Gunvorille alkoi uusi työn-urakka. Hän sai paikan eräässä suuressa
kansakoulussa kaupungin syrjä-osassa. Koko armeija poikia, joita
hänen piti opettaa. Janna oli taas ryhtynyt toimeen kuten usein
ennenkin. Hän oli valmistanut Gunvorille tietä, ja hän tasoitti tien
hiljalleen ja varmasti. _Hiljalleen_, sopiiko se tuosta Jannasta?
Niin, tuo hävytön suu oli viime aikoina tullut hieman vähäsanaiseksi.
Kyllä hän lausui sanansa, kun niikseen tuli, mutta silloin
rauhallisen kekseliäästi, eikä koskaan enää huimasti letkahutellen.
Tässä samassa voitaisiin mainita, mitä Gunvor nyt tiesi: Janna oli
rakastanut Grögaardia. Mutta hiljaa niinkuin toivoton rakastaa.
Kukaan ei ollut saanut siitä tietää. Hänen kasvoistansa ei sitä
hevin voinut päättää. Hän oli osannut salata itsensä ja harhauttaa
muita, niin että itse Grögaardkin viime kerralla, jolloin hän näki
Jannan, luuli hänen riutuvan liiallisen ponnistuksen vuoksi. Sattui
vasta Grögaardin kuoleman jälkeen, kun Gunvor tapasi Jannan, etteivät
Jannan silmät enää jaksaneet -- ja Gunvor joutui ymmälle, ja ymmärsi
yhtäkkiä kaikki.
-- Kun Gunvor tällä kertaa alkoi opetustoimensa, ei hän enää tavannut
sanoja, elävää, sytyttävää sanaa, kuten ennen. Hän oli kai liian
kauan ollut työstään erillä. Vai olivatko viimeaikaiset tapahtumat
syrjäyttäneet hänet elämästä?
Mutta hiljainen ilo heräsi hänessä sentähden, että hän nyt jälleen
läheni elämää. Ja hän löysi vähitellen jälleen sanan. Hän tuijotti
lujemmin lastensa silmiin. Ja ne pitivät hänestä niin tuottavasti
jälleen.
Se ei vahingoittanut hänen luokkansa poikia, että hän oli äiti ja
hänellä oli oma poika. Rakkaus Johannesta tahi Jania kohtaan, kuten
häntä kotikielellä kutsuttiin, oli vahva ja raikas hänessä. Ja tuo
rakkaus sai hänet unohtamaan monta näiden muiden lasten vikaa.
Katsoipa vain joku häntä katseella, joka hieman muistutti hänen
omasta pojastansa, niin hän oli suorastaan voitettu.
Mutta se: vaalia omaa poikaansa ja olla hyvä näille muille, jotka
hänelle oli uskottu kasvatettaviksi, -- se oli hänen elämänsä
tarkoitus. Itseään ei hän enää paljoa ajatellut. Ei edes huomannut,
että hän alkoi jo vanheta. Kevätauringon, joka on niin terävä, piti
hänelle se opettaa.
Kevätauringon piti, kuten sanottu, se tehdä. Sillä talvella hän
varustautui kouluun ennenkuin päivä valkeni. Ja kun hän pääsi kouluun
ja tuli valoisa, niin hän näki kaiken muun, paitsi itseään. Hän
tuskin tiesi, miltä hän näytti.
Mutta kerran kun oli kuukauslupa -- se oli hohtavan kaunis kevätpäivä
-- istui hän peilin edessä äitinsä huoneessa. Hän oli juuri pessyt
tukkansa ja järjesti ja kampaili sitä.
Silloin johtui hän yhtäkkiä tuijottamaan tukkaansa, ja hän
ajatteli itsekseen: "Oliko saippua liian rasvaista? Vai onko siinä
hilsettä?" Hänen tukkansa oli nyt kun hän levitteli sitä kirkkaassa
valossa, himmeämpi hohteelta kun ennen. Kiiltävä kultaväri oli
ikäänkuin haalistunut... Yhtäkkiä hän näki, että hänen tukkansa oli
harmaantunut. Kuten vaalea tukka harmenee. Ei aivan harmaaksi, vaan
himmeäksi, haalistuneeksi, harmahtavaksi.
Hän ei sitä surrut. Hetkisen hän hymyili. Nyt se oli tehty. Pian
hän tulee ihan vanhaksi muijaksi... Mutta hetkisen päästä meni Jan
huoneen läpi. Hänellä oli kuukauslupa tänään, ja hän oli lähdössä
etäälle leikkimään indiaania ja valkonaamaa. Hän oli koetellut
hetkisen paperileijaa. Mutta ei tuullut tarpeeksi. "Hyvästi äiti!"
Ja hän lähti matkaansa, vilkkautta hohtaen ja loputtoman innoissaan.