinulta mitään puutu. Minulla on unohdus; uupumuksessa, jonka
tarjoon, kuolee kaikki levottomuus ja murhe."
Mutta hän nousee ja tuijottaa ylpeänä ja raivoissaan tuohon vanhaan
naiseen, joka jälleen on tunkeutunut hänen läheisyyteensä vasten
hänen tahtoaan, ja joka tänä iltana vielä koskee häntä kuten paikkaa
saadakseen:
"Minä lähetin juuri vieraani pois", huutaa Amyris, "minä lähetin
heidät pois, sillä he olivat minulle liian vanhoja ja surkeita,
älykkyydestään huolimatta. Minä lähetin heidät pois, vaikka itse olin
heidät kutsunut. Ja Teitäkö pitäisin vieraanani? Teitä, joka olette
itse vanhuus ja surullisuus. Teitä, joka olette tunkeutunut luokseni
kutsumatta ja julkeasti. Minä en halua nähdä Teitä. Menkää!"
Silloin rypisti vanhus kulmiansa, ja hänen äänessään kaikui uhka, kun
hän sanoi:
"Harkitse vielä kerta! Minä olen jo sanonut sinulle, että minulla on
paljon hyvyyksiä hallussani. Minä olen tarjonnut niitä sinulle kaksi
kertaa. Kun nyt kolmannen kerran niitä tarjoan, niin sanon: Varo
itseäsi! Elä aja minua pois! Ehkä en sitten, kun sinä kerran huudat
minua, tulekaan. Ehkäpä sitten minä hyljään sinut."
Amyris kohotti silmänsä ja tuijotti naiseen, joka seisoi siinä
ryppyisenä, vakavin silmin. Sitten hän huusi: "En koskaan! en koskaan
pyydä minä Teitä luokseni. Minä tahdon aina inhota Teitä! Minä tahdon
olla kaunis! Minä tahdon juhlia. Minä tahdon olla entistä kauniimpi!
minun lauluni kaikukoot korkeammalle kuin Sapphon. Ne uhkukoot
nuoruutta, niiden rytmi keijukoon kuin kuuma tanssi tahi kuin mies
halaa naista. Minä tahdon vallata nuorukaiseni taas..."
"Siis ollos kirottu!" huutaa nainen, ja hänen kasvonsa ovat
peloittavat. "Tule onnettomaksi, tule ihmisten halveksimaksi! Jos
sinä nyt rukoilisit minua vaikka polvillasi -- minä en tulisi! Kulje
ja etsi iloa, ryppyjen rutistaessa kasvojasi. Maalaa nuoruuden
punalla poskesi. Värjää hiuksesi. Viittaa nuorille miehille, joiden
lempeä sinä himoat ja jotka sinulle nauravat, sillä kasvosi näkyvät
maalin takaa. Harhaa viimein ikuisen kiiman vertauskuvana ja tule
naurettavaksi ja inhotuksi! Tule sitten luokseni! Minä sysään sinut
ulos. Minun raihnauteni saat, mutta kaunista arvokkuuttani sinä et
saa: se antaa vanhoille naisille ja miehille heidän korkeutensa ja
rauhansa -- koskaan ei se tule sinun osaksesi."
Ja Amyris vavahtaa. Mutta hän pyytää vielä kerran juhlaan. Nuoret ja
tuliset sanovat: "Kautta Zeun, hän on väsymätön!" Vanhat ja viisaat
mutisevat siihen: "Hävytön nainen! Kyllin saimme hänen juhlastansa
viime kerralla. Me emme olleet hänestä tarpeeksi hyviä. Ha ha,
ottakoonpa nyt parempansa, jos hän luulee saavansa Lysippon ja
Minonin ja Foiboksen, niin erehtyypä."
-- Amyris katseli noita monia tyhjiä paikkoja. Sitten käski hän
orjainsa antamaan ruokaa niille vieraille, jotka olivat tulleet. He
olivat kaikki narri-parkoja, joista kukaan ei välittänyt muulloin
kuin heidän huvittaessaan toisia vieraita hassuilla sutkauksilla ja
hypyillä ja muilla ilveilijän-tempuilla.
"No, Lysander", mutisi hän välinpitämättömästi eräälle heistä. "Sinä
olet onnellinen mies, Lysander, ja jumalain siunaama. Etkö ole?"
"Olen kyllä, Amyris! Kun vaan olisi enemmän viiniä."
"No antakaa heille viiniä. Kaatakaa heidän maljoihinsa, orjat."
"Nyt me olemme onnellisia, Amyris. Ja me ylistämme sinua! Sinä suuri
runoilijatar ja vielä suurempi hetaira."
"Laula ja tanssi, Lysander! Ja sinä Agathon, laadi paljon kelpo
sutkauksia ja häväistyssäkeitä niistä julkeista, jotka eivät tulleet,
kun minä kutsuin."
Ja he lauloivat ja tanssivat, ja he hymyilivät ja irvistelivät, ja
määkyivät ja pilkkasivat niitä, jotka eivät tulleet. Ja he joivat ja
iloitsivat.
"Oi Lysander, ja sinä Agathon ja muut! Te saitte minut nauramaan,
että olen kipeä, ja olette huvittaneet minua niin että olen väsynyt
ja tahdon levätä. Hyvästi, rakkaat miehet. Minun orjani saattavat
teidät ulos."
Mutta kun hän oli saanut vastukselliset vieraansa ulos, vaikeroi hän
katkerasti: "Oi minun nuorukaiseni? Lysippos, Minon, Foibos! Miksi
hyljäsitte minut? Miksi menitte välinpitämätönten perhetyttöjen
ja nuorien, kuritonten ilotyttöjen luo? Minä odotan teitä. Tulkaa
takaisin. Öin virtaa vereni niin raskaana surusta ja kaipuusta. Minä
hämmästytän teitä suurimmalla taidolla rakkauden taiteessa. Minä
hukutan teidät rakkauteni virtaan."
Ketään ei tullut. Hän istui yksin. Ja yö ja pimeys verhosivat hänet.
Amyris menee seuraavana päivänä ulos etsimään nuorukaisiansa ja
valtaamaan heitä takaisin. Ja hän etsii kauan, heitä löytämättä. Ja
koko ajan hän ajattelee: Anna minun nyt olla nuori. Anna minun nyt
olla nuori ja kaunis. Ja päivät ja vuodet menevät, ja hän ajattelee
vain sitä samaa. Ja joka päivä hän ostaa harvinaisia kukkia ja kietoo
ne hiuksiinsa, ja panee poskiinsa paljon maalia, niin että näyttää
kuin hänen verensä palaisi.
Eräänä iltana hän on käynnistä väsynyt, ja hän kolkuttaa erääsen
oveen ja vaipuu maahan uupumuksesta. Eräs mies näkee hänet.
"Päästäkää hänet sisään", hän sanoo ja kolkuttaa, "hän on varmaan
mummo raukka, joka etsii yösijaa."
Ovi avattiin, ja sisällä oli joukko nuorukaisia, juhlien nuorten,
viehkeiden tyttöjen kanssa. Amyris nousee jaloilleen ja riemuitsee,
sillä vieraiden joukossa hän näkee kolme nuorukaistansa. Ja hän
unohtaa väsymyksensä ja juoksee heidän luokseen ja pyytää heitä
iloisin sanoin palaamaan luokseen. Hänellä on vielä säilössä koko
rakkautensa. Ja hän valmistaa heille juhlat, jonka vertaisia he eivät
ole kokeneet pitkään aikaan.
He katsovat kauhuissaan häntä.
"Haha", sanoi Lysippos viimein, "hän on hassahtava katutyttö."
"Hän näyttää melkein hourupäiseltä", sanoo Minon.
"Häntä me ei tänne haluta", lisää Foibos, ja hänen ylpeitä huuliansa
vääntää ylönkatse.
"Mutta ettekö tunne minua enää?" huutaa Amyris, "minähän olen Amyris,
Tehän olette jokainen minua ennen rakastaneet palavasti."
"Amyris!" hymyilevät kaikki.
"Elääkö hän vielä?"
Silloin alkaa Amyris vaikeroida:
"Miksi inhoatte minua? Miksi pilkkaatte minua?"
Ja hän hoippuu ulos ja menee laahaavin askelin kotiinsa. Ja sinne
päästyään hän laskeuu polvilleen ja pyytää Ikää tulemaan:
"Anna minulle rauhaa; sillä minä olen väsynyt! Sinä, jonka minä
hylkäsin, kun olin typerä. Minä rukoilen sinua. Kuule jo rukoukseni.
Mainitsit silloin monta hyvää lahjaa, jotka voit antaa minulle. Minä
en pyydä niitä lahjojasi. Mutta anna minulle rauhaa. Anna jo minun
pääni tulla aivan valkeaksi, ja suuni kapeaksi ja ankaraksi, ja anna
minun otsaani syvät rypyt."
Hän odottaa tuokion, kuten uskoen Iän tulevan tekemään tehtävänsä.
Sitten ottaa hän peilinsä ja tuijottaa itseänsä kuten nähdäkseen,
onko työ jo tehty. -- Ja hän pudottaa peilin kauhuissaan. Sillä mitä
hän näki siinä? Hän ei nähnyt arvoisan vanhuuden piirteitä ominaan.
Ei, hänen kasvoillensa on painanut kulumattoman leiman hänen ikuinen
nautinnon-hulluutensa. Hän on tullut kummitusmaiseksi nuoruuden
kuvaksi. Nuoruuden, joka on jäykistynyt naamioksi ja jonka piirteistä
paistaa hillitön kiemailuhalu, ja levoton, voimaton himo.
Hän heittäytyy kasvoillensa ja huutaa armoa. "Miksi tuo kauhun-kuva?
Minä tunnustan suoraan ikäni! Enhän minä ole nuori! Nuoruuteni?...
ah, minä prameilin sillä houkutellakseni miehiä, joita minä
himoitsin. Armoa!"
Silloin hiipii eräs haamu Amyriksen luo. Se on kuolema. Hän henkäisee
häneen:
"_Minä_ tulen! -- Moni ja kaikki pettää. Nuoruus katoaa, kun sitä
toivoo. Vanhuus katoaa myöskin joskus, ja useimmat iloitsevat
jokaisesta sen katoamisen vuodesta. Minä en petä koskaan. Ihmisten
lapset saavat inhota ja kirota minua miten haluavat. Minä en siitä
tule taipuisaksi, minä tulen heidän luokseen kuitenkin. Minä
tulen nyt sinun luoksesi, Amyris. Nukahda! Uneksi siitä kauniista
nuoruudesta, jota sinä niin kuumasti himoitsit!"
* * * * *
Thora Pharo osasi esittää tämän hetairan sen kaikessa oudossa
kauneudessa, ja kuitenkin siinä oli väsyneen, liika-hienostuneen ja
turmeltuneen ajan levottomuus. Hän kaipasi nuorukaisiansa: "Hänhän
on nuori", ajattelivat kaikki, jotka näkivät hänet. "Vaikka hänelle
tulisikin ryppyjä ja harmaa tukka... se nuoruus, joka hänessä on,
hälventää ne."
Ja hänen uhmansa vanhuutta vastaan, hänen rakkautensa jumalalliseen
nautintoon, joka pian kielletään häneltä! Hänen surumielinen
väitteensä, että hänhän on nuori. Ja sitten tuska: Missä ovat nuoret
ystäväni, Atenan himoittavimmat miehet?
Ja vihdoin hänen taistelunsa vanhuutta vastaan, hänen korska
korkea-veisunsa, ja Iän suuri kirous, joka tyrmistää häntä. Tuo ainoa
näytös -- kuuli ikäänkuin nautinnonhimoisen ihmiskunnan tunnustavan,
mitä se muulloin sydämessään kätki.
Ja viimein on hän aivan yksin, ihmisten hyljäämänä, yhä täynnä
sammumatonta elämän himoa. Hän laulaa punastuen laulun (ah, niinpä
se Tora lauloi!) ja kaikki klarinetit surisevat, ja violonsello
tuo säveleesen raskasmielistä pimeäänsä. Kas, nyt hän hankkii
itselleen kukkia ja sminkkiä, katso, hän hepenteleikse ja luulee
olevansa kaunis. Ja jälleen haltioitunut laulu, hymy, mielipuolta
riutumusta, korkeaäänisten viulujen heilutellessa säihkyviä sointuja
ja valaistessa hänen unelmaansa.
Hän kuihtuu, hän vanhenee, mutta hän ei sitä näe. Yhä hän hymyilee,
yhä hän nyökkää kukka-päin. Häneen tulee jotain lapsellista,
surkeata. Voi nähdä tuon ilmeen vanhoilla hassahtaneilla naisilla,
jotka ovat ihmisten pilkkana, mutta hepentelevät itseään nauhoilla ja
tekotukilla ja ylpeilevät niillä enemmän kuin prinsessa diadeemillaan.
Kunnes hänen nuorukaisensa viimein lyövät hänet armotta totuudella,
niin että hän kauhuissaan pakenee kotiinsa ja vaikenee. Ja kaipaa
vanhuuden hiljaista rauhaa. Mutta ei saa sitä. Ikä hylkää hänet
kelvotonna. Vain kuolema huolii hänen surullisen elämänsä.
Ah, tuo viimeinen laulu: "Minä en ole nuori, tiedän sen. Minä
prameilin nuoruudellani houkutellakseni miehiä, joita rakastin.
Armoa!"
Tora lauloi sen -- kuin surussa, kuin nöyrän rukouksen. Hän seisoi
koruissaan, kukkineen, ja kurjine ihomaalineen. Yksin kukat ja
kauneuden loisteetkin rukoilivat hänen puolestaan. Ja itse hän
rukoili. "Kaiken tämän tein minä nuorukaisteni tähden. Minä näen
olleeni narri. Mutta se oli elämää, jota en voinut hillitä, se oli
iloa, jota vailla en voinut olla."
Ja keskellä hänen raskaita armon-huutojansa soi hänen ikuinen,
nyyhkivä rukouksensa elämälle. Ja se paisuu kuten suureksi säveleksi,
jossa tuska raastaa.
Ja kaikki viulut korottavat äänensä ja surkuttelevat häntä... Sitten
ne vaikenevat yhtäkkiä. On hiiskumattoman hiljaista. Kuolema tulee.
Hän laulaa yksitoikkoisen laulun uskollisuudestaan, ja mutisevin
sanoin antaa hän Amyrikselle unen ja suloiset nuoruuden unelmat.
Ja kaikki jouhisoittimet touhuavat jälleen. Viulut ja monet
violonsellot; kaikissa sordiini-sävel virraten ohi kuin suuri,
kohiseva joki, se, johon kaikki mahtuu ja jonka syvyydessä kaikki saa
rauhan.
"Minä tulin nyt luokseni, Amyris. Nuku suloisesti."
Oli erikoista silloin tällöin katsella yleisöä. Useimpien kasvot
näyttivät kalpeilta, kattolamppujen varjossa ja ramppivalon valkeassa
hohteessa. Siellä täällä nuoret, hurmaantuneet kasvot, tuolla
haaveksija, joka ei arvaa itseään tarkasteltavan. Tuossa vanha
herra loistavassa juhlapuvussa, hyvin miettivän näköisenä. Tuossa
tarkkaavasta kuuntelevat aivan valkeat kasvot. Tuossa leveä, pöyhkä
rouva, jonka ilmeestä näkee, että hän osaa sovittautua tämän maailman
mukaan. Täällä nainen komeassa puvussa, kaula ja povi ja käsivarret
paljaina, ei aivan nuori; kukkia ja silkkiä, silmät raskasmieliset.
-- Kun näytäntö päättyi, lähetti Gunvor korttinsa Toralle. Eräs
vahtimestari sen vei. Hän palasi heti ja pyysi Gunvoria astumaan
sisään. Mutta miehen perästä syöksyi ulos Tora.
"Gunvor", huusi hän, "onko tämä totta?"
"Tora!"
Ulkona kylmässä käytävässä -- ja Tora ohukaisessa puvussaan, kukkia
päässä -- he syleilivät toisiansa, ja seisoivat vastatusten kauan.
Ja ei kysymyksiä: "Ei, minä en oikein voi sitä uskoa. Ei, oletko se
sinä!"
Gunvorin täytyi mennä Toran pukuhuoneesen. "Minä en voi tulla ihan
näin, kuten näet. Mutta minä pukeudun tuossa tuokiossa. Ei, Gunvor,
minä tuskin voin uskoa, että me olemme taas yhdessä."
Gunvor katsoi Toraa. Hän oli isompi kuin ennen, pitempi, näytti
Gunvorista. Hän oli kaunis. Jotkut voivat olla eri mieltä, mutta
mikäs auttoi: Tora oli kaunis! Hänen silmistään kuulsi kaikki, mitä
hänen jännitetty elämänsä oli antanut hänelle, kuulsi taiteen hermoja
repivä työ, mutta myöskin sen sulous. Hänen hymynsä oli hellä ja
intohimoinen. Usein hän istui vaieten ja kuten leväten, ja hän tuli
silloin vakavammaksi kuin kukaan muu.