Jannan mielestä oli Gunvorilla ollut monta vuotta se vika että hän
hemmoitteli Jania. Mutta Gunvor ei ottanut uskoakseen. Hän sanoi:
"Tuo ainainen ankaruus on huono ja helppo kasvatustapa. Minä en usko,
että hyvyys on vahingoksi. Lapsen ei pitäisi tarvita koskaan itkeä."
Pian ilmeni, että Gunvorin kasvatustapa oli ajanpitkään hyvin
hyvä. Jan oli aikansa hyvin hemmoiteltu ja vallaton, ja rajattoman
ihastunut äitiinsä. Sitten hän tuli "suureksi", kuusitoista
vuotiaaksi, eikä suvainnut enää, että äiti oli liian hempeä häntä
kohtaan. Niin tavattoman arvokkaaksi hän tuli. Jos äiti pani käden
hänen kaulaansa ja suuteli häntä -- hm, siitä hän ei oikein pitänyt.
"Katsos niin", sanoi Gunvor Janna tädille surullisella äänellä. "Ei
tarvitse tahallansa koettaa tehdä heitä kylmiksi itseään kohtaan. He
menevät, kun eivät enää meitä tarvitse."
Mutta jos hän luuli, ettei Jan enää hänestä välittänyt, niin hän
erehtyi suuresti. Hänessä oli äidille kylmä vain se suuri poika, joka
ei enää tahtonut olla pieni. Itse Jan piti kaikessa elämässään niin
paljon hänestä kuin poika voi äidistään pitää.
Ja vähitellen äiti oppi käsittämään, miten asianlaita oli. Ja hiljaa
huokaisten hän muisteli pikku poikansa pehmeitä käsivarsia ja
siunattua suuta; ja hän koetti uljaasti kestää sen, ettei pientä,
hemmoiteltua poikaa enää ollutkaan. Siihenhän hänen _täytyi_ tottua.
Eihän Jan voinut aina olla pieni ja "mammanpoika". Siitä äiti olisi
pitänyt kaikkein vähimmin.
Mutta siksipä hän, kun Jan kulki rauhallisesti ja vakavana hänen
huoneensa läpi, kyselikin häneltä hänen mielipidettänsä jos jostakin.
Vaikkapa vain pysyiköhän ilma ennallaan, tahi oliko Jan nähnyt uutta
rautatien rataa, tahi saattoipa joutua keskusteltavaksi, mitä Jan
arveli niin tärkeistä päivän tapahtumista kuin sota ja politiikka.
Hän antoi Janin puhua kaikesta, ei koskaan tyrkyttänyt hänelle tuota:
"Sitä käsittääksesi sinä olet vielä liian pieni." Ajan julkiset
ajatukset, sen moninaiset pyyteet: niihin hän antoi hänen tottua
niin paljon kuin hän ikinä halusi. Se vain kehitti Jania. Jos noissa
ajatuksissa piili jotain sellaista, joka pohjaltansa ei hänelle
sopinut, niin kyllä hän siitä erkanisi, kun se aika tulee. Juuri hän
siihen pystyisi, hän, joka aina oli saanut vapaasti valikoida ja
hyljätä.
Jan oli hyvin Grögaardin tapainen. Hänen ulkomuodossaan ja
luonteessaan oli niin paljon isä-vainajaa. Ja oudoksi ilokseen
huomasi Gunvor, että hänellä oli aivan samat pyrkimykset ja
taipumukset kuin Grögaardilla. Luonnonhistoria viehätti Jania
suuresti. Hän kuljeksi melkein kaikki lomansa tutkimassa kasveja.
Niin, usein kun Gunvor oli kävelemässä hänen kanssaan, Jan juoksi
hänen luotaan ja poimi kukan, ja ositteli sen ja tutki sen
suurennuslasilla, joka hänellä aina oli taskussa. Kerran heidän
kävellessään yhdessä Jan seisattui ja osoitti erästä melkein
umpeenkasvanutta lamperoa, joka oli täynnä hyllyvää likokasvia.
"Katsoppas äiti", sanoi Jan, "tuosta minä löysin leviä, jotka ovat
hyvin harvinaisia näin pohjoisessa."
Jan osti kerran suuren akvaarion. Mistä hän sai rahaa siihen?
Janhan sai niin kovin vähän taskurahoja. Niin, hän oli koko vuoden
säästellyt rahojaan sitä varten, ei kuluttanut ainoakaan äyriä,
ajatellut vaan tätä akvaariota.
Nyt hänellä oli tutkimista. Hänellä oli siinä mutaa ja muraa,
jonka oli tuonut parista läheisestä lammikosta. Ja joukko noiden
lammikoiden elukoita hänellä oli. Hän näytti Gunvorille joitakuita
niitä olentoja. Kerran pari paksua, valkeaa matoa, toisen kerran
kiiltävän kotelon, joka oli kuin kultaisesta sorasta tehty. "Se on
sisällä elävä matelija", sanoi Jan. "Minä toin sen tuolta ylämaasta
eräästä patamasta. Minä en tiedä, mikä elukka se on. Minä puhuin
siitä luonnontieteen opettajalle. Hän haluaa sitä nähdä. Mutta eihän
se kai ymmärrä sekään."
"Oho", täytyi Gunvorin hymyillä, "pitäisipä hänen se ymmärtää, Jan."
"Niin, pitäisi", vastasi Jan tyytymätönnä, "mutta mieshän on niin
vanha, äiti. Hän on tietysti unohtanut kaiken muun paitsi mitä on
oppikirjassa. Ja hän sitten opettaa meitä!... luonnontiedettä,
jonka alalla keksitään uutta joka päivä. Mutta", jatkoi hän
surullisesti, "kyllähän se kelvannee sille koululle. Nehän lukevat
luonnonhistoriaakin vain tutkinto-todistusten tähden."
Kolleega Hirsch, jolle Jan oli näin häijy, oli vanha, leppoisa
köntys, josta Janin kuitenkin olisi sietänyt pitää. Viime kerralla
olivat Janin numerot muissa aineissa paitsi luonnonhistoriassa
olleet hyvinkin huonot, niinkin huonot, että jo ajateltiin jättää
hänet toiseksi vuodeksi luokalle. Mutta silloin puhui vanha
luonnonhistorian opettaja hänen puolestansa niin lämpimästi, että hän
kuitenkin pääsi seuraavalle luokalle.
-- Ja se tapahtui, vaikka Jan oli juuri vähän ennen tutkintoa
tohtinut julistaa, että oppikirjan selitys magnetismista oli väärä.
"Mahdotonta? Mitenkä sinä niin arvelet, Jan Grögaard?" "Niin,
siinähän seisoo", selitti poika, "että kun terästanko on tullut
magneettiseksi, s.o. kun sen kaikki molekyylit ovat kääntyneet samaan
suuntaan, niin että kaikkien molekyylien pohjoisnavat osoittavat
samanne päin ja samalla tavoin etelänavat, -- niin, silloin vaikuttaa
tangon äärimmäinen pohjoismagneetti sen, että rauta-höylälastut
riippuvat kiinni tangossa, melkein keski-kohdalla, samalla tavalla
tangon etelämagneetti. Mutta se selitys on mahdoton, sillä mikään
magneetti ei voi vetää teräksen läpi."
Silloin mutisi ukko Hirsch hieman: "No, selityshän se täytyy aina
olla." "Ei minun mielestäni", vastasi Jan rohkeasti. "Väärä selitys,
joka hakataan täällä koulunpenkillä päähän, tylsyttää tutkimishalua."
Jaha, vai niin tuumi Jan. Mutta silloin haukkui ukko Hirsch hänet
pahanpäiväiseksi. "Näyttääpä, näyttää vintehisen poika tulevan jo
kovin nenäkkääksi", sanoi hän.
Mutta kuitenkin hän teki parhaansa, että hänen huono latinansa ja
kreikkansa annettiin hänelle anteeksi, ja että hän pääsi ylemmälle
luokalle.