Päiviä meni, mutta Grögaardin tauti ei helpoittanut. Eräänä yönä tuli
kuume, ja hän houraili. Aamulla hän oli selvä, mutta hyvin hiljainen.
Kun Gunvor istui hänen vuoteensa ääressä, sanoi hän: "Minä ajattelen
tässä loikoessani. Kun minä heräsin tänään, en jaksanut käsittää
mitään... en edes, missä olin. Ja minun on ollut niin kummallista
kaiken aikaa siitä alkaen... Nyt pitää sinun saada tietää, etten
minä enää usko paranevani. Ei, minä tunnen sen itsessäni... ja minä
huomasin sen tohtorista viime kerralla. Minä pyysin häntä puhumaan
suunsa puhtaaksi; sinä tiedät, että lääkärit tunnustavat harvoin
rintatautisille... no, mutta hän läheni melkein tunnustusta...
Niin, että _senhän_ minä aioin sanoa. Kun minä nyt kuolen, niin käy
sinun ja pojan asema kutakuinkin vaikeaksi. Sinulla ei ole enää
minua tukenani... Minä luulen, että meidän täytyy mennä naimisiin,
Gunvor... Sinun ja pojan tähden täytyy meidän se tehdä. Ja siis
täytyy pyytää paria ystävää... todistajiksi, ja mihin tarvitaan.
Pidä muuten huolta, ettei pappi ryhdy liikoihin muodollisuuksiin ja
loruihin... Sano sille, että minä olen hyvin sairas."
Sitten hän ajatteli vähän aikaa.
"Näytä häntä minulle", pyysi hän hiljaa. "Näytä poikaa minulle."
Ja Gunvor toi lapsen. Pienokainen avasi suutaan, ja katseli eteensä
kirkkain silmin, ja ojensi pieniä käsiään isää kohti ja nauroi
hupaisesti. "Katsoppas vaan", kuiskasi Grögaard hiljaa hurmautuneena,
"se jo ihan nauraa! Sepäs on aikaista, Gunvor. Anna minun taputella
sitä... Mutta elä tuo sitä liian lähelle, etten huou sitä kohti. Se
ei ole hyvä."
Rintatautisen valkeilla käsillä hän kosketti hiukan pienokaisen
tukkaa, ja oikoi villaista mekkoa. Ja hän pudisti päätänsä kuin
ihaillen ihmeellistä näkyä: "Ikuinen elämä, siinä!... Ikuinen
elämä!"... Ja sitten hiukan huolestuneena: "Mutta vienetpä pois sen
nyt. Ehkä se vilustuu."
* * * * *
Määrättiin päivä, jolloin pappi oli tuleva. Janna Vik, Erik Midtgaard
ja pari muuta Grögaardin ystävää pyydettiin tilaisuuteen.
Sen päivän edellinen yö oli Grögaardille vaikea. Hänen kasvonsa
olivat kiihkeän punaiset, hän ryki kovasti ja sylki paljon verta.
Nautittuaan paljon unijuomaa, hän sai unta, ja kun hän aamulla
heräsi, voi hän paremmin. "Tänäänhän ne tulevat", sanoi hän
innoissaan. "En tahdo olla makuulla, kun ne tulevat. Turaa minua
lujasti, jos ei muuta voida. Anna tyynyjä ja peittoja ympärilleni.
Mutta lojua minä en tahdo. Anna nousta vaan."
Vähän ajan päästä tuli lääkäri, ja Grögaard pyysi häneltäkin päästä
ylös. "Enhän minä siitä pahene, tohtori. Mehän voimme lämmittää uunia
hyvästi." Tohtori antoi luvan: "No, Herra Jumala", sanoi hän, "kun Te
nyt sitä niin haluatte. Miten Te muuten voitte?" Hän tutki häntä, ja
neuvoi, miten hänet oli vaatteilla varattava, kun hän pääsi istumaan.
Kun hän meni, seurasi Gunvor häntä portaille. "Minä en voi kieltää
häneltä sitä iloa," sanoi lääkäri, "hän huononee auttamattomasti.
Toinenkin keuhko on pahoin vialla. Hän voi suoraan sanoen kuolla
koska tahansa... No, taidan kuitenkin uskoa, että hän elää vielä
joitakuita päiviä. Minä en vain ymmärrä, että hän jaksaa haluta pois
vuoteesta. Mahtaa olla kovin lujatahtoinen."
Gunvor meni sisään ja pyysi äitiä avuksensa. Ja he veivät Grögaardin
vuoteesta uunin luo, joka oli täytetty hiilillä niin että hohti
punaisena luukun yläpuolta. Hänen ympärilleen käärittiin vaippoja.
Tuoli, jossa hän istui, tehtiin niin mukavaksi kuin voitiin. Hänestä
oli hyvä siinä istua. "Nyt pääsin taas ylös", sanoi hän, "antakaa
minun nyt rauhassa istua tässä."
Ovikello soi. Janna Vik ja Erik Midtgaard tulivat, ja nuo muut pari
ystävää tulivat kohta jälestä. Janna näytti tavallista huonommalta,
ja hänen oli vaikea vastata, kun Grögaard puhutteli häntä: "Ei,
tuolle Jannalle täytyy jotakin keksiä", sanoi hän; "Jannahan ihan
pilaa itsensä. Sinun pitää hoitaa itseäsi, Janna... Sinä olet
liian hillitön... aherrat liiaksi aina. -- Niin, niin", jatkoi hän
sitten hiljaa, kuten säästellen itseään, "minä olen hyvilläni, kun
te tulitte, niin että saan hiukan puhella teidän kanssanne... ja
keventää hieman sydäntäni. Tehän tiedätte, mikä meillä on tänään
tekeillä. Me aiomme köyristyä. Laskea asiattomia sisään. Hetken
päästä tulee pappi, jota en ole nähnyt ennen. Hän ottaa tutkintonsa
ja parin ulkoa opitun tunnustuksensa nojalla vastaan minun ja
Gunvorin julistukset... No, me teemme sen Gunvorin ja pikku poikamme
tähden. Tohtori arvelee, että olen mennyttä miestä, enkä tohdi heitä
jättää yksin tukalaan asemaan..."
Hänet keskeytti kuuluva soitto. Tulija oli pappi, nuori, rauhallinen
mies, jossa ei huomannut mitään erikoisesti papillista. Rouva Kjeld,
joka oli käynyt hänen luonaan pyytämässä häntä tulemaan, oli jo
puhellut hänen kanssaan. Pappi sanoi itse: "Minä tiedän, että olette
hyvin sairas, herra kandidaatti." Ja hän toimitti vihkimisen hiljaa
ja lyhyesti.
"Eikö teillä ole muuta, josta ehkä haluaisitte minun kanssani puhua?"
Jan Grögaard vastasi:
"Ei, herra pastori."
Pastori jatkoi:
"Ettekö mahdollisesti haluaisi puhua kanssani sielunne tilasta.
Tahikka Jumalasta. Minä mielelläni koettaisin palvella Teitä."
Jan Grögaard vastasi hiljaa:
"Kiitän hyvästä tarkoituksestanne, herra pastori. Mutta minä tiedän,
etten minä hyödy mitään opistanne, ja minä olen varma siitä, ettette
halua ymmärtää minua."
Pappi vaikeni, hyvästeli ja meni. Grögaard lausui: "Hän oli muuten
parempi kuin enimmät papit, joita olen nähnyt... No niin, nytpä on
sekin asia selvä. Ja me olemme köyristyneet, kuten kunnon ihmisten
pitää. No, sitä iloa he eivät olisi saaneet, jollei sairaus ja
raihnaus olisi tullut. Ja he ovat ne minulle tuottaneet. He eivät
antaneet minun olla rauhassa. Ja he saivatkin hävitetyksi parhaan,
mitä minulla oli. Sen, jonka sain, kun Gunvorin tapasin... Niin,
mitenkä ne sen hävittivätkään! Protakolliin meidän piti, -- tahi
meiltä vietäisiin työ ja leipä. Protakolliin, protakolliin, suureen
kirjaan rekistereineen ja lukuineen. Eikö tämä tuhma ja kylmä ja
nenäkkään järkevä protakolla ole oikea meidän yhteiskunnallisen
huolenpitomme symbolum? Miksi ei ole juhlaveisua, jonka loppusäkeinä
toistuisi: 'Protakollat käteen, protakollat käteen'!"
Hän vaikeni hetkiseksi. Jokin aatos näytti häntä liikuttavan.
"Meidän poikasemme", jatkoi hän, "hänetkin piti työntää johonkin
protakollaan. Tai _äpäräin_ otsikon alle. Luulette kai, ettei Gunvor
saanut heiltä hävytöntä 'ilmoitusta', -- ei ollut vielä tervekään.
Niin, hänen olisi täytynyt astua esiin ja seista ja selittää noille
vieraille virkaherroille, mikä otus hän oikeastaan oli. Minä menin
silloin sinne, siellä ne seisoskelivat, siellä ne istuskelivat,
kirjoittelivat. Niin, niin... sittenhän se joutui protakolliin, he,
minun pieni, sievä poikani! Kuolisit, poloinen, ennenkuin tulet
niin surkeaksi, että olet niiden paperien tarpeessa... Ei, minä en
ihaile protakolleja. Mutta rouva Malla Rosch ihailee niitä. Tietääkö
kuka, mikä hän oikeastaan on? Hän on leski, ja hän sai lapsen, ja
hän ymmärsi, miten pulma on järjestettävä. Hän taipui hartaasti
ja pani lapsen protakollaan. Ei nostanut yhtään melua. Sävyisä,
lipakoiva, täsmälleen. Ja hän päätti tappaa lapsen. Rehellisesti ja
kunniakkaasti? Ah, pois se meiltä, silloin hän olisi tehnyt niiden
protakolla-herrojen mieltä vasten... Ei, hän antoi hapata maidon,
jonka varusti lapselle... Ja hän antoi lapselle sitä maitoa...
tahallansa hän syötti lapselle hapanta maitoa... Sillä maidosta,
joka on hieman hapanta, eivät nuo vanhurskaat liioin huolineet. Ja
sitten joi se pieni maidon. Vatsa tuli huonoksi, ja sillä oli kipua
yötä päivää, ja äiti antoi pikku vekaralle yhä enemmän hapannutta
maitoa; tottahan tuo nyt vihdoinkin kuolee! Mutta se ei kuollut. Se
sai en engelskan-taudin. Ei maitohampaita, ja muut hampaat hauraat
kuin ryyni. Minä olen sen nähnyt. Raukka, josta olisi voinut tulla
kaunis tyttö, sillä oli pelokkaat silmät... Mutta mitäpä mokomasta?
Äiti on kunnioitettu. Hän on vapaa ja rehevä, ja hän lipikoi oikeuden
edessä ja täytti täsmälleen vaatimukset. Ja antoi lapsellensa hapanta
maitoa. Sen oli tämä raukkamainen maailma hänelle opettanut, että
siten hän saa olla vapaa. Hapanmaito-systeemi? Mitä?... eikö se ole
vanhastaan vakiintunut yhteiskuntaamme?... Meitä ei juuri tapeta...
mutta usein syötetään happamalta... Hyi!"
Hän oli rasittunut. Tuli raju yskänpuuska. Hän tempaisi vapisevin
käsin nenäliinansa ja yski siihen. Sitten hän avasi uunin luukun ja
heitti nenäliinan tautineen hehkuvaan hiili-valkeaan. Hän tuijotti
siihen, kun se paloi, katsellen kuin ihanaa näkyä.
"Kas tulta!" hän sanoi verkalleen. "Miten se on valkea ja puhdas.
Puhtaampi kaikkea muuta. Miten se polttaa kaiken heikon ja raihnaan."
Häntä alkoi taas ryittää. He pyysivät häntä olemaan varovainen eikä
rasittamaan itseään. Hän nyökkäsi päätään... "En", sanoi hän, "nyt se
onkin sanottu, mitä aioin sanoa. Sitähän vain aioin teille mainita,
Gunvorista ja minusta, ja minkä tähden me myönnyimme. En kai tarvitse
sanoa, että kuolen sellaisena kuin elinkin. Minä uskon, että se,
minkä tunnustan mielipiteekseni, kerran voittaa. Viimeinkin. Minä
uskon maailman rehellisiin tahtoihin. Ja taistelevaan tieteeseen.
_Se_ on väkevin. Se on ihmisten valkeus. Ei se, joka tuottaa
pääomia. Ei koneiden tiede. Ei kanuunain. Mutta se, joka käsittelee
ihmisten ruumista ja sielua. Lääketiede on niistä korkein. Melkein
kaikki maailman surkeus on vanhan taudin seurausta. Katsokaa
noita kuninkaita ja vallanpitäjiä, jotka ahnaasti haluavat käydä
sotaa. Vanhaa ruttoa heidän aivoissansa! Itara kapitalismi, hupsu
ylellisyys... kaikki kehnoja vikoja, jotka johtuvat sopusoinnun ja
voiman puutteesta... Niin, niin, lähestyköön sinun valtakuntasi!...
Minä olen väsynyt, Gunvor. Auta minua taas levolle... Ei, istukaa Te
vaan... ellen mielestänne ole liian ikävä."
Hänet saatettiin jälleen vuoteesen. Hän puheli hiukan heidän kaikkien
kanssa, sävyisesti ja surutta. Hetken kuluttua hän ummisti luomensa.
He nousivat kaikki mennäkseen. Hän hymyili ja ojensi heille kätensä,
toiselle toisensa jälkeen. Ja vähän ajan päästä hän vaipui uneen.